Where it's so white as snow Running through a field, where all my tracks will Be concealed

Together in all these memories, I see your smile.

Vuosi alkaa olla lopuillaan ja ajattelin skipata tämän vuoden koluamisen kokonaan, mutta kai sitä on jotain tästäkin vuodesta muisteltava.
Ensiksi ajattelin, että tästähän tulee piiiitkä lista, mitä kaikkea onkaan sattunut, mutta noh. Taitaa jäädä pariin lauseeseen, ellen innostu tarkemmin analysoimaan ja puolustelemaan saamattomuuttani.





Paavon kanssa elämä on sujunut silleen vähän kaikkea säätäen ja puolitiehen lopettaen. Pojalle on alkanut tässä viimeistään syksyn mittaan tapahtua jotain mullistavaa korvien välissä ja minun hermot ovat tässä hetken saaneet piiitkästä aikaa lomailla.





Suunnitelmissa oli käydä tänävuonna BH-kokeessa ja uskokaa pois, katselinkin jopa kahdet kokeet, joihin olisin voinutkin mennä. Mutta kun... Haaveeksi se ilmoittautuminen jäi ja tuo koira osaa olla niin ailahtelevainen vieraiden ihmisten seurassa, että haaveeksi se sitten tällä menolla jääkiin. Paavon mielestä kun vähääkään epämääräiset, liian lyhyet tai pitkät, liian tummiin pukeutuneet tai liian vaaleissa hepenissä keimailevat, linkkaavat, kyyryssä kävelevät, liin ryhdikkäästi liikkuvat, puhelimeen puhujat [puhuvat salee Paavolle], Paavolle puhuvat, liian hitaasti hölkkäävät, liian lujaa juoksevat on pakko tervehtiä oikein kasvotusten ja Paavomaisen pahaäänisesti haukkuen. Puhumattakaan ihmisistä, joita tervehdin tai joiden kanssa jään juttelemaan. Silloinhan ihmisen on pakko huomata Paavokin ja Paavokin haluaa liittyä keskusteluun. Hauska koira.



Tokokoisiin haaveilin vielä ennen kesää meneväni, mutta täydellisen epäonnistunut treenikerta springerileirillä laittoikin sitten kapuloita rattaisiin. Sateessa pikkuinen ei salee kuullut käskyjä. Että ihanko pitäisi luokse tulla? Mutta kun lämpöinen huone olisi ihan toisella suunnalla... Jaa, että mikä hyppy? Siis hyppykö? Hyppy. Enhän minä ole moista vempaita ja käskyä koskaan kuullutkaan. Nyt ei olla agiradalla, vai näetkö muka putkia jossain? Jaa, että istuisin märälle nurmikolle? Istu keskenäsi.







Näyttelyissäkin pyörähdeltiin ennätysmäinen määrä, taisi tulla 7kertaa kehässä pyörähdeltyä. Ihan hyvä saavutus, handleri kun ei liiemmin näyttelyistä välitä ja sisänäyttelyt etenkin yritetään kiertää kaukaa. Tänä vuonna serti jäi yhden koiran päähän ja niinhän kartoitettiin ruusukevarastoamme varasertillä. Se olikin Paavon tämän vuoden ainoa PU-sija ja sijoitushan oli 3. Toki hieman nauratti kehän ulkopuolella, kun toiset urosten omistajat, joiden koira oli ilmeisesti saanut EHn, päivittelivät, ettei tuomari vain tykkää raskaista uroksista. Niin. Paavo onkin kevyen walesin ilmentymä.
Alkuvuodesta napattiin turhauttavia EH nauhoja. Etenkin kun huomautettavat asiat olivat lähinnä trimmikysymyksiä, mutta kun hihnan toinen pää ei vaan jaksa keskittyä saksien kanssa rymyämiseen. Mistä liene johtunee, ettei kampaajan ura koskaan ole käynyt mielessänikään? Ehkä ensi vuonna sitten yritän ainakin keskittyä tuon turkin leikkelemiseen. Ehkä.





Viimeisimpänä, mutta kaikkea muuta kuin vähäisimpänä mainittakoot agility. No joo 4hyllyä, mutta edistytty ollaan. Kesällä meinasi usko loppua ja tuolloin viimeistään ihan vakavissani uskottelin itselleni, että tuon prkl:een koiran kanssa ei kisoihin mennä enää koskaanikinämilloinkaan. Vain kuolleen ruumiini ylitse ja jos joku lahopää välttämättä Paavoa kisoissa haluaisi nähdä saisi ihan itse sen sinne viedä.
Syksyn aikana aatteet vähän muuttuivat. Ensinäkin pääsimme ihan super ryhmään treenaamaan. Treenit ovat kivoja ja kouluttajat ainakin suurimmaksi osaksi osaavat neuvoa, kuinka joitakin virheitä voidaan karsia. Putkiongelmaan kukaan ei ole vielä löytänyt ratkaisua niinä pahimpina putkipäivinä. Treenit ovat monipuoliset ja vaikka suurin osa ryhmäläisistä kisaa 1-2 luokassa eivät radat ole mitään juoksuratoja, vaikka sellaisia kyllä toisinaan kavattaisiin, jotta kisoissa sitten osattaisiin juosta eikä hifistellä millään saksalaisilla... Lisäksi treenaaminen tässä ryhmässä on aivan toista kuin ennen, tai edes Elviksen ryhmässä. Kiitos aktiivisten kouluttajien, jotka keksivät ryhmäläisilleen myös muulle ajalle vapaa-ajan viihdettä. En voi kun siis sanoa, että ryhmän suhteen ollaan osuttuun aivan oikeaan.
No sitten vielä valmennus, jolta odotan paljon. Valitettavasti tämä joulukuun valmennus jäi välistä, mutta ensimmäinen kerta Mikon valmennuksessa oli kyllä onnistunut ja opettavainen homma.
Kisojen kaksi viimeistä hylkäystä olivat sen verran kivoja hyllyjä, että ohjaajalla on edelleenkin suupielet korvissa kun ratoja ajattelee. Koira oli mahtava ja aivan ihanan herkkä ohjattava. Ei siis sellainen luupää kuin "toisinaan" treeneissä.
Ensivuodelle olisikin sitten paljon tavoitteita ja toiveita, mutta katsotaan nyt miten hommat taas talvilomailun jälkeen lähtee käyntiin.






Elvis taas on viettänyt vuoden äärimmäisen lunkisti. Harmittaa oikein, kuinka vähän tuosta pikkuisesta tulee nykyisin kirjoitettua. Nyt kun jalka on ollut ok vuoden [vuodenko? OHHOH] niin olen kiinnittänyt huomioni Elviksen vatsaan. Se ei ole kunnossa. Niin ja suurin muutos pojan elämässä oli syksyllä muutto Kuopioon.
Äiti kävi Elvarin kanssa muutaman kerran jälkeä kokeilemassa, mutta ei edellenkään halua lähteä kokeisiin. Syyksi on sanottu, että Elvis kaipaa treeniä, mutta rehellisesti ja lähes puolueettomasti voisin kyllä sanoa, että siinä parivaljakossa taitaa se hihnan toinen pää olla se, joka mejäuraa jarruttaa.






Agilitya ollaan myös Elviksen kanssa aina mahdollisuuksien mukaan tehty. Viime vuoden alussa onnistuin käymään Elviksen kanssa lähes koko kevään joka hemmetin sunnuntai treenaamassa ja tällä tyylillä se kauan janottu viimeinen nousu nollakin räpsähti vuoden ensimmäisestä startista. Kolmos luokassa ollaan kerätty hylättyjä. Kesän hyllyt menevät puhtaastit kuumuuden ja treenaamattoman piikkiin, syksyn hyllyt ohjaajaan löysyyteen. Minulla kun on hieman sellainen fiilis, että nyt ollaan Elvarin kanssa saavutettu se, mitä voidaan. Toki nykyisillä ava-säännöillä ja pienellä viitseliäisyydellä voitaisiin oikein hyvällä tuurilla ohjaajan ryhdistäydyttyä ehkä joskus tulevaisuudessa napatakin serti tai kaksi, tai jopa kolme, mutta noh.
Ensivuonna onkin otettava meidän salainen ase käyttöön. Jokunen vuosi sitten, silloin kun Elvis teki luokan nopeimpia aikoja [uskokaa pois sellaisiakin kisoja on jokunen takana] olimme aina käyneet edellisellä viikolla möllikisoissa. Tämä yhtälö lienee siis selkeä viralliset + ennen niitä möllit= Elvis ei haistata heti lähdössä ohjaajalle pitkiä. Ongelmana on vain se, ettei möllejä mitenkään liiian usein järjestetä. Lisäksi kun tähän yhtälöön saisi lisätty säännölliset treenit, alkaisi ohjaajallakin taas pikkutytön suuret unelmat muistua mieleen. Mutta meidän lepakkovuoro treenit on mahdollisimman huonoon aikaan ja tästä johtuen kouluttajia ryhmällä 6. Ei sillä, kaikki kouluttajat ovat oikein osaavia ja kivoja ja mukavia ja aivan huippuja, mutta kuten maalaisjärkikin varmaan sanoo edistymistä on vaikea havaita.
Mutta ollaan me edistytty Elviksen kanssa. Ennen sain vain juosta treeneissä radan kerran tai kaksi läpi ja kisoissa sitten silmät pyöreinä katselin, että ei me kyllä tommosia... Nykysin kisoissa ei ole näkynyt mitään sellaista, mitä ei oltaisi treenattu, mutta treeneissä ollaankin sitten saatu sellaisia tilanteita harjoitella ja ottaa uusiksi useaan otteeseen. Niin ja tämä tyttökin on saanut huomata, kuinka etevä Elvis ihan oikeasti onkaan ja että kyllä sitä hieman voi Elvarinkin kanssa hifistellä.

Vaikkei vuosi mitenkään tulosrikas ollut [Paitsi Paavo varaserti ja Elviksen luokkanousu kolmosiin] on vuoteen mahtunut paljon tapahtumia ja meininkiä. Tänä vuonna treenattiin ja edistyttiin, ensivuodelle voisi siis odottaa kykyjemme näyttämistä myös muillekin?

We wish you a Merry Christmas

Minä vedän suuret linjat - ainakin mä luulen niin Minä saatan ajatella itsenikin tainnoksiin

Agilitya, Ylläri.
Voisin kiteyttää treenit yhteen lauseeseen: Paavo oli upea.


Rata ei siis mikään vaikea ollut, mutta tyytyväinen olin, kun alusta loppuun tehtiin kerralla läpi :D.
Aalta neloselle piti tehdä poispäin kääntyminen tai kuten kouluttajamme asiaa nimitti vippaaminen. Tai oikeastaan vippausniisto. Minulta jäi niisto-osa heikoksi kun juoksin jo koiran edellä putkelle päin. Toimi se niinkin.
6-9 tehtiin perjätöillä. Siis koira kierrätettiin takaa ja sitten persjättö. Olivat muuten toimivat, vaikka edelleenkin pidän sormia ristissä ja mieleni tekisi sulkea silmätkin, kun jätän koiraa selän taakse. Kepeillä piti mennä keppien vasemmalle puolelle ja 16-19 tehtiin valssaamalla. Siis sillä tutulla ja turvallisella tyylillä.
Paavo oli kyllä megahieno.
Toisella kierroksella jäin sitten 6-9 kohdassa varmistelemaan liikaa, jolloin koira kaatoi kaikki kolme estettä ja muutenkin rähinä oli herkässä jos liian lähelle menin koiraa ohjaamaan. Tilaatilaatilaa. Täytyy muistaa antaa tilaa herran isolle egolle.
Mutta oli se hieno. Johtui varmaa uudesta pannasta ja remmistä.

Niin. On vierasta on omaa. Minä nyt vaan etsiskelen Kaunista ja somaa,

Nyt kun messarin jälkeinen päivä on pyhitetty omaehtoisella kotiopiskelulle on varmaan aika vähän postailla kaikkea turhaa.

Talvi on vihdoin tullut tänne pohjoiseenkin uudestaan. Yllä oleva kuva tosin on otettu viime lumien aikaan.

Viime viikonloppu tuli tosiaan vietettyä Messarissa, enkä oikein vieläkään ole ymmärtänyt, mikä siinä tapahtumassa on se juttu, että joka vuosi pitää turistiksi sinne raahautua. Toisinaan pitää ihan itsekin epäillä omaa mielenterveyttä, sillä Kuopio-Helsinki välinen matka ei ole vain muutama kilometri, muutama sata kilometriä lienee lähempänä totuutta. Ja tänä vuonna en edes seurannut erityisen innokkaasti waleseja. Ennen sentään olen istunut kuin tatti kehän laidalla ja kuvaillut koiria, mutta tänä vuonna molempina päivinä kaikki haluamani rodut olivat ajoitettu päällekkäin, joten vajaan 12tunnin oleskeluni aikana ainoastaan se pari tuntia oli kehän laidalta kehän laidalle kiireistä hyppimistä.
Ja minuthan saattoi siis bongata hetkellisesti Karhukoirakehältä [ohhoh] ja seurasinpa molempina päivinä lyhytkarvaisten pyreneittenpaimenkoirien viiden koiran arvostelut ja sijoitukset. Lk. pyrrit kun ovat jo pidemmän aikaan [ja nyt puhutaan vuosista] kiinnostaneet minua, niin kai rodusta on sitten yritettävä saada kaikki tieto irti. Voin sanoa, että alkoi hetkeksi jo hieman epäilyttämään kys. rotu kahden maailmaa rakastavan spanielin omistajana. Yksikään pyrri ei ollut mitenkään liian innoissan tuomarin tullessa hipelöimään, joten se lienee melkoinen shokki, jos joskus pyrriäisen otan. Kelpiekehälläkin pyörähdin toisena päivänä ja sokerina pohjalla, syystä tai toisesta seurailin myös malikoita, tervuja ja gronttuja. Belggarithan ovat aina olleet [erityisesti malikat ja grontut] sellaisena taustalla olevia "ovathan ne ihan kivoja rotuja". Mutta että joskus näkisin itseni sellaisen omistajana? Jotenkin en ole vielä(kään) onnistunut luomaan sellaista mielikuvaa päässäni.
Niin ja tulihan sitä käytyä kuuntelemassa alkua luennosta "koiran rakenne ja liikkeet."
Olen nyt ihan kirjojen parissakin kyseistä aihetta kahlaillut vuosia, mutta asiantuntijan kertomana sain aiheesta huomattavasti enemmän irti. Harmitti vain, kun emme ehtineet Jannin kanssa koko luentoa kuulemaan. Nimen omaan liikkeiden tarkempi ruotiminen jäi meiltä kuulematta.
Noh Sunnuntaina sitten walesikehällä hetken nuokuttuani, joutuivat kehässä olevat koirat armottamaan syyniinii. Jännä miten helposti ja paljon liikkeet ihan oikeasti kertovat koiran rakeneesta. Toki olen asian ennenkin tiennyt, mutta nyt sitten osasi etsiä rakenteista vikoja entistä tarkemmin...
Tänään myös mittailin ja arvioin hieman Paavoakin ja Elvis joutunee huomenna arvostelun kohteeksi, kun menen poikia illaksi äidin luokse vahtimaan.

Messarissa toki se tärkein juttu on kojujen kahlailu. Ensimmäinen ostos lienee mutsin, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään voittajassa, rahoittama rotuyhdistyksen welshikalenteri. Paavo kun komeilee kahdessa kuvassa, mikä lienee ihan hyvä saavutus, sillä kumpikaan kuva ei ole minun ottama. Äidin mielestä toisen kuvan olisi pitänyt olla Elviksestä, mutta njaa. Ehkä ensivuonna.
Lisäksi ostin Paavolle vain ja ainoastaan agilityssa käytettävät hihnan ja remmin. Tuollaisia "vetoremmejä" olen jo kuolaillut useammassakin agikisassa, mutta eihän agilitykisoihin tule koskaan otettua mukaan ylimääräistä käteistä. Niinpä messarissa sitten ostin sellaisen.
-kuva pannasta ja remmistä tulossa-
Lisäksi messarista lähtee aina joitakin uusia luita mukaan. Tänä vuonna kassin täyttivät lehmän korvat. Niin ja koska Paavo on innostunut syömään lelumatin jalat irti -> matti ei enää vingu, ostin messarista sitten Matti Juniorin, jotta jakkaran kiertäminen voi taas jatkua.
Viimeisenä muttei väheisimpänä ostimme äidin kanssa Elviksellekin takin/loimen/mikä lie. Viime vuonna ostin sellaisen Paavolle ja nyt vuoden mittaan olemme äidin kanssa todenneet loimen varsin käyttökelpoiseksi ja juuri passelin malliseksi ja kokoiseksi [kaikki tarvittavat lihakset peittävänä ja koira voi se päällä myös liikkua] joten ostimme sitten Ellullekin samanlaisen. Nyt ei tarvitse poikien vuorotella agilityssa loimesta.
-kuva loimesta/takista/mistä lie tulossa

Kun me olimme messarissa shoppailemassa, herää kysymys, missäs pojat olivat.
Elvis vietti lokoista viikonloppua siskoni luona Varkaudessa. Poika on saanut kuulemma juoksennella vapaana metsässä ja siskoni ja hänen ystävänsä olivat käyttäneet vuorotellen useasti päivässä pitkillä lenkeillä. Se, mitä "pitkä lenkki" ja "useasti" ovat siskostani, en tiedä, mutta lienee ainakin riittävästi riittävän pitkiä matkoja. Elviksellä tuskin on siis ollut valittamista, kun kaikki huomio on kohdistunut vain ja ainoastaan Elvariin.
Paavo taas matkasi kanssamme Espooseen ja minullahan on ollut varsin luksusviikonloppu. Ainoastaan lauantai-iltana tarvitsi käyttää itse koira lenkillä, muuten poika oli ulkoilutettu ja ruokittu puolestani.
Lauantain iltalenkkiin sisältyi kentällä tokoilua ja pitkästä aikaa otin pihalla tokoa silleen vähän pidemmän pätkän kerralla.
Paavo oli mainio. Hinkattiin lähinnä seuraamisia ja ne sujuivat tosihyvin. Sisällä seuraamiset ovat muuttuneet koiran osalta vähän kyttäilyksi "aivan varmasti sanot kohta seuraavan käskyn"- oloisiksi ja katsekontaktin pitäminen on ollut vähän hukassa. Nyt ei ollut mitään ongelmaa vaan koira oli täysillä mukana hommassa. Janni toimi kerran liikkurina seuraamisissa ja pitänee hieman harjoitella "valmis"-sanan käyttöäni. Paavo kun oli/on sitä mieltä, että "valmis", tai mikä tahansa muu epämääräinen "käsky", tarkoittaa aivan varmasti maahan menoa.


Tänään todetessani ulkona olevan varsin ihana pakkasilma suutasimme Paavon kanssa metsään aamulenkille. Lisäksi varasin myös ison kasan lihapullia ja lelun taskuun tarkoituksena metsäilyn jälkeen suunnata jollekin kentälle hieman tokoilemaan.
Aivan ihana aamu ja harmitti vain kun kamera jäi jälleen äitin autoon [siellä se on ollut koko viikonlopun, vaikka tarkoitus oli myös viikonloppuna kuvailla kyllästymiseen asti messarissa].
Tokossa otimme jälleen seuraamista ja poika oli taas aivan tohkeissaan tekemisestä. Teimme alokasluokan variaatiot seuraamisesta: kytkettynä ja vapaana ja sitten vielä liikkeestä maahanmeno ja pysähtyminen. Pysähtymisiä otettiin useasti, ne ovat jääneet hieman vähemmälle harjoittelulle joten niitä lienee syytä vahvistella. Lopuksi sitten hieman riehuttiin, kierrettiin puita ja otettiin epämääräistä pöytää. Lienee riittävästi tekemistä yhdelle kertaa.

Tällä hetkellä vähän arvon lähteäkkö koiran kanssa piristävälle hölkkälenkille vai trimmattako vihdoin ja viimein nuo hapsottavat korvat. Vähän on sellainen on fiilis, että päädyn kompromissiin ja jätän tekemättä molemmat.

He used the wrong words, knew what to say, but lost the way.

Onnistuneiden kisojen jälkeen oli aika palata takaisin maanpinnalle.

Koiralla oli vauhtia, "vähän" kierroksia ja aivot narikassa. Treenit alkoivatkin sitten varsin mallikkaasti. En tiedä kumpi veti palkokasvit nenäänsä: Minä vai koira. Paavo päätti varastaa lähdössä. Sellaista tempausta ei olla vielä nähtykään ja sellaiselle pelleilemiselle laitetaankin heti piste. Meno jatkui vähän sen mukaisesti. Kouluttaja hihkui innoissaan, kuinka hyviä jaakotuksia sain radalla, mutta koiralla oli omat kuviot. Kaikki putket piti käydä tarkistamassa varmuuden vuoksi ainakin pariin kertaan ja korvat lukossa luonnollisesti. Kun sitten alettiin löytää jonkinlainen yhteinen sävel etenemiseen, onnistui ensimmäinen rata lähes mallikkaasti. Nyt vaan Paavo otti myös herkästi häiriötä kentän puolelta. Ei lähtenyt minnekään, mutta katseli kaihoisasti.
Hyvää ensimmäisessä radassa oli Paavon irtoaminen. Kouluttajamme rataan tutustuessa [rata muuten oli osittain, etenkin se loppu, Jaakko Suoknuutin käsialaa kuulemma] sanoi, että tarkoitus olisi saada lähetettyä koira mahdollisimman kaukaa eräälle esteelle, jotta itse kerkeisi loppusuoran keskelle tekemään persjätön. Se este, jolle piti irrota, oli seinää päin, joten se ei houkutellut koiria ja syksyn mittaan kouluttajan ryhmissä ei ollut ollut yhtään koirakkoa, joka olisi onnistunut lähettämään tuolle esteelle jo edelliseltä esteeltä [niin, ettei ohjaaja mennyt edellisen esteen toiselle puolelle]. Arvatkaas ketkä onnistuivat joka kerta? Kouluttajammekin totesi, että paras suoritus tähän asti koko syksyn tekijöistä. Ei, Paavo ei ole irtoavaa sorttia...
Viimeinen rata, liki 30 esteen rata, menikin sitten koiran kanssa kilpaa huutamiseksi. Kepeillä etenkin alkoi hirveä mesominen ja siitä viimeistään huomasi, että koira oli pikkasen ylikierroksilla. Radan ne kohdat, joissa jäin tahtomattani pari estettä jälkeen, menivät hyvin, mutta auta armias, kun piti tulla kädelle. Koira yritti turhautuneena haukkumisen yhteydessä suorastaan syödä mun käden, kun tajusi, että siihen kädellä on tultava. Saatiin viimein hyviä pätkiä, kun koirakin hiljeni vähitellen, mutta on ne treenit paremminkin menneet.

”You have the capacity to learn from mistakes. You’ll learn a lot today.”

-the little prince-
Kisat ohi ja ohjaaja on yhtä hymyä. Ei, tuloksia tuijotellessa ei tulisi mielenkään hymyillä. Ollaan Elviksen kanssa päästy hyllyvauhtiin ja Paavon kanssa samoilla linjoilla jatkettiin. MUTTA, on jälleen todettava nykyisin suustani hyvin usein pongahtava lauseeni: Paavo oli paras.

Radat eivät olleet mitenkään haasteellisiä. Ensimmäisellä radalla oli kauimmaiseen putken päähän vienti, yhden putken peittäminen ja sitten se meidän virhekohta: suoraan putkeen meneminen.
Muuten radalla ei ohjauksellisesti mitään kummallisuuksia ollut. Alku tosin piti tehdä hiukka soveltaen, sillä rengashan se siellä nökötti toisena esteenä. Jos vähän helpommalla olisin halunnut päästä, olisin ottanut riskin ja ohjannut oikella kädellä, mutta nyt ei riskejä otettu. Vasemmalla selvisi ihan hyvin, mutta hiukan aikaa syötiin, kun jätin koiran nököttömään keinulle, jotta saisin etumatkaa putken peittämiseen.
Paavo oli upea. Loistava. Mahtava. Siinä missä Elvis on hyvin herkkä treeneissä ohjaukseeni ja kisoissa saan sitten vähän ylikorostaenkin tehdä asioita, on Paavo treeneissä melkoinen luupää, jolle toisinaan, etenkin putkisyöttien kohdalla, saa huutaa naama punaisena... Mutta kisoissa. Paavo on herkkis. Ekalla radalla valitettavasti, mutta yleisesti voisin sanoa, että sellaista Paavoa olisi oikein kiva ohjata, suorastaan helppoa.
Sitten ekan radan virhe ja hyvät puolet.
Aloitetaan hyvistä.
Paavon keinu. Keinu oli raskas, joten lentokeinua ei tehty, vaikka keinu oli alkusuoran kolmaseste. Lisäksi Paavo malttoi odottaa kontaktilla vaikka juoksin hieman edemmäksi ja päästin koiran vasta sitten.
Aata en edes katsonut, mutta äiti hehkutti, että hyvät olivat! Puomin ylösmenoon en kiinnittänyt huomiota, mutta hyvin koski kuulemma ja alastulo sitten varmistettiin pysähtymällä, kerta hylky oli jo alla.
Sitten hylkäykseen. Eipä tullut kyllä mieleen, että siinä olisin voinut jotenkin epäonnistua. Treeneissä semmoinen ohjausvirhe ei olisi tullut edes kysymykseenkään. pätkä oli siis aa-pituus-mutkaputki. Pituudella jäin ihan reippaasti jälkeen ja lähetin koiran putkelle. Kun olin vakuuttunut, että putki olis nyt lukittu lähdin leikkaamaan ajoissa, jotta varmasti ehtisin seuraavalle suoralle riittävän pitkälle ja kepit varmistamaan. Kun lähdin leikkaamaan, koira luki kroppaani ja käänsi suuntansa kauimmaiseen putkenpäähän. Sinne se iloisesti singahti, mutta matka jatkui. Seuraavan suoran päässä kauimmainen putkenpää olikin sitten aika helppo nakki, vaikka pidin sitä meidän tuhoon tuomittuna kohtana.
Niin ja kepit oilivat aikkas näppärät, mitä omintakeinen pohja selkeästi edes tässä hidasti koiraa. Muuten pohja ei tuntunut koiraa haittaavan, mutta ohjaajasta kyllä radan jälkeen tuntui, kuin olisi heittänyt vähän pidemmänkin lenkin.
Toinen rata. Nyt piti jo vähän ohjatakin. Ja kuinka ollakaan siinä toisessa haltuunottokohdassa sitten se hylsy tulikin.
Jälleen kontaktit olivat aikkas täydelliset ja kepitkin mentiin lujaa.
Alkusuoran jälkeen oli muuri ja muurin vieressä loivahko välistä veto ja siitä kepeille.
Päätinpä tehdä riskillä muurilla jaakotuksen, ollen lähes varma, että sieltähän ne palikat lentelisivät alas ja putkesta tullessa Paavo ampuisi toiseen putkeen muurin takana.
Mitä vielä. Palikat pysyivät paikoillaan ja Paavo kääntyi hyvin tiukasti käteen. Koira siis tulikin yllättävän nopeasti käteeni ja pamahti vielä eteenpäin, sinne minne rintamasuuntani sinä hetkenä osoitti. No sehän ei osoittanut yhtään minnekään ja sain kroppani oikeaan suuntaan hiuksen hienosti liian myöhään. Paavo ohitti seuraavan esteen, mutta sain koiran takaisin. Kun sitten suoritettiin este, koiran katse kiinnittyi aalle, sillä ohjaajan pasmat olivat jo täysin sekaisin. Silloin se meidän kuminauha naksahti äänekkäästi rikki. Tai sitten se oli Paavon pientä murinaa "ole sinä akka hiljaa, kyllä mä handlaan tän homman." Niinhän se Paavo vei homman omiin nimiinsä ja juoksi aalle. Pysähtyi kyllä hienosti alastuloon kun sen aika lujaa rääkäisin. Loppurata menikin mukavasti. Rima tai kaksi tippui, kun ohjaaja ei enää keskittynyt ihan täysillä hommaan, mutta muuten tyylikkäästi meni.
Paavon vauhdista kertonee omalta osaaltaan se, että kuuluttajakin totesi Paavon toisella radalla, että radalla meneekin tällä hetkellä hyvin vauhdikas walesinspringerspanieli. Lisäksi monet tutut ja tuntemattomat tulivat päivittelemään ratojen jälkeen, että on se sitten vain nopea.
Täs on siis hyvä jatkaa!

Elvis taas. Noh, kun nyt on päässyt tottumaan vähän vauhdikkaampaan kaveriin radalla niin voin sanoa, että kyllä turhautti ja pahasti. Elviksellä oli taas en takuulla irtoa senttiäkään, enkä kyllä ainakaan juokse yhtään enempää ja lujempaa kuin on pakko-päivä. Ei sillä, herran kaaret olivat vertaansa vaille, mutta muuten homma oli kuin tervassa juoksua. Saatiin hylky kepeillä. Elvari osui jotenkin jännästi keppiin ja sai juuri ja juuri kepitettyä tokavikan välin, mutta ei onnistunut sitten enää tasapainottelemaan vikaa väliä. Siitähän jatkoimme putkeen korjaamatta keppien loppua ja siitä hyl. Jos olisin tajunnut asian vähän aikaisemmin, olisin ehkä voinutkin ottaa kepit uudestaan. Sen jälkeen rata vain läpijuosten. Muuten puhtaasti, mutta se yksi este, joka suoritettiin kahdesti, jätettiin suorittamatta molemmilla kerroilla.
Hyvää radassa oli se että, keskityin ohjaamiseen ja sain Elvarin puomin alla olevaan putkeen ilman ylimääräisiä puomilla käyntejä tai edes sinne yrityksiä. WOU.

Tulevat suunnitelmat olisivatkin sitten sellaiset, että Elvari pääsee joululomalle. Ensiviikolla emme pääse Elviksen kanssa agitreeneihin ja sen jälkeen onkin sitten enää yksi kerta treenejä ja sitten joululoma 2-3viikkoa. Elviksestä kun huomaa heti, milloin ollaan treenattu joka viikko ja milloin vain jokatoinen viikko, niin päädyttiinpä äiskän kanssa, että katsellaan Ellun kanssa kisoja vasta ensi keväälle.
Paavon kanssa sen sijaan ajateltiin alkaa koluta kisoja vähän innokkaammin. On se sen verran hieno nykyisin. Viettäkööt sitten kisoista vaikka kesäloman.

Mä en kai ikinä taida aikuiseksi kasvaa.

-enkä sitä halua,
mä vaan kuljen pilke silmäkulmassa!-

Treenit ohi. Vikat treenit. Seuraavaksi kisoihin.
Autossa istuessani kelailin tän päivän treenejä ja mietin, mitä niistä kirjoittaisin. Onnistuneiden asioiden lista oli pitkä. Paavo oli hieno, kunhan alkuhöyryt oli päästelty [tässä yksi muistutus minulle, etten kisoissa anna Paavon katsella radalle].
Mutta, sitten löydettiin uusivanha ongelma. Sanalla sanoen rengas. Sain lähettää, leikata, kutsua, ohjata vastakkaisella kädellä ja vaikka tanssia rumbaa siinä vieressä, kunhan renkaalle ohjaus kävi vasemmalla kädellä. Oikealla kädellä ohjatessa Paavo tunki väkisin renkaan vasemmasta väliköstä. Rynni jaloista, alitti käden, törmäsi käteen... Otettiinpa sitten sitä radan lopuksi.
Muuten herra oli hieno, ja ohjaajat haltioissaan kyselivät, ollaanko me paljonkin otettu black lappeja, jaakkoja, sylkkäreitä ja muita radalla esiintyneitä hienouksia. Saan vaan kiittää omaa laiskuuttani ja isoa eteistä tästä asiasta.
Niin ja pitksätä aikaa olin tyytyväinen omaankin liikkumiseen. Kerkesin ja onnistuin tekemään erittäin ahtaassa välikössä jopa onnistuneesti muutamat valssit ja ties mitä hauskaa, joissa yleensä onnistun lahnaamaan koiran edessä. Ohjaajakin totesi, että tuollaisilla vikkelillä jaloilla pystyy tekemään nopeankin koiran kanssa vaikka mitä pyörähdyksiä. Pysyisi vaan nämä vikkelät jalat kisoihin asti.
Pieni pessimisti korvani juurella laittaa jäitä hattuun, kun suunnittelen tulevaa kisamenestystä... Tulokseen tähdätään. Ja koska minusta vitonen on samanarvoinen kuin hylätty niin nollaan tähdätään. Tuomarina toimii Minna Räsänen. Meillä Elviksen kanssa Räsäsen radoilla on aina ollut putki joko aan tai puomin alla, sellaisia tilanteita ei olla hetkeen treenattu.
Elviksellä olisi Jarmo Jämsä. En ole koskaan ollut Jämsän kolmosten radoilla. Ainoastaan kerran ykkösten radalla ja silloinkin radat olivat muistaakseni aika mielenkiintoisia.

Viikonlopun epikset jäivät meiltä väliin [jos siis joku tuloksia on kyttäillyt]. Edellisenä iltana äiti ilmoitti, että hän lähtee sunnuntaina sukuloimaan, joten minä suorastaan pakotin itseni nukkumaan pitkään seuraavana aamuna. Kun sitten aamulla kömmin ylös sohvalta, ilmoitti äiskä, että kyllähän ne epikset voidaan käydä kokeilemassa. Kello näytti tuolloin 11.50 ja kisat alkoivat 12.00. En oikeen uskonut, että oltaisiin menossa sinne...

"Noin siinä käy, kun lellittelee mörköjä ja luulee voivansa ystävystyä merihevosten kanssa"

-Pikku Myy-

“Taitelijat ovat tavattoman herkkiä”

-Viljonkka-

Taas ovat yhdet treenit Elvarin kanssa takana ja suoraan sanottuna, olisi varmaan ollut fiksuinta olla lähtemättä.
Koeviikkorumba on itselläni takana ja unirytmi onnellisesti sekaisin [parin tunnin päikkärit- parintunnin yöunet] ja eilen sitten jätin päivällä ne pari tuntia välistä...
Toki olin koko alkuillan tiuskinut mutsille ja haastanut kokoajan riitaa, mutta autossa istuessa totuus paljastui minullekin. Olin oikeasti todella väsynyt, enkä todellakaan jaksanut ajatella mitään treenejä, en ainakaan "jeejee"asenteella.
Noh, tähän yhtälöön [väsynyt ohjaaja+myöhäiset iltatreenit] lisätään ohjaajan tunteisiin vähän turhankin ylireagoiva koira niin voin sanoa, että paras vire oli meidän työstä poissa.
Ja turhautuneisuus sen kuin jatkui. Nyt Elviksellä on treeneissä ollut hyvä draivi päällä -ei tänään. Ensimmäinen harjoitus, oli yksinkertainen takaleikkaharjoitus. Oikeastaan kaikki harjoitukset olivat hyvinhyvin yksinkertaisia, mutta...
Ekalla kerralla kaarre venyi ja sen jälkeen Elvis ennakoi ja kääntyi juuri ennen hyppyä jo seuraavalle. Kun kouluttajamme oli kerran asiaa auttanut [houkutteli lihapullalla] niin takaleikkakin onnistui.
Seuraavalla radalla oli tarkoitus läpäistä putkisyötit, niissä sentään onnistuttiin.
Kolmannessa harjoituksessa oli slaidausta [välistävetoa]. Ja tässä kohtaa teki mieli vain heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin. Normaaleina päivinä olisin sivuuttanut epäonnistuneet kerrat, mutta tänään, kun mikään ei tuntunut luonnistuvan ja koiran tsemppaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja kun välistävedot ovat aina olleet se meidän idioottivarma osaamisalue [aina kouluttajat kehuneet, että se menee kuin oppikirjojen mukaan.]... Noh kun Elvikselle selvisi idea, onnistuttin normaaleilla väleillä varsin mallikelpoisesti slaidaamaan, mutta vika väli, joka oli medikoirallekin (tosin) hyvin ahdas, ei sitten onnistunutkaan vain käden huiskasulla... Ylimääräisen vekin ansiosta jäin koiran taakse sen verran, että suunniteltu valssi ei tullut kysymykseenkään. Piti takaleikata renkaalla. Onnistuttiin.
Samaan pätkään kuului koiran vienti putkeen [puomin alla] ja putkesta puomille. Koira rymisteli jalkoihin muutaman kerran, sillä puomillehan oli pakko päästä. Minullakin oli vaikeuksi käsittää, että pitäisi pyöristää tiet [Elvis kääntyi aina putkessa, sillä tein tökstöks tien] ja näin ei tarvitsisi sitten edes peitellä sitä puomia. Helpotuksen huokaus, kun saatiin vikalla kerralla koko rata onnistumaan.
Vikaksi juoksuympyrä, jonka aikana Elvis keksi, että renkaan välistä voi loikkia. Sitä otettiin muutaman kerran ja sitten juostiin vielä hetki ja sitten nopeasti pois treeneistä.
Posiitivista treeneissä oli Elviksen kepit. Kepit olivat toisen radan toinen se kohta. Sillä putken pää oli syöttinä ennen keppien aloitusta. Ensiksi vain vedin koiran kepeille ja toisella kerralla kokeilin toiselta puolelta ohjaamista [peitin putken], jolloin lähetin koiran kepeille ja leikkasin takana. Elvis teki kepit todella määrätietoisesti ja nyt jopa kykenin juoksemaan keppien päähän odottamaan herraa.
Mutta toista kertaa en noin väsyneenä radalle mene. Jopa muut treenaajan huolestuneen kyselivät, että enhän minä sentään itke ja kouluttajammekin huolestuneena kysyi, että eihän hän liian ankarasti meitä arvostele. Käydessäni vessassa huomasin itsekin, että silmäni näyttivät juuri siltä, kuin olisin parituntia itkenyt tai vähintään olisin kohta itkemässä.

Tänään sitten päätin hyvittää eiliset treenit ja lähdin Elviksen kanssa kahdestaan metsälenkille. Spanielipojan silmät muuttuivat teelautasen kokoiseksi, kun herra pääsi kahdestaan kanssani metsään. Itsekään en ihan heti muista, milloin viimeksi näin olisi päässyt käymään.

Tuleeko tänäänkin yhtä pimeää, kuin Viljonkan ajatuksissa on päivisin?

-muumipeikko-

Tänään taas treenailtiin. Treenien 15 esteen pätkä oli otettu kai jostain Janita Leinosen radalta ja osassa kohtaa oli jo valmiiksi mietitty, kuinka este tulee ohjata, eli ei taaskaan auttanut mennä siitä mistä aita on matalin...

Treenithän eivät alun alkaenkaan alkaneet mitenkään maireasti. Minä kun onnistuin tiputtamaan puomin alasmenolankun varpailleni, joten juokseminen oli yhtä tuskaa. Tähän kun lisättiin se, että Paavo suorastaan hölmistyneenä katsoi, että nytkö sitä sitten saisi ihan itse irrota, eikä luonnollisesti irronnut mitenkään liikaa, ainakaan oikeille esteille, niin sitä oli taas pakko juosta.
Rataa kuului sylkkäri, saksalainen ja sitten yksi hyppy-hyppy-putki pyöritys tehtiin muutamalla eri tavalla [jaakko- black lap tai niisto tai valssi-twisti] ja loppukeppiräpellys.

Ensimmäiset hypyt eivät ottaneet onnistuakseen. Koira hölkkäili omia reittejää ja katsoi minua juuri niin kuin Elvis katsoo minua toisinaan kisoissa "Meitäkö on kaksi täällä?". Siinäpä sitten ensiksi manasin koiran ja sitten itseni, miksi hemmetissä intoilin maanantaina ja ilmoitin Paavon(kin) Joensuun kisoihin? Ei mikään fiksu liike.
Niinpä jalan takia hammasta purren ja päälle erittäin tiukka ja napakka äänensävy käyttöön... Toimi. Onnistuttiin. Ja minäkin jouduin keskittymään liikkeisiini ja ohjaamiseeni erityisen tarkasti [kivulias varvas piti asiasta huolen] niin johan koira kulkikin varsin määrätietoisesti lähes koko matkan oikeisiin paikkoihin [putkeen eksyttiin pari kertaa...]. Oli se hieno.
Tänään vaan Paavollakin oli selkeästi paras vire kateissa. Yleensä Paavo odotellessa nukkuu jaloissa, mutta nyt ulistiin ja vikistiin ja rehattiin ja haisteltiin ja... Ei ehkä olisi pitänyt käyttää koiraa koirapuistossa päivälenkillä muiden koirien kanssa leikkimässä.

Viikonloppuna olisi epikset hallilla, kenties eksytään sinne ja viikon päästä tosiaan sitten kisailemaan...

"Mutta kyllä äiti tietää miten kaiken voi pelastaa."

-Niiskuneiti- ?

Valmennus takana ja hauskaa oli. Tänään valmentaja toimi Mikko Nurmi ja kuva radoista tulossa heti kun saan kameran ja nuo ratapiirustukset [, jotka oli osallistujille ihan monistettu erikseen] saman katon alle.

Paavo oli oikein mainio. Irtoava ja menevä ja ohjaaja oli paikoin kusessa, kun olisi pitänyt juosta koiran edellä. Radat olivat siis pitkillä este väleillä, jotta ohjaajat saivat juosta.
Ratojemme kulusta voisi sanoa sen, että umpiputkeen Paavon ohjaaminen tapahtui "palveluskoira" tyylillä [joo siitä tuli nyt palveluskoira. terrierityyli ei tuottanut yhtä säpäkkää tulosta]. Kun lopussa sitten sanoin, et Paavolla on päiviä, jolloin putkeen ei mennä uhallakaan niin se aiheutti jokaisessa osallistujassa peittelemättömän hämmästyneisyyden ja parit naurun tyrskähdykset. Tänään Paavolla oli putkipäivä, ellei toisin tiukasti sanottu.
Mutkat menivät pääsääntöisesti aika ketuiksi. Meinasin viime postaukseen kirjoittaa, että nyt mutkatkin olivat pienet, kun pidin pääni kylmänä. Tänään ei pää pysynyt kasassa vaan ajatus "kiirekiirekiire" tuotti pienoisia ohjausongelmia.
Kontaktit olivat täydelliset. Joo, nyt kun ollaan hinkattu juoksareita ja pitkästä aikaa pysäytin Paavon niin johan löytyi tomerat 2on-2off:t. Jokakerta.
Ensimmäistä kertaa agilityharrastuksen parissa kouluttaja kiinni erityistä huomiota puomin ylösmenoihin. Arvatkaas kenen ylösmenot ovat siinä hilkulla? Köhköh. Saatiin siis jotain uutta harjoiteltavaa [längillä].
Ja kepit. WAU. Ollaan nyt treeneissä jouduttu aina hinkkamaan niitä kyllästymiseen [no ei ihan] asti ja otettu vähän takapakkia, mutta tänään Paavo teki ne taas kuin vanha tekijä, ihan sama missä minä oli. Ja sukellusliike löytyi taas pitkästä aikaa sekopäisen meuhaamisen tilalle.
Hauskaa oli, vaikka yhdessä kohtaa sain luvan vaikka heittää muutaman ärräpään käskyyni, sillä Paavo päätti yrittää mennä putkeen vaikka väkisin ja kaarethan siinä venyi. Tuli kuulemma Paavo PERKELE aika luonnollisen kuuloisesti. Kääntyi hyvin.
Nää treenit nyt kuitenkin osoitti sen, että jos kisoissa olisi satavarma kolmikaarinen niin mun pitäis vaan seistä keskellä rataa ja innoissani olisin jo ilmoittamassa herraa kisoihin. Mutta kun siellä radalla on aina se yksi kohta, joka me kustais varmaan aika pahasti. Ohjaaja ainakin. Kenties odotamme sinne pakkasralliin, sillä Joensuun ilmoittautuminen olisi maanantaina.

Niin ja minä sain syystä tai toisesta hirveän inspiksen alkaa taas kohotella kuntoa tai lähinnä noita juoksuspurtteja ja äkkikäännöksiä pitäisi alkaa taas tehdä. Kuka lienee keksi, että lopetti salibandyn ja koulun jalisjoukkueissa hyppimisen... Ei ehkä fiksuin päätös.

"Ehkä olette huomanneet etten ole täydellinen tomppeli!"

-Pikku Myy-

Treenit taas Paavon kanssa takana. Pikkuinen oli mainio ja äiti jo intoili, että entäpä jos sittenkin Paavo heitettäisiin Joensuun kisoihin... No joo.
Tekniikkatreeneissä, jotka sisälsivät mm. poispäin kääntymistä ja sylkkäreitä saatiin olla Paavon kanssa malliesimerkkejä. Joo ei olla treenattu jakkaralla niitä käännöksiä tai semmosta.
Itse radalla Paavo vaan oli upea. Tehtiin nopeita ja puhtaita ratoja monesti. Toki välillä vähän tunaroitiin.

Kontaktit otettiin ainakin kertaalleen läpi. Myös Keinu onnistui aan ja puomin lisäksi.
Oli se vaan hieno pienieläin :D

"Aion unohtaa kaiken muun paitsi muutamat hauskat asiat jotka ovat minusta tärkeitä"

-ruttuvaari-

Oltiin viikonloppuna maalla ja muutama kuvatus pitkästä aikaa lienee paikallaan.
Trimmistä päätellen Paavo ei ole tekemisissä saksien kanssa reiluun kuukauteen. Kunnon trimmaus tapahtui kenties pari kuukautta sitten...











Päästiin Paavon kanssa valemmukseen. Ensimmäinen tapaaminen viikonloppuna.

"Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista."

-Juksu-

Kisat taas korkattu ja jäi kyllä tosi hyvä fiilis kisoista.

Olin jotenkin tositosi vakuuttunut siitä, ettei Elvikseen saa minkäänlaista eloa radalla, etenkään kun esteet olivat 20-25 senttiä korkeammalla kuin tavallisesti treeneissä [köhköh].
Olin väärässä. Todellisuudessa ohjaajalta puuttui se elo radalta.
Ei sillä, rimojen korkeus selkeästi hidasti pikkuista, mutta kolmen koon [kuljetus-, kustannus, ja kannatus] taustatiimi oli aivan tohkeissaan, kuinka lujaa Ellu pinkoi. Minusta Elvari kipitti sellaista tasaisen tappavaa tahtia.
Nyt edettiin vähän tavoitteissa, siis vauhtia kisoihin.
Ensimmäinen rata oli virhepisteitä katsellessa täysi fiasko, mutta virheet ohjaajan piikkiin. Ensimmäinen virhe jo kolmannella esteellä. Jo rataantutusteassa huomasin, että putkenpää olikin aika kaukana ja selkä edellä meneminen ei ehkä olisi se fiksuin vaihtoehto. Niinpä hinkkasin tutustumisessa sitä kohtaa, jotta varmasti muistaisin oikean linjan olisin peittämättä putken päätä...No arvatkaa muistinko oikean linjan? En tietenkään ja siitä viitonen, kun koira viipottaa putken ohi.
Putken jälkeen ei sitten enää paineita. Pyrin edistämään radalla mahdollisimman paljon ja putken jälkeiselle puomille olinkin koiraa reilu puoli puomia edellä. Yleisöstä kuului kauhun ja ihailun sekainen huokaus, kuinka paljon uskalsin edistää... Loput virheet sattuivat hypyillä ja pituudella.
Olin yllättynyt kun Elvis suoritti okserin tavattoman upeasti. Ei tipputtanut rimaa, mutta teki mahdollisimman tiukan käänöksen muuriin. Niin ja muuri suoritettiin varmasti vinottain. Ensimmäinen moka sattui pituudella. Olin ihan kujalla ja tajusin kesken pituuden, ettöä seuraavan esteen jälkeen pitäisi kääntyä. Niinpä härvelsin jotain käsilläni ja koira jäi tuijottelemaan ohjaajan menoa. Pituuden vika palikka kaatui, mutta meno jatkui. Seuraavalla esteellä sitten kujalla olo jatkui.
Tässä kohtaa minun koulutuksissani olleille: älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin minä sanon. Koira oli jo selkästi kääntymässä esteellä, kunnes karjaisin hyvin tiukan tässä käskyn, juoksin selkä edellä jonnekin suunnitelmistani poikkeavaan paikkaan ja niinhan se rima tippui ja kaarre venyi. Sitten putkeen ja siitä seuraavalle hypylle. Hypyn aikana muistin, että siinähän minun oli tarkoitus valssata ja äkillinen muutos vauhdissani [tuli hiukan kiire] hämmensi pikkuista sen verran, että sieltä se rima taas kolahti alas. Loput kolme estettä aa-keinu-hyppy. Jätin koiran keskenään suorittamaan keinua ja juoksin viimeiselle hypylle. Älä oleta vaan ohjaa. En ohjannut ja ohitettiin viimeinen hyppy, siitä hylätty.
Kontaktit radalla olivat upeanupeat ja koira oli hienonhieno. Harmi vain, että ohjaajalta puuttui se tsemppi tänään.

Toinen rata oli vielä kaaoottisempi. Videolta katsottuna se ei tosin näytä ihan yhtä katastrofaaliselta, mutta ajatukset harhailivat vähän jossain muualla.
Tein lähdön olevinaan varmaksi, ettei koira singahda selkeään syltti putkeen. Sinne se kuitenkin sinkosi ja sen jälkeen emme voi puhu enää ohjaamisesta vaan radan läpi juoksemisesta. Kokeilin kuinka Elvis kestää aalla edistämisen -> ei kestänyt. Ehkä tuurilla etutassujen kynnet osuivat kontaktille. Tämän kokeilun seurauksena unohdin seuraavalle esteelle tarkoitetut suunnitelmat ja se sitten ohitettettiin ja sitten olikin jo muuri ja sen edessä pyörähdeltiin.
Seuraavalle esteelle tein viime hetken pelastuksen. Olin jo ohjaamassa väärälle puolelle, mutta sain kuin sain vedettyä koiran oikealle puolelle. Videolla tämä näyttää jopa hyvältä ohjaamiselta, eikä sähläämistäni huomaisi. Sitten olikin onnistunut pätkä. Jopa ohjasin. Juoksusuoralla taas juoksin ja jätin ohjaamisen vähemmälle. Yksi este ohitettiin ja Elvis melkein meni aalle. Videolla putkeen lähetys [koiran selkäni takaa äkillinen puolen vaihto] näytti varsin luontevalta persjätöltä kesken suoran, mutta radalla se tuntui vähän tökstöks kohdalta. Suoran jälkeen ajattelin vain maalia ja viimeinen hyppymutka venyi ja yksi putki ohitettiin huolimattoman ohjaamisen takia.
Jälleen koira oli siis hyvä, mutta minulta vain puuttui se kipinä ohjaamiseen.

Jäi siis erinomaisen hyvä fiilis. Parin viikon päästä Jyväskylään.
Kisoissa ohjaajani ja treenikaverit saivat minut melkein innostumaan Paavon kanssa kisoihin, mutta tjaa. Odotetaan Kemin pakkasrallia.

”Halua on, mutta ei kykyä”

-Hemuli-

Olipa taas treenit. Tarkennettuna viimeiset treenit ennen huomisia kisoja.

Tänään oli taas sellainen päivä, että ne kaikki varmat, ne kohdat, joita ollaan Elviksen kanssa hinkattu ja hinkattu ja hinkattu aina ja paljon eivät ottaneet onnistuakseen [paitsi vikalla radalla] ja sitten taas mm. puomin alastulo juoksarina onnistui sitten joka kerta aivan täydellisesti.

Rata ei ollut mitenkään haastava, mutta ideana olikin tehdä muutamaan eri kohtaa muuta erilainen variaatio. Siis radan lukutaitoa.
Elvis oli päättänyt, että helvettiäkös juoksusuoran jälkeen mitään kääntyä tarvitse. Vastakkaiset kädet sivuutettiin tyynesti ja jo lähes edellisellä esteellä alkanut ennakoiva käännökseni meni myös ohi korvien.
Sokerina pohjalla, kepit olivat sellainen ihmetys, että eihän nyt keppejä tarvitse kokonaan mennä. En saanut senttiäkään edistää ja kepeille vienti oli tuskaa, sillä se kääntyminen kädelle ei vaan ollut Elviksen mieleen.

Kun hikattiin ja kokeiltiin eri tapoja alkoi pikkuinen, lutuinen ja ylisupermegamahti Elvarikin löytymään. Vikalle radalle ennakoidessani [ylikorostuneen ajoissa...] onnistuin kääntämään Elviksen pois esteeltä. Elvari jarrutti täydestä vauhdista ja teki juuri niin kuin ohjattiin. Kouluttajammekin nauroi, että taisin vaihtaa koiran jossain välissä. No, kun Elvis oli vihdoin kuulolla en joutunut niin hirveästi ennakoimaan ja silti tuli siivekkeitä nuolevat käännökset. Kepeille sitten kuitenkin jatkoin tiukkaa haltuunottoa [juoksusuoran jälkeen hyvin tiukka mutka] ja koira teki tyylikkään neljän tassun pysähdyksen. Aloitettiin jostain keskeltä tehtiin suora ja kepitettiin. Edistystä en yrittänytkään, Elvis oli tehnyt selväksi, että tänään juokseminen meni kaiken edelle.
Niin ja puomin juoksarit onnistuivat joka kerta.

Näillä eväillä lähdetään huomisiin kisoihin. Jotenkin kuitenkin on vain tunne, että ei ehkä sama vauhti yllä huomisiin kisoihin, mutta saas nähdä. Ehkä Elvari yllättää.

"Sitä näkee kumman paljon kun ei aina juokse."

-pikku Myy-

Keskiviikon treenit takana ja ei voi kun taas nauraa, vaikka pääni onkin onnellisesti kolhittu.

Me aloitettiin Paavon kaa urakkamme saksalaisia treenaamalla ja voi hyvänen aika, että kartturi osaa olla pihalla koko touhusta. Käden vaihto kolmesti ei vaan ottanut onnistuakseen, sillä kolmessa käden vaihdossa on ainakin kaksi vaihtoa liikaa. Koira kyllä osasi ja luki ohjaajaa parhaansa mukaan ja turhautuikin pikku hiljaa, mutta sitten tapahtui ihme ja minulla loksahti palaset kohdalleen. No kun tämä ihme tapahtui olikin aika jo mennä itse radalle.
Rata oli hmm... mielenkiintoinen. Ei tavallaan mikään vaikeanvaikea, mutta ehhehhehhe... Naurut meidän piikkiin. (rata ehkä kenties tulossa lähiaikoina. Tiia Vitikaisen tekemä se kai alunperi oli...)
Noh, jos ohjaaja oli kujalla niin oli kyllä vähän koirakin. Mutta hauskaa oli, mitä nyt kouluttajallemme tuotimme ylimääräisiä harmaita hiuksia. Kolmannen esteen jälkeen nelonen oli aika kaukana ja koira olisi pitänyt kääntää sille. Jos [kuten suunnitelmaan kuului] olisin vekkaillut siinä kohtaa olisi koira singonnut vielä kauemmaksi nelosesta kuin nyt. Jouduin lähes teatraalisesti heiluttelemaan vastakkaista kättä, jotta koira suostui tekemään upeat tiet seuraavalle, eli kauimmaiselle putkenpäähän. Sitten tuli seuraava ongelma. Ensiksi yksi hyppy [poikittain] ja siitä muurille ja muurilta putkeen. Kokeilin hieman vaikeampaa tietä tuloksena muurin palikoiden iloinen lentely ja putken ohittaminen. SItten tein suositeltavan tien [valssasin hypyllä], mutta palikat eivät edelleenkään pysyneet paikoillaan, eikä putkeakaan löytynyt [se putki tosin tuotti kaikilla ongelmia, sillä tummaputki pimeässä nurkassa ei näköjään ole hyvä yhdistelmä]. Nyt sitten en yrittänyt vetää koiraa oikeaan päähän putkeen vaan annoin koiran jatkaa vain suoraa matkaa ja viimein se putki löytyi ja palikat pysyivät paikoillaan. Sitten kahdelle hypylle, välissä välistä veto. Tässä kohtaa huomasi, ettei se koirakaan ihan täysillä yhteistyötä tehnyt. Koira sinkosi suoraan käteeni, ja hitot se mitään välistä mennyt, puhumattakaan että seuraava este [suoraan eteen] olisi hypätty? Siinä vieressähän oli Paavon mentävä väli [no ei ihan, vatsa otti kiinni ja siiveke lenteli minne sattui]. Et sillai. Saatiin nuo kolme hyppyä pelittämään ja sitten neljännelle esteelle. Sain vedettyä koiran oikealle puolelle, mutta kuka muka sanoi, että sen hypyn jälkeen pitäisi kuunnella? Tässä vaiheessa kouluttajamme suorastaan nauroi ja itki yhtä aikaa ja yleisöstäkin kuului pari naurun tyrskähdystä. Kuten kouluttajammekin totesi, vauhtia ja intoa oli, mutta tarkkuus puuttui meidän touhusta. Noh hiottiin nelosta ja alkoihan ne pienet tiet löytyä, ja korvat.
Putken jälkeen hypyltä kepeille. Kepit olivatkin varsin hauska tapaus. Paavo haki joka kerta oikean välin ja kepitti upealla vauhdilla, mutta ensiksi alkoi murahtelu, sitten kepeillä takkuilu ja kolmanneksi viimeisessä välissä Paavon mielestä se oli sitten siinä. Joko pallo lentää?
Saatiin kepitkin luistamaan ja viimein se pallo lensi.
Otettiin vielä tuota muuri kohtaa, siis putki-hyppy-muuri-putki. Hauska otus, onnistui joka kerta.

Mentiin radan jälkeen jatkamaan saksalaisia. Nyt ködet vauhtuivat, mutta ohjasin juuri väärillä käsillä. Alkoivat ne ensimmäisen täydellisen sössimisen kanssa sitten sujuakin. Lopuksi twistit. Vihdoin jotain aidosti onnistunutta!

Käytiin lopuksi vielä kerran radalla. Nyt jonnekin loppuun oli laitettu esteen paikalle keinu ja noh. Nyt tiedän, miltä tuntuu kun kakskyt kiloa spanielia hyppää suoraan päähän.
Suoritimme rataa lähes kivasti, välistä vedot tehtiin pari kertaa uusiksi ja sitten sinne keinulle. Olevinaan tein keinun idiootti varmaksi. Hidasti koiran vauhtia ja kiiruhdin keinun eteen seisomaan [valssasin eteen]. Oli kiva todeta, että koiran jarrutus tapahtuu, jos tapahtuu ollenkaan, liian myöhässä. Ja niin Paavo rynni pääni yli. Ei tuntunut kivalle.
Otettiin keinua. Paavo kipitti keskelle ja odotti keinun laskeutumista. Tuo hupun "parempi" keinu on tajuttoman kevyt, verrattuna siihen vanhaan. Lieneekö siinä edes yksi osasyyllinen Paavon myöhäisiin jarrutuksiin?
Saatiin keinu toimimaan. Putkelta välistä vedot keinu ja sitten loppu rata. Meni ihan kivasti, mitä nyt Paavo rynni jalkojeni läpi putkeen. Olisi edes viitsinyt kiertää ja laittanut sitten syyt minun niskoilleni, mutta jaloista rynnintä ei minun mielestäni ole enää ohjausvirhe.
Uudestaan. Onnistui.
Vielä kerran radalle. Tappoasenne esiin, ettei ihan läskiks menisi. Lähinnä mietin koko ajan, mitä sitten pitää tehdä, en niinkään mihis sitten. Onnistui. Loistavasti. Erinomaisesti. Ja nyt Paavo meni keinun päähän ja jarrutti oikeaan kohtaan, ehkei enää viitsinyt hyppiä päin.

On se hieno mies.

Lähtö tulee hypyn lailla

-Nuuskamuikkunen-

Treenit takana ja hauskaa oli. Elviksellä oli vauhtia ja kyllä harmittaa, miksei tuo reppana voisi olla medi? Viisi senttiä sinne tai tänne, eikö sääntöön mahtuisi yksi walesinkokoinen poikkeus?



Yllä tämän päivän rata, joka valssailessa olisi ehkä onnistunutkin silleen tasaisen varmasti ja kaaret sormet ristissä, mutta radassa olikin jujuna se, että siinä oli tietty ohjauskuvio. Ei siis auttanut sooloilla vaan myöntyä viimeinkin tekemään Elvarin kanssa jaakkoja ja sylkkäreitä. Mun mielestä jaakot Elviksen kanssa ovat lähes yhtä hyvä idea kuin rämäyttää itse se rima alas, mutta mitä vielä. Oppija ikä kaikki, tai jotain.
Jaakotukset toimivat ihan pirun hyvin ja koira suorastaan syttyi enemmän uudesta asiasta. Sylkkärit taas tänään eivät onnistuneet. Sellaiset ovat ihan tylsiä ja turhia.
Radan kulku.
Ykköseltä kakkoselle kierrätys koiranpuoleisella kädellä. Kakkosen ja kolmosen välissä valssi. Neloselle sylkkäri. Kyllä tätä hinkattiin ja hinkattiin... ja hinkattiin. Lopussa muutama onnistunut suoritus. Vitoselle jaakko. Kutoselle vienti. Tässä kohtaa Elvis pomppi ja loikki ja teki nättejä piruetteja, jos en ottanut vastaisella kädellä vientiä. Vastaisella onnistui.
Kepeiltä pakkovalssilla seuraavalle esteelle, sitten jaakko. Kasi luonnollisesti niin, että koira oikealla puolella ja esteen oikealta puolelta, niin, että koira hyppäsi keppien suuntaan. Tähän Block tai Black out. Joku fiksu valaiskoon tuon oikean termin minulle. Siis niin, että koira kierrätetään kasille, koira hyppää ohjaaja kohti ja kiertää esteen keppien puolelta. Ohjaaja ohjaa koko ajan esteen seiskan puoleiselta puolelta. Jos joku harrastaa kasikkoja yhdellä esteellä niin tämä oli melkein kuin se, mutta matka jatkui ysille ja siitä putkeen. Putken jälkeen sai käyttää mielikuvistusta ja tehdä omia teitä kukin tyylillään.

En voi muuta sanoa kuin, että Elvari oli hieno. Ihan mega upea ja nopea. Rimat tosin olivatkin neljässäkympissä, mutta tekniikkatreeneissä matalat rimat ovat mielestäni vain parempi juttu.
Tykkäsin paljon radasta, tuollaisia perusjuttuja, joita Paavon kanssa tulee ainakin harjoitella, kuten ohjaajammekin muistutti.

Lopuksi tehtiin vielä sellainen oikein kiva kasin tyylinen juoksurata ja nyt sain viimein valssailla. :D

Ja sitten loppuun pieni pätkä lempisarjakuvastani. Pikkupojat ovat nyt viikon saaneet hengata yhdessä, kun en ole saanut aikaiseksi lähteä takaisin omaan kämppään. Noh kotiin tullessa on havaittavissa luovuudenpuuskassa tehtyjä pikku asioita. [mm. verhot ovat muutman kerran olleet lattialla]
Löysinpäs sitten erään aika sopivan kuvatuksen, millaiset fiilikset ovat aina kotiin palatessa.

Kuvan siis olen löytänyt täältä

Naiset. Olisinpa lähtenyt yksin. Ajatella nyt kanelia, kun tuntematon kutsuu!

-muumipappa-

Jälleen pyörähdettiin hukka-hallilla ja voin sanoa, että nyt jos koskaan se kisakärpänen ihan vain pikkaisen puraisi... Äitikin jo myöntyi, että sitten ensivuonna jo aivan alussa, jos treenit jatkuvat tähän malliin.

Ennen kuin päästiin ensimmäiselle varsinaiselle radalle, käytiin Paavon kanssa ottamassa verkkokeppejä ja vähän aata. Menivät hyvin.


Tarkkasilmäisimmät ehkä huomaavat, etteivät mittasuhteet ole sitä mitä pitäisi ja muurin ja tokan hypyn kulma oli jotenkin erilainen. Niin ja syöttiesteet ja pylväät jätin suosiolla piirtämättä.

Paavo oli _upea_. Kerralla läpi ja vauhtia riitti. Radan idea oli siis takaakierrätykset, joita ollaa tuon pikkuisen kanssa jonkin verran otettu. Tiet olivat pienet jaja... Koira haki kepit. Hieman kaipasi käden tukea väärältä puolelta, mutta lopputreeneissä ei koira enää katsellut missä minä hiippailin [leikkasin kepeillä ja sellaista]. Koska rata meni kivasti treenattiin kepeille lähetyksiä ja eripuolilla ohjaamista. Koira oli taitava, kunhan muistin antaa tilaa kepeille lähettäessä.
Loppuun vielä tuo loppukierrätysputki homma ja sitten harjoittelemaan toista rataa.



Vähän enemmän juoksemista ja sitten lopussa tiukkoja välistä vetoja, jotka eivät muurilta hypylle millään meinanneet onnistua. Jotta sain koiran edes suunnilleen kääntymään tiukasti juoksemisen jälkeen medimuurilta luokseni, sain itse juosta tuon juoksusuora lähes koko matkan selkä edellä... Et silleen, kuka sitä nyt turhaan kääntymään...
Lopuksi sain toki juosta ihan loogisestikin ja sain käännettyä koiran oikeinpäin esteille. Koira tekii upeaa jälkeä, vähän tiukat mutkat hermostuttivat, että piti murahdella turhautuneesti, mutta muuten koirallakin tuntui hauskaa olevan.

Loppuun vielä juostiin semmoinen ympyrä rata, ja tuolloin saatiinkin ihan kunnon höiriötreeniä, kun seuraavan ryhmän ryhmäläiset rakensivat omaa rataansa [meni vähän toisten treeniajalle...].

Lyhyesti siis sanottuna: Paavo oli paras.

Elämä ei ole rauhallista

sanoi Nuuskamuikkunen ihastuneena.

Minulla piti olla ihan asiaakin, kun blogin avasin, mutta mieleni tyhjeni samantien.

Lähinnä ollaan koirien kanssa vaan pötkötelty sohvalla [kyllä, Elviskin on alkanut valloittaa sohvaa muutenkin kuin etutassoilla ja päällä...] ja naksuteltu.
Löysin naksun, joten hieman olen viihdyttänyt itseäni ja koiriani tässä kuluneina päivinä.
Elvari näyttää juuri siltä, että hakisi vaikka kuun taivaalta jos pystyisi, kun taas Paavo... noh, se on Paavo. Paavo tujoittaa ja tuijottaa. Ja tuijottaa. Jossain vaiheessa pikkuinen hermostui, syöksyi maahan ja alkoi rähjätä. Se lattialla oleva kosketusalusta oli ihan turha kapistus. Varmasti ei ole Paavo koskaan ennen sellaista nähnyt. Kun Paavo sitten tajusi idean ja jos naksaus tuli liian myöhään, alkoi Pallero soveltaa temppua. Syöksyi maahan niin, että alusta jäi tassujen väliin ja painoi sitten päänsä alusta päälle. Läppäsi alustaa tosi turhautuneesti useasti. Nosti alusta suuhun ja teki noudon loppuosan [= tuli sivulle ja tapitti silmiin]. Elvis korkeintaa vähän jotain vingahteli ja nosti alusta maasta ja teki sitten alusta suussa kaikki osaamansa temput läpi. Hassua, miten naksulla saa noihin spanielieläimiin säpinää.

Agilitysta sen verran. Ilmoitin Elviksen Varpsin kisoihin 14.11, muistaakseni. Paavon kanssa haettiin kisauransa aloitteville tarkoitettuun valmennukseen. Kouluttajina olisivat Anna Ström, Mikko Nurmi, Elisa Hietalo ja Kati Huttunen. Nyt vaan kaikki pitämään varpaat ja sormet pystyssä ja ristissä ja jos muita poppakonsteja tiedätte niin tehkää nekin. Sillä ylimäärinen valmennus etenkään näiltä ihmisiltä ei voi tehdä muuta kuin hyvää.
Huomenna taas Paavon kanssa treenailee.

Voisin tehdä mitä haluan, mutten kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä mitä haluaa.

Otsikko on otettu muumeista ja olen nyt lukenut niin monta hauskaa kommenttia muumeilta, niin aattelinpa että ensi kuun otsikot ovat sitten muumeja. Tämän päivän otsikon tarjoili Mymmeli.

Agilitytäytteinen ilta taas takana. Meille iski taantumus, kyllä, treenit menivät suurelta osin haistelemiseen, tosin lähinnä sitä yhtä tiettyä paikkaa, joten saatoimme kaikki olettaa, että siihen [nimenomaan suht tärkeän esteen viereen] oli joku ihanainen merkkaillut Elvistä aiemmin.

Ratana toimi "helppo" ja lyhyt Mikko Aaltosen tekemä rata. Oikeastaan kolmekin, mutta loppujen lopuksi yksikään meistä kolmesta ei tainnut radanpätkää puhtaasti suorittaa, paitsi Elvis vikalla kerralla. Ja muutenkin aika tarkkaan suunniteltuun kuinka-oikein-tulee-liikkua lisätään pari pylvästä juuri oikeaan juoksulinjaan niin...noh, moat tuli niissä kohdissa joissa niiden ei pitänyt tulla.
En nyt alla olevaan ratapiirrokseen laittanut kaikkia syötti esteitä, kuin tuon putken. Sillä olin vakuuttunut, et kolmosen jälkeen vekkaillessani Elvis syöksyisi tuonne ylimääräiseen putkeen, mutta mitä vielä. Tuskin tajusi koko kapistusta.



Ykkös esteeltä kakkosputkelle ei mitään ongelmaa. Vähän tosin piti esteen paikkaa alkuperäisestä soveltaa, sillä ensimmäinen pylväs olisi muuten ollut sujuvasti koiran tiellä. Putkelta kolmoselle piti hiukka edistää [ei ongelmaa] ja kolmosen jälkeen vekata, jotta koiran linja olisi oikeaan putken päähän. Tässä kohtaa koira joka kerta meni oikeaan päähän putkeen, mutta minä kropallani varmistelin vekinkin jälkeen, että se sinne oikeaan päähän menee, niin siitähän sitten tuli ylimääräisiä mutkia. Tänään kouluttajanamme ollut henkilö nimen omaan katsoi niitä mutkia, joten jouduttiin ottaa homma uusiksi moneen kertaan, ennen kuin uskoin, että katsoin vain putken yläpuolella seinällä komeilevaa kylttiä. Meni huomattavasti sulavammin, vaikken kropallani ohjannut millään tavalla pois tuosta tarjolla olevasta etummaisesta päästä.
Putkeen jälkeinen hyppy tuottikin sitten ongelmia, tai siis ne mutkat olivat ehkä joka toisella siivekkeitä nuolevat ja minä kuulemma tein ihan turhaa työtäkin. Opeteltiin siis niistoa. Ja opeteltiin yksittäisellä esteelläkin niistoa ja olo oli kuin alkeisryhmässä, erona se, ettei estettä alussa edes suoritettu, vaan palkattiin koira kun se reagoi liikkumattomaan käteen.
Kun niisto alkoi sujua jatkoimme esteelle 9 eli putkeen. Siihen lopettettiin toistaiseksi ja menimme harjoittelemaan sitten yksittäisenä niistoa [tai käärmekättä, miten vain haluatte asian ilmaista]. En muuten ennen näitä treenejä tiennyt, että sillä on jokin termikin olemassa ja että se on niin tarkkaa, milloin siitä tilanteesta lähtee koiran alta. Minä tavoilleni orjallisesti lähdin liian aikaisin alussa ja olin seuraavalle esteelle ihan liian edellä koiraa + mutkakin venyi koiralla sentin tai kaksi, mutta tarpeeksi, jotta kouluttajamme siitä huomautti.
Ei varmaan pitäisi, mutta olin silti todella yllättänyt, kuinka hemmetin hyvin Elviksen kanssa toimii takaleikat. Takaleikat Ellun kanssa aiheuttaa hirveän paniikkikohtauksen, koska periaatteessa emme ole koskaan harjoittelemalla harjoitelleet takaleikkoja. Valssit on niin käteviä. Aina ne on kuitenkin toimineet, siis leikat, kunhan sille esteelle ohjaa. Nyt radalla ei valssailtu. Tällä kertaa luotin kuitenkin jo tuohon hieman piilossa olevaan putkenpäähän ja tuo takaleikkahyppy-putki kohta aiheutti yleisössä aplodissa joka kerta. Ne tiet olivat pienet.

Kun sitten toisen kerran radalle mentiin ja niistoja oltiin harjoiteltu aloitettiin rata tuosta niisto kohdasta. Nyt onnistuttiin tekemään niin pienet tiet kuin mahdollista joka ainoa kerta, vaikka edelleen edistäminen oli aivan liipasimella. Malttiamalttia. Nyt Elvis kuitenkin keksi ampua este nro7 putkeen, eikä vekkailut auttaneet. Piti ottaa tuttu ja turvallinen vastakkainen käsi käyttöön ja takaleikasta tuli jotain sylkkärin ja leikan välimuotoa. Toimi kuitenkin joka kerta ja tuon 9putken jälkeen loppu onnistui tutulla ja turvallisella vastakkaisella kädellä niin hyvin kuin mahdollista ja jälleen suoristus palkittiin aplodeilla. Vaikka Elvis "välillä" hieman erehtyi haistelemaan maata ja suorastaan toisinaan löntysteli perässä, jäi oikein hyvä fiilis. Nyt saatiin oikeasti haastetta peliin, kun kerrankin pienet mutkat olivat se juttu tällä radalla. Sitä saa mitä tilaa. Ensiviikolla uudestaan.

Niin ja pakko kyllä mainita, että kun rataan tutustuin kävi mielessäni vain, että Paavon kanssa rata olisi kyllä lasten leikkiä, sillä Paavon kanssa me osataan vähän enemmän hifistellä vekeillä ja takaleikoilla, sillä olisi pieni ihme, jos pystyisin jätkän kanssa edistämään liikaa. Täytynee ensi keväänä, kun kentät tulevat taas käyttöön, testata tuo rata itsenäisesti.
Paavo myös huomenna pääsee linnustamaan veljeni kanssa. Muuten olisi ollut Elviksen vuoro, mutta veljeni halusi antaa Elvikselle yhden lepopäivän rankkojen treenien jälkeen.

Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan, sanani ja liikkeeni ovat saaneet taiteilijat ideoita versomaan.

Jännitys tiivistyy tai jotain. Oltiin nimittäin viimein Paavon kanssa ohjatuissa treeneissä ja noh. Olin hiukan pettynyt harjoituksiin, mitä tehtiin. Tai siis, ilmeisesti viime kerralla porukalla ei kontaktit olleet sujuneet niin tänään sitten viilattiin niitä. Saavuin treeneihin parikymmentä minuuttia myöhässä, mutta olin menettänyt ainoastaan teorian kontakteiden opettamisesta. Kun sitten käytännössä kontakteja tehtiin [yksittäisenä] niin kyllä huomasi, että kouluttaja oli Janita Leinosen videot tarkkaan katsonut. Olisin voinut sen yhden videon katsomisen jälkeen kertoa mm. keinun opettamisen sanasta sanaan samalla tavalla.
Siispä aloitimme keinulla. Aluksi Paavolla heräsi kysymykset, että mitkä ihmeen jarrut. Siis jarrut? Ihanko oikeasti pitäisi pysähtyä? Jarruttaa? Malttaa? Eikö siis eteenpäin? Kun koira sitten jarrutti hyppäsi se sivuttain pois. Syykin tähän löytyi: Paavo ei oikein pitänyt hihnan kanssa suorittamisesta. Etenkään kun hihnaa piti joku toinen kuin minä. [kyllä. Piti oikein alussa kysyä, että ollaanko me tultu kisavalmiiden ryhmään?] Muut ryhmästä ottivat keinua pöydän kanssa, mutta koska Paavolla ei sinne päähän asti menossa ole mitään ongelmaa [vaan oikeaan aikaan jarruttamisessa] niin me sitten saatiin ottaa ihan keinua keinuna. Lopussa otettiin remmi pois ja löytyihän ne jarrutkin koiralta.
Sitten puomille. Aluksi pysäytin ja taas tehtiin remmin kanssa. Nyt remmi ei haitannut muuten, paitsi ettei kouluttaja aluksi meinannut pysyä perässä ja jarrutti vähän Paavoa. Sitten tehtiin juoksarit kolmesti onnistuneesti ja se oli siinä.
Sitten aata. Pitäisi ottaa naksu mukaan. Tähän sain uuden opetusmetodin, johon se naksu olisi kiva. Niin ja pysäyttäen. :D

Lopuksi otettiin sitten kahdella radanpätkällä erinäisiä ohjauskuvioita. Toisella radalla tehtiin jaakkoja jotain muuta pyörimistä, minkä termi ei ollut kellään tiedossa. Mun mielestäö se oli vaan erittäin myöhässä tehty nopea jaakko [huomatkaa sana MYÖHÄSSÄ, ei siis ennakoiden. Kesti hetki sisäistää tämä asia.], mutta se toimi ja aika pirun hyvin, molemmilla kerroilla kun sen ten. Niin ja jaakotuksetkin toimi välillä vähän liiankin kanssa. Onnistuin vetäisemään koiran esteiden välistä, vaikka sen olisi niin pienessä välissä pitänyt kuulemma olla sula mahdottomuus.
Toisella radalla tehtiin pakkovalssi, twistejä ja saksalaisia niin, että koira piti kierrättää esteen takaa.
Pakkovalssi toimi, sitä kun tuli harrastattua silloin joskus Jounin valmennuksessa ja sen jälkeen Elviksen kanssa oikein kunnolla. Twistitkin olivat varsin tuttu juttu ja ohjaus pelitti kuin myös koira. Ja lopuksi saksalaiset. Tätä harrastin ekaa kertaa, koska jotenkin saksalaiset näyttävät mielestäni varsin kömpelöiltä, mutta varsin mallikkaasti se menikin kunhan muisti juosta loogisesti ja lujaa.
Ja Paavollahan oli siis vauhtia, mutta niin että herra pystyi keskittymään tekemiseen. Paavo siis pysyi radalla vapaana, eikä edes vilkuillut muualle. WAU. Kyllä me siis jossain ollaan edistytty. Ja päivänhän kruunasi, kun sekä molemmat kouluttajat, että eräs hemmo seuraavasta ryhmästä tulivat kysymään, että missäs luokassa me kisataan. Kaikilla jäi monttu auki, kun vastasin, että ykkösissä.
Voitte siis päätelmä, että Paavo oli aika mahti.

Ollaan me tähän viikkoon ja viikonloppuun mahdutettu noutoharjoitukset ja kun viikonloppuna sain tokonoudon pelittämään niin hyppäsin sitten niinkin vähän kuin ohjattuun noutoon. Yllättävää kyllä ohjattunouto ei tuottanut minkäänlaista ongelmaa ja aina se oikea kapula tuotiin käteen.

But the speed was power, and the speed was joy, and the speed was pure beauty.

Viikko kulunut melko rattoisasti. Koska äiti lähti taas etelänmatkalle ja valitettavasti veljeni ei saanut keskiviikkona autoa joten jälleen Paavon ohjatut treenit lykkääntyivät tuonnemmaksi. Ehkä ensiviikolla veljen kyydillä?

Olen nyt yrittänyt korvata menetyttäjä ohjattuja käymällä sitten kentällä itsenäisesti.
Ensinmäisen kerran käytiin tiistaina. Tuolloin harjotus kohdistui puomiin. Ei hajuakaan alastuloista. Ne, mitkä kerkesin viereen mennä kyttämään onnistuivat, mutta takaapäin katsoessa näyttivät melko randomeilta. Lopuksi otin sitten pituuden kepit puomille ja idea tajuttiin välittömästi.
Otin myös ihan vain verkkokeppejä, niin että ennen keppejä oli kaksi hyppyä. Paavolla kun välillä on ongelmana jarruttaa oikeaan väliin. Nyt väli löytyi joka kerta, ensimmäistä kertaa lukuunottamatta, sulavasti.

Torstaina matkasimme aamulla kentälle ja noh. Menihän ne koiran osalta ihan hyvin, minä yritin tasapainotella jäisellä maastolla ja ohajata samalla oikeaan päähän putkeen edes jotenkin. Kenttä oli siis mitä mielenkiintoisimmassa kunnossa. Joko se oli jäässä tai aivan vellinä. Koira eteni kentällä ohjaaja sulavammin, on kai se myönnettävä.

Ja tänään sitten vielä kävimme tekemässä hyvinhyvin ahtaan kierrätys hyppyradan, kun en kerta Elviksenkään kanssa treeneihin pääse. Toimi vähän joka suunnalta, joten lopuksi vielä tavallisia keppejä ja kerran puomi läpi onnistuneesti.
Ehkä viikonlopun suunnitelmiin voisi kuulua lisää agilitya ja trimmausta. Tai sitten vain löhöilyä ja jakkaran kierrätystä.
Jakkaran kiertäminen onkin itse asiassa Paavon lempipuuhia. Sen herra todisti viimeistään tänään. Aamulla riehuttuamme aluksi lattialla Paavo mönki ohimennen sänkyni alle ja löysi sieltä jotain vinkuvaa. Vinkuva kapistus oli Matti, joka on ollut hukassa minulta ainakin viikon. Paavo menikin hyvin määrätietoisesti tuohon eteiseen/aulaan/yhteistilaan, jossa aina jakkaraa kierrellään. Voitte vain arvata millainen hännän heilutus alkoi, kun raahasin keittiöstä jakkaran. Olin tainnut ymmärtää oikein herran hienovaraisen vinkin.
Paavosta on tullutkin aika taitava jakkaran kiertäjä ja pikku hiljaa herra näköjään tajuaa soveltaa taitojaa agiradalla. Ainakin tämän päiväisen radan perusteella.

Jos viime tinkoo ei oes, nii paljompa jäes asijoita tekemätä

Toinen postaus. Tultiin juuri treeneistä.
Elvis oli noh... Elvis.
Ensimmäinen rata oli ihan "pohjaan tutustumista". Eli melkeinpä kolmikaarista. En oikein tiedä, mistä olen itselleni kehitellyt, että pimeät putket olisivat Elvikselle jotenkin hankalia, mutta niin vain on. Jos sellainen on radalla niin se kohta harjoitellaan huolella - ja muutetaan suunnitelmat moneen kertaan. Totuus on kuitenkin se, että Elvis hakee putken kuin putken mistä vain ja milloin.
Pimeä putki oli siis kenties se radan vaikein kohta.
Ensimmäisellä radalla kyrsiinnyn vauhtiin. Jotenkin itsekin vain hipsuttelin ahtaalla radalla ja sekös ärsytti. Lujempaa olisi päästy. Mutta siis. Ei ongelmia. Ja nyt koiran puomin kontaktit olivat täydelliset. Ei puhettakaan loikkimisesta.
Tehtiin toisen kerran. Tällä kertaa vaikeutettiin pimeää putkea niin, että leikkasin takaa. Tästä johtuen koira piti lähettää kepeille, sillä edes minä en kerinnyt Elviksen kanssa todella jyrkästi leikkaamaan ja sitten vielä juoksemaan koira kiinni suoralla putkella. Etenkin kun Elvis lisäsi toisella kierroksella vauhtia. Vaikka kepit eivät täysin suorassa linjassa olleet, olisin minä syönyt nappikseni, jos Elvis ei olisi itse keppejä hakenut, etenkin kun ne kerran oltiin jo suoritettu.

Toinen rata oli hieman kinkkisempi. Ja siinä sitä oltiin. Monen, siis monen vuoden jälkeen Elvis päättää, että rengas on tyhmä, rengas on pelottava, rengas on... rengas. Sen voi suorittaa niin monella eri tavalla, mutta että siitä keskeltä? Milloin se muka niin on pitänyt suorittaa?
Juuh. Ensimmäisellä kerralla rata meni muuten ihan kivasti, mutta radan se juttu olivat keppikulmat. Elvis kyllä haki kepit ihan kivasti [ensiksi toki piti käydä hyppäämässä pari hyppyä jostain kaukaisuudesta], mutta jos olin kepeillä hiljaa niin puomille pystyi näppärästi lähtemään kesken keppien. Siis mitä?
Toisella kerralla sitten alkoi rengasongelmat ja meno hyytymään. Koira kuumui, kun mitään ei tapahtunut. Elvis alkoi sinkoilla lapasesta vähän kaikkialle ja oli todella turhautunut, kun renkaalta ei jatkettu minnekään, sillä herra joko alitti tai hyppäsi sivuilta renkaan. Kun sain koiran istumaan eteeni [hiljaa] katsomaan silmiin ja kerran se onnistunut rengas niin johan alkoi sujua. Renkaan jälkeen oli putki ja putken jälkeen jyrkkä avoin keppikulma. Tässä kohtaa kokeiltiin putkella persjättöä. Kouluttaja totes, että ollaan taidettu harrastaa tätä ennenkin. Eipä. Muuten toka rata sujui hyvin.

Kolmas rata oli, mitenkäs sen kauniisti ilmaisisi. Hidas. Katastrofaalinen. Ja jotain. Elvistä väsytti. Kun Elvistä väsyttää, se ei alita esteitä, ne kierretään. Aletaan haistelemaan ja kävelemään radalle. Viimeisellä kerralla sitten laitoin ääneen käyttöön kaikki peliin. En ole ihan hetkeen joutunut miettimään, miten ääntä pitäisi käyttää. Meni suorastaan hyvin. Hitaasti, mutta puhtaasti. Jätettiin siihen ja kun herra sai pallon haltuun, pystyi pallo suussa suorittamaan ihan itse ylimääräisiä hyppyjä.

Siispä. Elvikselle kunnonkohatus ja laihista. Kilo tai kaksi saisi lähteä ja muuttua lihakseksi.

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää?

Huomenna tuskin kerkeän nettiin postailemaan, joten päätinpä sitten juhlistaa blogissa päivää aikaisemmin huomista päivää.
Huomennahan on siis 17.10 ja Paavon rekkareissa lukee, että tuona päivänä pikkuinen viettää synttäreitään. Uskomatonta mutta totta Paavo täyttää jo KOLME VUOTTA. Siis kolme. Ei uskoisi. Oikeastaan olemme tässä lähinnä aikoina päivitelleet äidin kanssa, kuinka Paavo täyttää JO kolme ja Elvis aivan pian VASTA kuusi. Hassua, ellei muutamaa harmaata karvaa selässä ja päässä lasketa niin en uskoisi Paavon olevan päivääkään yli vuoden... no ehkä puolitoista.
Mitään juhlia emme ole vielä järjestäneet, mutta ehkä huomenillalla pitäisi pikkuista jotenkin juhlia. Kenties leipoa jotain hyvää ja herrrrkullista.

Viime vuonna taisin vähän rustailla, mitä kahteen vuoteen on mahtunut. Nyt jos rustailisin, mitä tähän vuoteen on mahtunut niin lista olisi aika pieni.
Ehkä mainitsemisen arvoinen asia lienee se, että pikkuisen korvien välissä on havaittavissa älyllistä toimintaa. Se on huomion arvoinen seikka.
Toki vuoteen mahtuu hiusten halkomista ja pään hakkaamista seinään, mutta noh. Toivottavasti myös muidenkin pentuesisarusten kanssa :D
Alla pari kuvaa vuodelta/kesältä/syksyltä

Ensimmäisenä kuitenkin synttärikortti.

Lunta ja hirviöitä.

Tänä aamuna järkytys oli suuri kun heräsin. Kerrankin olisin saanut nukkua pitkään, kun eräs pieni nimeltämainitsematon spanieli, Elvis, lähti viimein päiväksi äidin luokse. Herralla kun on paha tapa minun kanssa alkaa vinkua ja tujottaa kuuden aikaan aamulla. Onhan silloin varmasti jo ruoka-aika. Tai sitten se johtui kipeästä vatsasta...
Joka tapauksessa heräsin tänään(kin) joskus ennen heräämistä, sillä ulkona oli valoisaa. Liiankin valoisaa, ottaen huomioon, että oli harmaata.
Totuus paljastui. Maassa oli lunta. Siis lunta. Eihän vielä ole edes syksy?

Paavolle lumentulo oli suuri ilo. Saipahan vastaantulijat taas nauraa, kun pieni lumikoira liikkui eteenpäin niin, että etuosa oli maassa [pää, etujalat, vatsa jne...] ja takajalat työnsivät ruhoa eteenpäin. Metsässä irti päästyään sama meno jatkui. Toki asiaan kuului myös lapasen vienti ja sen piilotus. Toki leikkiin kuuluu myös lapasen löytäminen ja sen retuuttaminen edessäni...
Pienen spanielin elämä on hyvin yksinkertaista.

Mutta jos Paavo nauttii lumesta niin en löydä oikeaa verbiä Elvikselle.
Tämänkin illan olen saanut ravata takaovella, sillä Elvis ei oikein osaa päättää ollakko sisällä vai mennäkö ulos möyryämään. Herrahan ei siis tee ulkona mitään muuta kuin hyppii ja kieriskelee lumessa. Ikuinen lapsi.

Sainpas myös apri päivää inspiksen trimmata pojat. Tai oikeastaan leikkelin ELviksen bikinikuntoon. Aika kivaa jälkeä, ottaen huomioon että saksimin tehtiin kynsisaksilla, kun en parempiakaan sinä hetkenä löytänyt.
Elvis on alkanut oppia tai sitten herra oli vaan niin järkyttynyt, ettei kyennyt liikkumaan. Trimmaus kävi yllättävän tuskattomasti ja nopeasti.
Paavo selvisi tällä erää, mutta eiköhän joskus ole aika leikelle tuo kahjompikin tapaus joulu kuntoon.

Sä olet juuri sellainen kuin tarvitsen, en silti ehdi jarruttaa

Aamulla käytiin taas kentällä vähän agilitaamassa molempien poikien kanssa.
Eilen olin taas koko päivän hupun kisoissa töissä [ja tänään oli vakaa tarkoitus kisata ELviksen kanssa, mutta sellainen pikku juttu kuin kisoihin ilmoittautuminen jäi tekemättä...]
Tein muutaman eilisen radanpätkän. Aluksi Ykkösluokan b-radan [muistaakseni], hieman sovellettuna, sillä kontakteiden siirtäminen on aika raskasta. Ensiksi teimme tämän varsin kolmikaarisen radan Paavon kanssa ja pikkuinen oli unelma. Radan puolessa välissä oli kohta puomi-suoraan hyppy, jonka takana putki kivasti syöttinä, ja sitten viereinen este takaa kiertäen.
koira teki upeaa jälkeä, mutta puomin aikana jäin jälkeen enemmän kuin ajattelin ja ohjasin super löysästi sen kohdan. Minnekäs se koira sitten sinkoikaan... Kiva kuitenkin huomata, että koira hakee esteitä ihan mukavasti keskenään, vaikka minä viiletän vasta puolessa välissä puomia.
Otettiin uusinta. Nyt en edes yrittänyt keretä puomin loppuun vaan ohjasin koiran aika tiukasti viereiselle esteelle jostain puomin puolesta välistä. Jos esteiden välissä olisi pitänyt tehdä välistä veto, olisi ongelmia ainakin mielessäni ollut enemmän. Nyt tie esteeltä esteelle oli ihan super ja minä kerkesin loistavasti rääkymään aan alastulolle. Pieni mies oli ihan ilmiömäinen ja ylläriylläri. Toisella kerralla olisi se nollakin räpsähtänyt ihan kivalla ajalla.
Lisäksi olin hieman huolissani kepeistä, alussa. Kepithän olivat radan kolmas este, kahden lähes suorassa linjassa [mutta ei sitten kuitenkaan] olevien esteiden jälkeen. En oikein tiennyt pitikö minun yrittää mennä varmistamaan kepit vai sulkea silmät, ristiä sormet ja toivoa parasta. Niin monet koirakot onnistuivat eilen kämyttämään kyseisen kohdan, sillä koirilla oli liikaa vauhtia tai sitten ohjaajan omia mokia. Ensimmäisellä kerralla varmistin. Toisella radalla annoin vain mennä. Toimi molemmilla systeemeillä.

Otin myös saman radan Elviksen kanssa. Pikkuisella on vatsa jälleen sekaisin ja selkeästi kipeä. Nyt olen yrittänyt keksiä ja ideoida jälleen uutta ruokavaliota. Saattahan tuo toki muutonkin takia stressata, mutta nyt on taas hyvä syy vähän tutkailla nykyistä ruokavaliota.
Jällen yllätysyllätys Elvis teki jäätävää jälkeä. Taisi pikkuisesta olla ihan kiva tehdä välillä näinkin kolmikaarista rataa. Tiet olivat harvoissa mutkissa upeat. Miksei me silloin kun kisattiin ykkösissä tehty tuollaisia ratoja?

Sitten rakensin myös sekä ykkös- että kakkosluokan hyppyradat. Jälleen hiukan sovellettuna, sillä en ihan täysin varmasti muistanut koko ratoja.
Ykkösten rata oli kolmikaarinen, ainakin lähes, ja molemmat suorituivat ihan kympin arvoisesti. Tämän radan tein rimojen ollessa 40-60cm. Lisäksi rataan kuuluivat myös, pituus, muuri ja pussi. Jotenkin niiden esteiden harjoitteleminen on jäänyt vähän vähemmälle.

Viimeisenä otinkin sitten sen haastavimman radan. Kakkosten hyppärin, mikä ainakin eilen vaikutti sellaiselta, että jopa Elviksenkin kanssa olisi mahdollista ryssiä koko homma.
Jotenkin tutustuin rataan todella huolella ja pohdin erinäköisiä vaihtoehtoja tarkkaan. Etenkin Paavoa ajatellessani tuskan hiki nousi pintaan. Kyllä me juokseminen osataan, mutta että pitäisi kääntyä? Ei ikinä.

Mutta mitä tekee Paavo? On unelma. Loistava. Täydellinen. Ja kun minäkin tämän puolessa välissä rataa tajuan niin pystyin rentoutumaan täysin ja antaa vain mennä. Koira oli kerrassaan täydellinen ja minäkin yritin skarpata loppuun asti. Jälleen olisi nolla räpsähtänyt, eikä vauhdin hiipumisesta ollut merkkejään. Alussa koira murisi mutkissa ja pyörityskohdissa turhautuneesti, kun minä jarruttelin ja varmistelin, mutta tosiaan. Se loppurata taisi miellyttää molempia.

Eikä Elviskään kakkoseksi jäänyt radallaan. Varmaa ja tasaista jälkeä ja pikkuinen oikeasti yritti ja laittoi kaikkensa peliin. Oikein piti vinkua kepeillä. Typerä hidaste.

Olinko siis tyytyväinen koiriin? Voi kai asian niinkin ilmaista. Puriko kisakärpänen? Puri, mutta ehei. Paavon kanssa vasta suunnitellaan möllejä ja Elviksen kanssa katsellaan, miten ohjatuttreenit alkavat sujua. Mutta hyvältä vaikuttaa ainakin tässä kohtaa vielä.

Oon ku kartturi ilman kuskii, Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii.

Viikko hurahtanut aika nopiasti. Itselläni alkaa nyt syysloma, joskos saisi jotain noiden räkänokkien kanssa tehtyä.
Olen nyt asustellut äidin luona ma-to, kun äiti oli huitelemassa jossain koulutuksessa. Huomasinpas sitten eräänä iltana, että olin vahingossa jossain vaiheessa opettanut Elvikselle peruuttamisen. Koskaan ennen tuota iltaa, en tietoisesti peruuttamista ollut ottanut, mutta kun muutaman kerran huitaisin kädellä ja sanoin "peru" Elvis peruutti pari askelta. Paavon kanssa ollaan tässä liikkeessä otettu takapakkia. Herra on oppinut nyt sen takalistonsa jalon käytön ja yrittää pyöritellä sitä aina ties mihinkä suuntaan ja ympäri. Mutta jos edes jossain liikkeessä Paavo on Elvistä selvästi edellä niin itsensä ympäri pyörähtämisessä. Elvis ei vain tajua, enkä sitä ole kyllä liiemmin harjoittanutkaan. Paavon kanssa ollaan snurraamista otettu iltahuviksemme [jakkaran kierron lisäksi], joten se liike on hallussa käsimerkkien kera.
Äsken kävin ottamassa Paavon kanssa agilitya. Sain väsättyä uudet länget, jonka elinkaari oli hyvin lyhyt. Pitänee hommata rautalankaa oksien sijaan, jesaripatentti oli kyllä muuten hyvin toimiva ratkaisu.

Agilityssa taas keppejä ja puomia. Sain jopa putken roudattua kentälle ja niin. Putki. Viimeksi se oli keinu, nyt putki. Pienet ovat spanielin huvitukset, kun herra sinkosi aina, mistä tahansa kenttää, putkeen ja juoksi sitten päiden välissä kuin vähäjärkisempikin tapaus. Taisi parhaillaan suorittaa putken neljästi ennen kuin tajusi itse tulla takaisin luokseni.

Harjoiteltiin ensiksi verkoilta putkeen menoa ja toisinpäin. Sitten otettiin tavalliset kepit ensiksi kuudella [kepit-putki-kepit] sitten kahdellatoista. Sujui. Hyvin.
Raahasin kaksi hyppyä ja harjoiteltiin putkeen menoa vähän sekaisin. Jossain vaiheessa siirsin esteet putken toiselle puolelle niin, että päät olivat piilossa ja minä taisin olla vain rekvisiittana. Lopuksi otettiin vielä niin, ettei putkeen menty ollenkaan vaan hyppyjen jälkeen huusin "tässä" ja koiran kääntyessä luokseni pallo lensi taakseni. Lopuksi vielä kerta putkeen ja se treeni oli siinä.

Lopuksi otettiin myös puomia länkien kera. Taidettiin kerätä kolme kertaa juoksemaan puomi läpi, kunnes länkeni sanoivat poks ja oksa katkesi. Lomalla jos olisi aikaa repiä vaikka noista vanhoista längistä tuo rautalanka niin saisin vihdoin kestävät länget.
Ihan viimeisenä otettiin Paavon kanssa erittäin haastava kahdeksan esteen rata. Hyppy-puomi-hyppy-(vääräpää)putki-hyppy-[takaakierto]hyppy-kepit-hyppy. Suoriuduttiin erinomaisen hyvin.

Ensiviikolla alkaisivat treenit Elviksen osalta. Paavon osalta treenit jäävät välistä, koska juuri tuona aikana on yhdistyksen kokous hallissa, joten ne treenit ovat peruttu. Tässä olen vakavasti myös harkinnut 18.10 Varkaudessa järjestettäviin mölleihin menoa, mutta saas nähdä.

Jäi varhaiseläkkeelle järki aikoinaan, Kai sitä jossain tarpeettomana kuopataan.

Oltiin aamulla reenaa molempien poikien kanssa pikaisesti agilitya.
Tarkoituksena oli Paavon kanssa ottaa keppejä ja putkea, mutta kuinkas kävikään. Putkea en edes viitsinyt loppuje lopuksi kentälle raahata.
Tämän päivän trendisana treeneissä oli härveltäminen. Kenties lämmittelyt olivat poikien mielestä liian lyhyet tai se, että kehtasinkin treenata molempien kanssa tai... Joka tapauksessa tekemisen meininkiä walesimaineen tyyliin ei tästä aamusta puuttunut.
Aloitimme Paavon kanssa ihan tavan kepeillä, mikä meni sitten siihen, että vauhti ja tarkkuus eivät puolessa välissä keppejä kohdanneet Paavon päässä. Iloisesti herra kepitti sinnikkäästi joka toisen, tai kolmannen ja sitten viimeisen välin ja kun se "hiiri" ei lentänytkään niin tämäkös oli sangen turhauttavaa. Mutta kun sitten viitsin mennä kepit herran vieressä [ei siis puhettakaan edistämisestä, jätättämisestä tai muusta] niin kepit luonnistuivat vallan mainiosti. Sitten otettiin verkoilla. Ja homma pelitti, luonnollisesti. Kun pähkäilin, mitä sitten tekisin [aa ja parempi keinu ovat viety jo talvitreenejä varten hukka-hallille] Paavo päätti näyttää kuinka upeasti keinun voi ihan itse suorittaa. Oikeastaan keinulle menoa Paavo harrasti koko aamun. Ei puhettakaan lentokeinuista tai mistään muusta sikailusta. Kova karjaisu "OTA!!!" riitti pysäyttämään herran kontaktille 2on-2off asentoon ja siinä se sitten pysyi, kunnes toisin sanottiin. Pakkohan se oli palkita, vaikka karkailua ei "kai" pitäisi hyväksyä, mutta kun kerta ei ole käskyn alla niin kai se on omaa kivaa keksittävä.
Keinusta vakuuttuneena päätin kokeilla puomia. Haluan länget. Jotenkin ne länget tuovat sen oman varmuuden hommaan, nyt kontaktit lähinnä näyttivät siltä, kuin joskus aikoineen Elviksen kanssa aloittaessa [tosin alkuaikoina nehän toimi aika pirun hyvin Elmerin kanssa, en ole koskaan käsittänyt, miksi aloin herraa pysäyttää.] Joka kerta kuitenkin osuttiin kontaktille.

Tähän väliin oli sitten Elviksen vuoro. Ihan vain heitin "kepit" käskyn, jotta koira saisi muuta mietittävää kuin armottoman käskytyksen ja mitä tekee koira, joka ei ole ihan hetkeen treeneissä ollut [tai keppejä tehnyt] etsii kepit [jotka muuten puolitin, jotta saisin Elvikselle lisää vauhtia keppeihin] ja kepittää ne ennen näkemättömällä vauhdilla. Ohjaajan yhä ollessa monttu auki kentän toisella puolella, päätti Elvis kepittää kepit takaisin päin. Tässä vaiheessa pallo lensi ja koira oli täysin täpinöissään. Otin Elmerin kanssa keppikulmia ja se meni vähän säätämiseksi. Jotenkin ohjaaja ei oikein ollut koiran kanssa samalla tekemisen meiningillä mukana. Jujuhan oli siinä, että aina kun lähetin hyvin jyrkistä kulmista Elviksen rintamasuuntani ei saanut olla menosuuntaan vaan ikäänkuin peruuttaisin. Tämän hoksasin vasta monen toiston jälkeen, mutta kun idean hokaisin niin kepit olivat jäätävän varmat ja nopeat kulmasta kuin kulmasta. Ja lisäksi minun ei tarvinnut liikkua mihinkään, eikä se tuntunut Elvistä haittaavan tippaakaan. Tuollaista tappoasennetta Elviksessä en edes muista milloin viimeksi olisin nähnyt. Voisi olla useamminkin.
Sitten Elmerin kanssa puomille. Meni aika... ketuiksi ensimmäiset yrityksen. Korvat ja järki jäivät lähtölinjalle ja käskyt normaalilla äänellä/äänetön käskytys ohitettiin tyynesti. Kontaktit loikittiin iloisesti [suorastaan tähtäsi siihen kontaktin rajalle ja loikkasi siitä] ja matka jatkui renkaalle ja renkaalta täyskäännös kepeille. Kaikki tämä pienen spanielin oma radanpätkä. Sitten otettiin tiukka äänensävy esille, ei haitannut. Kuka muka puomilla haluaisi jarruja kuluttaa? Läpi vain ja taas renkaalle ohjaajan jäädessä nielemään hiekkaa.
Kolmas kerta. Säikäytettiin heppa ja ratsastaja parat, kun ihan oikeasti huusin "OTA!!!!!" äänensävyllä ei vaihtoehtoja. Hidasti. ja löi jarrut lukkoon kontaktilla. Hieno suoritus. Tämän jälkeen alettiin ottaa juoksareita pallopalkalla. JA WOU. Viimeisillä kerroilla niin jäätävät ja varmat ja täydellisesti sijoitetut askeleet ettei ole tosikaan. Ratamme oli siis Elviksen mieliksi puomi-[suoraan]rengas-[täyskäännös]kepit. Ohjaajan ei tarvinnut liikkua yhtään, jos ei olisi halunnut. Testasin. Lopetettiin Elvikse kanssa rengas-puomi rataan. Ylösmenoja pitäisi vahdata.

Otin vielä puomia Paavon kanssa. Ja kuutta keppiä.
Natsiäänensävyni jäi päälle ja kontaktilla kun karjaisin "PALLO" herra hidasti hämmentyneenä välittömästi vauhtia ja katsoi hyvin kummissaan, että tähänkö sitä on pysähdyttävä? Juoksarit onnistuivat joka kerta, mutta sen yhden rääkäisykerran jälkeen alastulokin hidastui, ei hyvä. Otin myäs Paavon kanssa rengas-puomi-yhdistelmän ja nyt alkoi löytymään loppuun asti vauhtia, kunhan pallo [johon tuli reikä, eikä siis enää vingu] varmasti myös kontaktilla lensi. En voi uskoa, miten paljon voi jäädä jälkeen pelkästään kahdella esteellä ja vieläpä walesin kanssa...
Väliin kuutta keppiä. Todistus siitä, että ohjaajakin oli vähän pihalla touhusta. Paavon kanssa tavallisia keppejä tehdessä sääntö numero yksi [oikeastaan se ainoa sääntö] on, ettei palloa saa pitää kädessä. Nyt löytyi syy kämmäilyyn. Vikalla kerralla tajusin laittaa pallon taskuun ja kepeistä tuli jälleen varmat ja nopeat. Kyllä tuosta miähestä hyvä tulee.
Lopuksi juostiin puomi. Täydellinen juoksari.

Saavuttiin äidin kanssa Varkauteen pakkaamaan loput kamatkin. Samalla kävin ostamassa muutaman uuden vinkupallon pojille.

Mä en oo mikään sankari, En ole Schwarzeneggeri, En perkele oo ees uima-maisteri

Äiskä ja Elvis muuttivat Kuopioon. Ihan kivaan paikkaan, jossa on taivaalliset remmilenkkimaastot. Sen verran vilkas kuntoreitti, etten poikia kehdannut vapaaksi päästää, ties mitkä mummelit haukkuen säikytelleet ojaan...

Olen ollut kokeiden ansiosta varsin laiska ja saamaton. Sen verran viitsin, että tehtiin Paavon kanssa kaikki tokoliikkeet tänään pikaisen aamulenkin aikana rimpsuna läpi. Paikallaolo ei ollut kuin vajaan minuutin, mutta sitäkin tehokkaampi ja toimivampi.
Ja ihan tosi. Kuka on vaihtanut mun pikkuisen Paavo Perkeleen? Herra tekee kaikki ihan kympillä ja jos käskyjä ei kuulua niin alkaa mieletön käskytys, et nyt hitto soikoon jotain toimintaa! Lisäksi huomasin, että peruutus alkaa sujumaan. Peruutustahan alettiin opetella noin pari viikkoa sitten. Tähän mennessä herran kalloon liikkeet ovat hyvällä tuurilla pesiytyneet parissa vuodessa. Vuosi ja viikko sama asia. Sivulle tuloa ollaan toki ahkerasti edelleen väännetty ja kierretty ties mitenkäpäin. Paavo on viimein tajunnut, että toisinaan riittää sen pelkän takaliston vippaaminen ja voi että. Herran silmissä palaa häpeilemätön itseensä tyytyväisyys kun ihan itse ensimmäisen kerran keksinyt homman helpomman version!
Juu ja jakkaran ympäri ollaan kierretty. Alkaa sujua vähän kaikista mahdollisista paikoista.
Viikonlopun hommiin [mutsin muuttolaatikoiden purkamisen lisäksi] ajattelin listata länkien korjaamisen. Nyt alkaa kaikki muu olla hanskassa, mutta haluan nopeat kontaktit. Siispä länget korjattavaksi.
Koeviikkokin loppuu sujuvasti huomenna. Tarkoitus nukkua ensiksi kunnolla [kolmen tunnin yöunet viikon ajan alkaa painaa ja pahasti] ja sitten taas tehdä tavoitteita ja suunnitelmia. Olen vain niin innoissani kun homma alkaa viimein ihan vakavasti luistaa Paavon kanssa ja Elviskin pääsee nyt treenaamaan kanssani. Seuraavat agikisatkin tiedossa Elviksen kanssa. Pitäisi vain saada lähiaikoina aikaiseksi ilmoittautua kisoihin.

I've lost my way in this madness

Nytpä on hirvimetsä alkanut ja Paavon kanssa oltiin korkkaamassa tätä kautta.
Ei sillä, Paavo vietti autossa pitkiä päiviä ja nuotiolla ollessa sai leikkikaverikseen vuoden vanhan sakemannin. Muuten Paavon ja hirvien tapaaminen jäi sorkkien haisteluun ja muuhun epämääräiseen.
Tosiaan lauantaina alkoi metsästys ja piiitkästä aikaa pääsin isän ja KOIRAN mukana metsään. Ei siis tarvinnut koko päivää passissa seistä ja palella. Päivästä tulikin pitkä ja sen metsäpläntin osaisin vaikka ulkoa opastaa, sillä sitä kierrettiin ristiin ja rastiin. Kiitos parin hirven ja isän ilmiömäisen havaintokyvyn [mm. isä kävelee suoraan hirveä kohti ja tajuaa sen vasta sitten kun ilmaisen, että tuossa se oli ja tuonne se meni]. Ja sitten kun hirvi on kiikarissa [minulla kameran linssissä?] niin mitä tekee kamerani. Sain zoomattua juuri loistavasti koiran ja hirven samaan kuvaan ja siitä olisi tullut takuu varma vuoden luontokuva [köhköh], mutta sitten. Painan nappia ja ruudussa lukee "akku loppu". Kiitos tästä.
Päivän saldo kaksi hirveä [kolmas pääsi livohkaan] yksi edellä mainittu mallini. Hirvenhaukkujana toimi yksi nykyisistä henk. koht karhukoirasuosikeistani Viki aka Kilper Viikinki. Tunnetaan myös Arskan isänä.
Kun sitten auringonlaskun aikaan saavuimme kämpille alkoi nylkeminen. [IYH] Tähän traditioon en vieläkään suostunut mukaan vaan käytin aikani kuvailemalla Paavoa [ja vähän Vikiä].

Kilper Viikinki Aka Viki











Ilta menikin sitten perinteisesti iltaa viettäessä...

Seuraavana päivänä jäinkin sitten suosiolla autoon. Ei oikein tehnyt mieli mennä rämpimään metsikköön passiin. Ei sillä, ei kävelykään liiemmin innostanut. Tällä kertaa metsässä haukkui Arskan puoliveli Jusu, oikeaa nimeä en vahingossakaan muista. Kun vihdoin minulle luvattiin, että voitaisiin lähteä kotia kohti niin eikö ihanarakas veljeni vielä viitsinyt ampua yhden hirven. Siispä pari tuntia lisää odottamista. Nyt kamerastani oli oikeasti loppunut kokonaan akku, vääntelipä sitä mille asetuksille hyvänsä, niin ei voinut edes kuvailla. Ja muka naisia joutuu aina odottamaan...






Viikonloppua siis vietetty metsällä tulijaisena isokasa painajaisia hirvikärpäsistä. Voin sanoa, että saivat kyllä metsämiehet naureskella menolle koko sydämensä kyllyydestä ainakin ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä olin jo sen verran karaistunut, että pystyin itse listimään epämukavat pikku ystäväni. Tämä viikko menee oikeasti kokeisiin panostaen ja agiryhmiä jännittäen.

// täytynee tehdä lisäys. Hu-pun sivuille oli ilmoitettu ryhmät ja noh. Paavon kanssa pääsemme keskiviikkoisin treenailee 17.30-19.00. Juuri se päivä, jolloin joka jaksossa neljään asti koulua. Äiskä kuskaa ja aika hemmetin lujaa.
Ja sitten Elvikseen. Se huonoin mahdollinen päivä [etenkin jos kisoja on lauantaisin] ja aika. Kyllä treenaamme perjantaisin 20.30-22.00. Hullujen hommaa, mutta noh. Kenties on luotettava, että ne kolmosten kisat ajoittuvat sinne sunnuntaille niin ei aina tartteis kehitellä edellisenä iltana kisoihin ongelmia.
Tiian valmennusringistä ei ole kuulunut vastausta, mutta sitä odotellessa.
Poikien kouluttajina toimivat Lea Heiskanen (kisaa borterterrieden kanssa kolmosissa) ja Johanna Väisänen (kisaa villakoiriensa kanssa kakkosissa ja kolmosissa. Vanhempi koira ainakin jo agivalio...) Edellä olevat siis Paavolla. Ryhmä on siis kisavalmiiden ryhmä ja kouluttajat ainakin kokeneita kouluttajia. Innolla odotan.
Elviksen ryhmässä kouluttajia on neljä. Essi Saarela [sama hemmo kuin junnupäivänä], Mimmu Ojainväli [Harrastanut agia iät ja ajat. Eli kokemusta ja tietotaitoa löytyy], Sanna Katainen [Omistaa pari borterterriäriä. Yksi agivalio] ja Ninni (tai Niina?) Rissanen [Ellen väärin muista niin ainakin kisasimme samaan aikaan ykkösissä, eli, itseäni millään tavalla kehuen, kokemusta löytyy]