31.1.2012

Joskus tunne on maailman onnellisin, kun se tunne päättyy, mistä sen taas löytäisin?

Ne olis sitten vuoden ekat ryhmätreenit Paven kanssa takana ja päivän sana: Ihan jees.

Otsikkoon viitaten kerrottakoot, että agility on viime vuodet ollut se mun pakopaikka muusta, kurjasta, kamalasta, ikävästä maailmasta. Siis pakopaikka huonoista päivistä. Mikään ei voita sitä spanielin spanieliemaisuutta, sitä vipeltämisen suurta nautintoa, mitä agilityssa saan kokea Paavon kanssa. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun tunnet että radalla on toinenkin, joka pyrkii täydellisyyden. Egolle ei kelpaa jokin sinne päin, Ego tahtoo olla paras. Egolla on juuri se raivo ja keskittyminen, mitä tarvitsen tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Juuri se raivo, joka minulla on armottomina vitutuspäivinä. Ja juuri se raivo, että välillä saan koiran rauhtoittamiseksi huutaa koiralle koko kropallani niin että itsestänikin purkautuu kaikki paha sinne mistä se tulikin. Ja todellakin Egolle tarvitsee vain huutaa niin koira rauhoittuu ainakin silmäkulman nostamisen ajaksi. Ja sitten taas mennään. Sitten raivotaan Egon kanssa yhdessä toisillemme. Huudetaan kilpaa radalla ja neuvotellaan kumman moka olikaan, ettei aasta pääsekään puskemalla läpi...
Paavo taas vipeltää ja fiilistelee. Paavo näyttää, että ollakseen paras ja ihailtu ei saa ottaa kaikkea vakavasti. Muulle maailmalle pitää osata näyttää pitkät ja vaan antaa mennä vaan ja ottaa ilo irti. Kun sellaisen fiilistelijän kanssa tekee jotain yhdessä, ei silloin voi vain ajatella pahaa oloaan. Ei silloin edes muista mitään pahaa oloa. Eikä takerru liian sokeasti pieniin virheisiin. Jo pelkästään sen hyvän olon, sen naurun ja hymyn takia agility on ja pysyy isona osana mun elämää. Olimmepa sitten ikuisia ykkösiä tai tulevia maailmanmestareita, me tullaan harrastamaan nyt ja aina tätä lajia.

Mutta sitten tänään. Okei, tiedän, miulla oli pitkästä aikaa aikainen herätys aamuvuoron takia, mutta ei se väsymys ole ennenkään haitannut menoa. Okei ulkona on liian paljon miinusta, joten pelkkä ajatus pitkistä lämppäreistä sai ajatukseni ennemminkin lämpimän peiton alle.
Mutta mehän mentiin toivoen, että ajatus lämpimästä peitosta lähinnä naurattaisi treenien jälkeen. Lämmittelimme tunnin, kävimme katsomassa hallin (jonka väenpaljous ahdisti sekä minua että koiraa) ja jatkoimme lämmittelyä, kunhan minä olin ensiksi kuoriutunut ylimääräisistä kerroksistani.

Treeniläiset olivat suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja ja kouluttajamme muisti jopa sukunimeni, joten minut ja paavot oli taidettu joskus bongata kisoista...
Treenit meni ihan hyvin. Paavo oli ihan paineissaan (sitä mölyämisen määrää) ja päätti kyseenalaistaa keppien tärkeyden. Muuten rata meni ihan hyvin kunhan ohjaaja vaan muisti ohjata...
Toisin sanoen, kaikki meni hyvin. Kaikki meni just niin kuin odottaa saattoi ja just niin että sekään koiraan että itseensä sai olla tyytyväinen. Vaan mitä vielä? Mä en löytänyt sitä agilityn tunnelmaa. En silloin, kun muut taputtivat meidän viskileikkaukselle, en silloin, kun Paavo löysi oikean keppivälin täydestä vauhdista ja hankalasta kulmasta, en silloin kun Paavon teissä ei ollut ylimääräisiä senttejä enkä silloin kun hiffasin "uuden" tyylin valssista. Ei. Mä vaan olin ja kaikki oli ihan jees. Mua melkeen itketti tatsi puuttumisen takia. Ei sen takia, että mulla ois ollut huono päivä. Päinvastoin, mun päivä oli suorastaan erinomainen, vaan ihan jo pelkästään Paavon takia. Mä halusin ja haluan aina kertoa koiralle ihan täydestä sydämestä ja tunteella, että se oli hienoin radalla. Mut nyt "ihan jees" - fiiliksellä leikkiminen ja palkitseminen ei vaan tuntunut riittävältä. Koira kyllä näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta mä en tiedä saiko Paavo tietää olleensa paras? Pelkkä erinomainen ei riitä.

27.1.2012

Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain

Ego tahtoo selkeesti jo kisaamaan agilityssa.
Siis sehän on ihan kesken, mutta olen laittanut tekosyyksi meidän kepit ja kontaktit, joita emme siis ole juuri ollenkaan treenanneet. Ego on vissiin kuullut selitykseni.

Ollaan taas aloitettu agihallille suuntaaminen iltalenkeillä ja taskuuni olen tunkenut tukun makupaloja tarkoituksena reenta kontakteja ja keppejä namipalkalla.

Ego: Treenasimme sellaisen kymmenen toistoa kepeillä ja sen jälkeen katselimme millainen sen alastuloasennon pitäisi kontakteilla olla. Sitten hetkeksi poika rauhoittuu ja vuoron vaihto...
Ja mitä Ego on oppinut rauhoittumisen aikana? No ne kuusi keppiä itsenäisemmin kuin Paavo koskaan historiansa aikana. Siis mitä? Kuvittelin, että tämä on yhtä ohimenevä hommeli kuin omaan juomakippoon meneminen (senkin Ego joskus tajusi ja tarjosi itse, mutta on jo nyt unohtanut koko tempun...), mutta mitäpä vielä. Kävimme tänään taas testailee ja muistelee vähän edellispäivän oppeja.
Päästin Egon hihnasta kävelin keppejä kohti ja ilman mitään käskyä koira onkin jo suorittamassa kuuden kepin sarjan.

Onneksi kuitenkin kontaktit ovat vähän hakusessa. Se on meidän selitys teille kaikille, miksei Ego sitten joskus alkukeväästä vielä kisaa. Kyllä Ego _yrittää_ kovasti oikeaan asentoon, mutta
a) no ego on ego. Se koira ei vaan malta ja kykene ajattelemaan liikeratojaan aina ihan loppuun asti.
b) KIIRE
c) no mutta kun.

siis aalla kaikki on mennyt ok, paitsi YLÖSMENOKONTAKTI. Kun on kiire niin loikkimalla pitkälle ja korkealle pääsee nopeasti eteenpäin. Alas mennään ihan kivasti, mutta kovassa vauhdissa se takapää tulee maahan asti vaikka väkisin. No mut hei, se pysähtyy. No ainakin yrittää. Ai niin, jos se ylösmeno otetaan niin Egon tapa varmistaa ei-kontaktivirheet- on lyödä pää (kyllä, ja monta kertaa) kontaktille. Fiksu koira.

Puomilla taas lankku on ihan liian kapea. Siis pyrrini hotittomat jalat eivät millään kaikki vaan mahdu kerralla niin kapealle alustalle, ainakaan siinä vauhdissa. Muutaman kerran Ego tipahti kieli pitkällä puomilta, mutta haittasiko se menoa? No ei, namialusta odotti edelleenkin edessä päin!
Ja jos sinna alas asti päästiin niin jarrutuksen jälkeen pörriäisen takajalat levisivät esteen molemmin puolin. Ja kyseessä ei siis ole mikään leveä koira!

Keinua en edes ole uskaltanut ajatellakaan meidän treenisuunnitelmiin.

Paavo taas on Paavp. Super, huippu ihana.
Paavohan tosiaan on keksinyt, ettei siinä kaikessa vouhkaamisessa mitään vikaa keppiväliä tarvitse suorittaa ja ääni yltyy mitä enemmän ohjaaja yrittää itsenäistää koiran suoritusta.
Kokeilin namilautasta keppien päähän. Viime kerralla (siis joskus viime talvena) tulos oli yksi keppiväli ja sitten lautaselle. Nyt tulos oli jotain jäätävää. Paavo oli pitkästä aikaa kepeillä hiljaa. Pientä murinaa kuului, koska typerät kepit olivat namilautasen ja Paavon välissä. Lopputulos: sain seisoa missä lystäsi ja koira suoritti kepit alusta loppuun sellaisella vauhdilla ja tyylillä, mitä en ole Paavosta hetkeen nähty, niin että ohjaaja repesi nauramaan vikalla kerralla tänään.

Ja kontaktit on kontaktit. Ei se spanieli koskaan treeneissä roiski.

Ensiviikolla, jos työajat vain sallivat mun pitäisi käydä testaa kaksi treeniryhmää ja valita niistä mulle ja Paavolle parempi. Melkein jännittää.

ps. Aiemman postauksen kuvia tuijotellessa käsitykseni siitä, että Elvis on söpöin senkuin vahvistuu.

pps. Huomatkaa muuten Paavon ja mun tavoitteet agia ajatellen

25.1.2012

tartu käteen niin lähdetään kahden kesää etsimään

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Näin pakkasten kiristyä on kiva muistella mennyttä kesää... Huomatkaa koirien upea trimmi ja muutenkin kuvien laatu! (sori Ego, mut sullon ollut jo oma kuvapostaus, joten sua ei muisteta tässä...)


















21.1.2012

kaunis mieli kääntää katseensa eteenpäin ja sydän helpottunut huokaa

Nyt se alkoi. Siis kunnostautuminen koiramaailmassa... Okei siis töihin ilmoittautuminen seuramme kisoihin, talviryhmään ilmoittautuminen (jos siis nyt sain sen paikan. Pitäkää peukkuja!), agirotuun töihin ilmoittautuminen ja...

Ja mikä parasta, mie ilmoitin Egon näyttelyihin. Voitteko kuvitella, mun tämä vuosi alkaa näyttelyillä! Lisäksi katselin Paavolle näyttelyt ja pitkien pohdintojen tuloksena päätin, että ehkä odotamme Karkkuun asti. Järkytyinkin itseasiassa siitä, että Karkku on tänä vuonna VIIKON lakkijaisten jälkeen. Siis ainahan ne ovat olleet samana viikonloppuna. Joten tätä tekosyytä en tänä vuonna käyttää, miksemme muka Paavon kanssa noihin bileihin osallistuisi.

Agikisoihin osallistun sitten kun olemme taas treenanneet ryhmässä ja säännöllisesti jajajajajajaja. Sitten kun olemme siis treenanneet.
Egollakin kisaikä lähestyisi, mutta mie olen vähän luistanut kontaktien ja keppien kanssa, joten tähtäämme kisoihin vasta kesällä tai syksyllä. Katsellaan miten hommat alkavat sujua.
Mitähän vielä?


Ai niin.
Mun veteraani. Se ainoa oikea jellonakuningas aka Elvis täytti KAHDEKSAN vuotta. Tarkoitus oli trimmiä ja ottaa kuvia pojista, mutta arvatkaa vaan muistinko ottaa mukaan trimmivälineet ja kameran äidin luokse? Tai edes hakea niitä jälkikäteen... Kyllä mä vielä joskus. Päivitinhän mie sentään jo ulkoasun!