Hengitä, päästä irti ja ole avoin sille, mitä tapahtuu
Silloin kun kävin Egoa ensimmäisen kerran katsomassa ja pohdiskelemassa haluanko todella sen pentulaatikon piipan, oli Egossa minusta tasan yksi iso ongelma: se oli väärän värinen.
Minä olin aina toivonut blue merleä, haluan sellaisen edelleenkin, mutta ihan rehellisesti, nykyisin en tiedä, kumpi väri on sittenkin se kauniimpi. Brindlet ovat vieneet sydämeni, etenkin Ego ja sen toisen puolen jalat, joista on vauhdin huumassa raidat tippuneet matkasta.
Ego ei ehkä ole se näyttelykehien tähti, siitä ei "ehkä" tule multi zämppioonia,me ei ehkä tulla koskaan valloittamaan maailmaan, mutta ollaan me silti jääty ihmisten mieliin ja osaa se valloittaa sängyn tai ainakin kaikki tyynyt. Siitäkin huolimatta, Ego on täydellinen. Se on viisas, persoonallinen, haastava halinalle, jota ilman elämä olisi kaamean tylsää.
Ego on sitä mitä tilasin, minun silmääni Ego on täydellinen, luonne ehkä vähän haastava, taipumuksia pieneen rasittavuuteen, mutta voi pojat kun se yhteinen sävel löytyy. Se onnellisuus, kun pyrri painaa päänsä syliin ja saman tien silmät ummistuu ja alkaa pieni tuhina. Sitä on onnellisuus.
ps. käytiin siis mökillä ja justiin tultiin onnistuneista itsenäisistä agilitytreeneistä
"ootte sinä jotain tehnyt viikon aikana, kun Ego ei stressaa niin paljon." Tässä vaiheessa olenkin saanut pohtia, MITÄ olen tehnyt Egon kanssa viikon aikana.
Torstaina taidettiin käydä metsälenkillä kaksistaan. Pitkä lenkki. Kuvailinkin Egoa ja maisemia. Niin ja NAKSUTTELIN, koska sitä kuulemma piti vahvistaa.
Perjantaina harkitsin vakavasti meneväni agihallille, mutta päädyinkin vain sisätiloissa tapahtuviin "reeneihin" ja ikean pallojen piilotteluleikkiin...
Lauantaina naapurin herätettyä minut ja valitettua, kuinka jos joku ei nyt hommaan puutu niin meno alkaa olla kuin kennelissä. Koirani ovat kuulemma haukkuneet yöllä. Tai siis haukahtaneet. Silloin kun minä saavuin töistä kotiin. YKSI haukahdus ja naapurini maailma on pilalla. Ai miksi kerrostalot ovat per***************!? No ei mitään annetaan naapurin laittaa nyt kellonaikoja ylös, milloin koirani haukahtelevat, ei ne sitä hirveästi tiettävästi tee? Lauantaina suuntasimme siis mummolaan, eli äipän luokse, hoitamaan Eevistä. Ja jälleen meitä odotti metsälenkkeily.
Sunnuntaina Ego ja Elvis saivat viettää kaksistaan laatuaikaa, meidän ollessa näyttelyissä, mutta mitäs muuta? Ai niin metsälenkki ja naksuttelua.
Maanantai pojat olivat saaneet yhdessä avata äipän pakastimen ja herkutella... kaikki ei vissiin ollut mennyt ihan niin kuin toivoisi, koska seuraavana aamuna huomasin Egon takajalassa melekoisen haavan. Vissiin ruuan jako ei ollut tapahtunut sopuisasti...
Tiistai Ensiksi autoiltiin aamupäivä, minun etsiessä sitruunapantaa, jotta on todistusaineistoa, että näihin kovaäänisiin naapuriahäiritseviin haukahduksiin on yrittetty puuttua (voi kiesus edelleenkin...). Töiden jälkeen käytiin kiertelemässä vanhoja maisemia ja siinäpä se suurinpiirtein olikin.
ja sitten Keskiviikko minulla pitkästä aikaa aamiaisvuoro töissä (siis neljältä aamulla herätys jnejne... yövuoroihin tottuneena suattaapi aamulla olla hieman silmät ristissä...) ja töiden jälkeen pikapäikkärit, kunnes äippä soittaa, että tulee hakemaan meidät. Äipän luona Paavo metsälenkille ja siitä treeneihin.
Ei en todellakaan tiedä, mitä mie olen tehnyt viikon aikana oikein. Tai eri tavalla, tai jotain. Muta näytti toimivan....
Ja siis toimivuus tarkoittaa sitä, että kentälle päästyä Ego ei siis enää nuuskutellut vaan nyt oli ihan täys rähinä päällä ja Harrikin totes, et on ehkä turvallisempaa syöttää ne nakit alustalta kuin kädestä... Joo tehtiin hienoja pätkiä. Korostan sanaa pätkiä ja jälleen meidän esteenä oli mun uskon loppuminen tekemiseen. Siinä vaiheessa kun Egosta alkaa kuulua ääntä ja tässä tapauksessa poikani mun, meinasi piru vieköön varastaa lähdöissä, niin mun asenne oliki sitten "tää olikin sitten varmaan tässä, ei se irtoo, kun se tolleen" ja kun siihen alkuun oli tosiaan tehty semmonen juoksupätkä jonka jälkeen piti persjättöä vääntää ja siitä valssailla niin olin jo luovuttanut ennen kuin edes yritin.
Sitten kun yritin niin onnistuihan se joten kuten. Olin suorastaan hämmästynyt miten pirussa mie kerkesin asemiini ennen koiraa ja sen hämmästelyn johdosta valssi meni jonnekin siihen suuntaan, mutta ihmeen hyvin Ego ohjautui oikeille esteille.
Ja sitten paljon ottoja, vähän lisää ottoja ja onnistumisia. Rähinää, mutta onnistumisia.
Toisella kierroksella jatkettiin matkaa. Nyt vaikeutta toi tai mukamas toi vinoeste. Enimmäisellä kerralla ohjasin Egon esteellee kuten se loogisimmilta tuntui, en mennyt edelle tai esteen eteen vain yritin nätisti pyöräyttää koiran esteellä. Nätisti pyrri pyöri ohjaajan edellä, mutta esteelle vienti vaati yrittämistä.
Sittenpä pohdittiin ja juteltiin ja Harr ehdotti minulle jotain semmosta, mikä nyt sai minut lähinnä nauramaan partaani, jos minulla sellainen olisi.
Minun piti mennä esteen toiselle puolelle siivekkeen kohdalle, vipata kädellä Egolle, että hyppää este (ja tämä on siis koiralle opetettava juttu...) ja tarkoitus oli jäädä ihmettelemään mitä Ego tekisi. Ja siis minun mielestäni homma oli tuhoon tuomittu koska a) este oli minun takana/takaviistossa siinä mielentilassa Ego ei taatusti hakisi mitään estettä niin että joutuisi hyppäämään taakseni ja b) liikkeni pysähtyi aavistuksen -> olin varma, että Ego varmasti kieltää, koska mamma liikkuu väärään suuntaan.
Ja mitä tekee Ego? suoritti esteen joka ikinen kerta oikein. Et sillai.
Vaikka treeneissä ei siis pitkillä pätkillä brassailtu niin hyvä mieli jäi. Luotto koiraan taas kasvoi ja Ego näytti nyt, millainen se osaa olla. Hyvässä ja pahassa.
Pitkästä aikaa näyttelyt takana ja mä luulen, et kunhan joku kertoo, miten saan Paavon turkin samanlaiseksi, kun se on aina trimmaajalta tullessa, niin jatkamme viimeisten sertin metsästystä.
Koska kyllä, muuten tämänpäivän arvostelu on pelkkää positiivisuutta, mutta laitetaan skaba pystyyn, etsi arvostelusta SE kohta, miksi me ei saatu SA:ta ja sitä kautta SERTiä, koska tuomarisetä Matti Tuominen ei liiemmin ERIä uroksille antanut.
Mutta mie ihan oikeasti YRITIN. Mutta en vaan saanut noita kivoja laineita ja kikkaria kuriin. En vaikka yötöiden jälkeen käyttäessäni Paavoa metsässä pikapissalla, Paavo päätti itse peseytyä pienessä metsälätäkössä. Ei muuta kuin vielä aamun pikkutunneilla silkkishampoot niskaat ja sormet ristiin, että NYT onnistuu... Ei onnistunut. Se oli ja pysyi kiharana. Mutta sen verran olen rimmissä harjaantunut, että olin elämäni ekaa kertaa tassujen rimmaukseen tyytyväinen. Se on jotenkin ollut aina minun inhokkikohta trimmata, koska tassuista ei tule _ikinä_ hienot. Nyt tuli. Edistystä.
Mutta joo. Kuusi urosta, joista Paavo depytoi viimeisenä VET-luokassa. Tuomarin kysyessä Paavon ikää ja todetessa, että Paavo ei ole vielä 10+, kuten hyvin moni ohikulkija päivän aikana luuli, tokaisikin teltalle mennessä "Hyvin on harmaa tarttunut jo."
Noh mitäs sitä. Paavo seisoi, heilutteli häntää, allekirjoittanut osasi näyttää hampaat ja juosta oikeat kuviot. Tässäpä siis arvostelu ja lopputulos tosiaan ERI/1, ROP-VET
8,5v. Erinomaista tyyppiä oleva kaunislinjainen uros, jolla hyvä luusto. Kaunis pää & ilme. Oikea ylälinja. Vahva luusto ja hyvä runko. Miellyttävä kehäkäytös. Turkki ei parhaimmillaan. Liikkuu hyvin. Esitetään hyvin.
Ja koska pari tuttuamme vakuutti, että meidän roppiveteraaneina jäätävä vielä isoon kehään pyörähtämään, päivämme venähti hieman. Ison kehän tuomari tykkäsi kovasti rapsutella Paavoa ja kaiken "tuituitui" puhelimisen jälkeen kysyessään Paavon ikää, myös tämän tuomarin ilme oli näkemisenarvoinen. Vissiin 8,5 vee ei ole mikään "tuituitui" ikä sittenkään.
Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, että kyseinen tuomari on ollut Paavoa ennenkin arvostelemassa. Tuolloin tulos on ollut EH/1 ja piti ihan etsiä arvostelu käsiin. 2,5vee Paavon otsapenkereestä ja kapeasta alaleuasta on tuolloin valitettu, samoin kapeasta rungosta. Vissiin siis on poika tässä vuosien varrella kehittynyt niin henkisesti kuin fyysisesti, hyvään suuntaan tietenkin.
Ennen Egoon ja agilitykuulumisiin siirtymistä, on myös kerrottava, että kesäkuussa Paavo pääsee kokeilemaan taitojaan lyhyellä pk jäljen alkeiskurssilla. On ollut vähän huono omatunto, kun Ego on päässyt agivalmennuksiin ja treeneihin ja kaikkea kivaa, Paavon jäädessä joko mummolaan tai autoon. Noh toivottavasti tämän päivän halit ja sylissä istumiset näyttelypaikalla hieman ja paikkasivat yhteisten laatuhetkien puuttumista. Toki arjessa yhteistä aikaa saadaan, kun käyn koirien kanssa ihan kaksistaan aina metsälenkkeilemässä ja kotona treenaillessa toisen pojan ollessa toisessa huoneessa, mutta siinäpä onkin hyvin pitkälti Paavon kanssa ollut yhteinen laatuaika.
Mutta siihen agilityyn. Egon kanssa tosiaan keskiviikkona aloitettiin Pro Perrolla treenaaminen ja ekalla kerralla, kuten Harrikin sanoi, tuskin hiki tuli. Ego oli jotenkin tosi jännä uudessa hallissa. Ego ei rähjännyt, tullut ranteeseen tai muutenkaan ollut oma zäpäkkä Ego, jonka olisin mielläni näyttänyt ja sanonut TÄSTÄ minä kerroin. Ehei, Ego purki stressinsä haistelemalla kenttää ympäriinsä. Harri kuitenkin näytti ymmärtävän tilanteen ja jo ennen treenien alkua, ennen kuin Harri ede Egoa näki osasi Harri jo kertoa vähän Egon sikiövaiheista ja selittää, miksi Ego on Ego. Todettiin treenien lopussa, että kertomus osui oikeaan. Positiivista reeneissä oli se, että Harri oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä me saadaan Ego "rauhalliseksi" menijäksi ja keskittyminen hommaan ja esteille irtoamaan. Innolla odotan.
Vappu viikonloppu meni meidän osalta agilityn parissa, kun Savikon Seppo saapui taas meitä valmentamaan. Ja meille jäi taas niiin paljon käteen uusia oppeja, että on nää valmennukset vaan hintansa väärtejä. Todettiin myös että maxipyrri on oikeasti melkoinen tilaihme, mahtuuhan Ego miun taskuunkin. Oli minun taskussa ihan useamman kerrankin ;)
Lauantain ykkösluokkien rata oli melko simppeli, tai siis se näytti paperilla paljon vaikeammalta, mutta rataantutustuessa rata tuntui ihan tehtävissä olevalta. Radalla oli kaksi kohtaa, joista sanoinkin, että jos toinen menee hyvin niin toinen kohta menee perseelleen. Ja niin siinä tosiaan kävi.
Radalla oli aluksi putki-putki syöttö. Homma oli tehty niin, että joko leikkasit putkien välissä tai jouduit juoksemaan puomin toisella puolella, missä nyt ei ollut mitään järkeä, ellet sattunut olemaan himppasen nopeampi koiraasi/ koirasi irronnut seuraavillekin esteille äärimmäisen hyvin. Näin yhden edellisestä ryhmästä kokeilevan tätäkin ratkaisua (tosin he tekivät edistyneempien tiukkoja kurveja, mutta tää alku oli sama...) enkä nähnyt onnistuneita jatkoja. Toisaalta yllättävän harva koira haki tuota putki-putki kohtaa ja monikin joutui treenaamaan vain tätä irtoomispätkää.
Rataantutustuessa sanoinkin siis, että joko putki-putki on meille pala kakkua, mutta sitten kun jatkokohdassa oli putki syötti _äärimmäisen lähellä_ vinosti lähestyttävää estettä ja siitä kun vielä jatkettiin vieä vinompaan niin... Joko ne putket vetää tai sitten ne eivät vedä. Lauantaina ne eivät vetäneet. Jos putki-putki säpellystä ei laskettu saatiin rata nollalla maaliin ja loppuaika me sitten treenattiinkiin putkelta itsenäistä jatkamista. Saatiin kotitehtäväksi ostaa ikean lastenputki ja treenailla sen kanssa kotonakin ihan urakalla tätä. Putkesta jatkaminen kun ei ole Egon mukavuusalueella, koska Ego ei näe, missä minä olen ja mitä teen...
Ja Egon kanssa suoranputken jälkeen irtoaminen olis aika jees, koska vaikka ei minunkaan vauhdissa hirveästi hävettävää ole niin en minä kyllä jukoliste koiran kanssa samaan aikaan putkenpäässä ole, jos samaan aikaan ollaan putkeen lähdetty juoksee. Vaikka pakko myöntää omaksi eduksi, naureskeltiin kyllä sitäkin, että vaikka miulla oli ehkäpä valmennuksien nopein koira niin olin sentään lähimpänä ohjaajista, jotka melkein olisivat voineet kuvitella tekevänsä persjätön. Mutta vain melkein, olisi pitänyt vielä hitusen kiriä ja olla pari askelta edellä...
Lauantaina Seppo myös huomasi palkkauksessa yhden epäkohdan. On siis hyvä, että joku muu palkkaa Egon, mutta siitä huolimatta Ego haluaa palkan kanssa riehua minun kanssa (ollaan sen verran edistytty, että palkka edes vieraalta saatuna kiinnostaa). Mutta jatkossa minun pitäisi tähdätä sinne palkalle Egon kanssa, niin ettei Egon tarvitse kierrostya siitä, että hakee lelun ja joutuu hirveällä hopulla juoksemaan sitten perääni. Tällä tavalla saatiin Egon kiroilu Seppoa kohtaan pois ja Egon viretila pysyi yllättävän alhaalla. Ainahan Ego on vähän ranskalainen kuumapakkaus, mutta nyt sen kanssa pystyi huoletta tekemään treenejä ilman ylimääräistä räjähtämistä palkan jälkeen, ja Ego jaksoi toistoja, paljon.
Niin ja lauantaina Seppo oli sitä mieltä, että saisin minä Egon kanssa kyllä vaikeampien ratoja tehdä. Kiemurat ja semmoset kun ovat kuulemma meidän mukavuusalueella ja kun nykyisin miettiin niin myönnettäkööt, että kiemurat, joissa miun on helppo pitää liikeyllä ovat aika palakakkua, koska Egohan osaa ja niissä tilanteissa Ego saa luvan kanssa olla lähellä ja tekemässä samalla agia. Pikku pyrri tykkää.
Toisaalta sai Ego myös kehuja paljon siitäkin, että vaikka Ego on kuuma, sillä pysyy pää kasassa siitä huolimatta. Sitä pään kasassa pysymistä sitten ihmeteltiinkin ja sain kuulla sellaisen kehun, jota en ihan hetkeen unohda. Seppo kun selitti, on nähnyt kouluttajana paljonkin kuumia koiria, joilla suhde ohjaajaan ei ole mitä parhain. Meillä onni on se, että Egolla on minut, ollaan oikeesti tiimi.
Tällä viitattiin vähän myös siihen, että kun minulla on aikaisempaa koirakokemusta niin olen silti pystynyt luomaan kunnollisen suhteen vähän tulisempaan koiraan.
Sunnuntai ei alkanut ihan niin kuin oppikirjoissa. Kun saavuin paikalle, ihmettelin mites jo ne muutkin ja tajusimpa samoin tein, etten mie näköjään osaa kelloa 12.30 kun oli muuttunut päässäni puoli kahdeksi ja minun "hyvissä ajoin" olikin just eikä melkein sopivasti rataantutustumaan.
Onneksi oli äippä mukana, äippä kävi ihan alkutekijä verkat Egon kanssa ja mie sain puhuttua meidät viimoiseksi koirakoksi eli rataantutustumiksen jälkeen oli vielä reippahasti aikaa käydä metsässä hyppelemässä.
Enimmäisenä pakko sanoa, että vesiliejuinen hiekkapohja ei todellakaan ollut mikään unelman kevyt juoksupohja ja kun jalat tuntuivat valmiiksi jo lyijyiltä niiniin... kohta näkyvällä videolla keskittykää koiraan...
Sunnuntain rata tuntui vähän fiilistelyradalta, siellä oli alku juoksujen jälkeen pari pyöritykohtaa, mutta kuten Seppokin sanoi, alku pitäis mennä meiltä ongelmitta, ainoa ongelma tulisi olemaan meille taas se suoranputken jälkeinen hypyn hakeminen. Ja niinhän se meni. Alku meni juostessa ja lopussa reenattiin hypyn hakemista. Ja SE TUNNE, kun pyrri haki ilmiömäisesti hyppyä. Se fiilis. SE.
Siinä vaiheessa Ego sai anteeksi kontaktitörppilynsä ja renkaan "menentästäsivusta" asenteensa.
Mutta sitten sunnuntainoppeihin. Siinä missä lauantaina saatiin neuvoja, miten radan jälkeen saan pidettyä Egon viretilan matalana niin nyt keskityttiin lähtöihin. Egohan räjähtää vähän kaikkeen suuntaan lähdöissä, koska radalla pitäisi olla JO. Miten siis huijata pikkuinen raitaotus puikkoihin, ilman että ennen puikkoja se kerkeää räjähtämään? Nami naamaan vaikka väkisin ja saman tien puikkoihin. Toimi. :D
