Vajaa viikko sitten maailman parhain Paavo täytti 11 vuotta.
Synttäreitä ei varsinaisena päivänä juurikaan juhlittu ja lähtipä pappa vikkelästi kainalostakin pois, kun kerroin, ettei synttärilahjaksi ole tulossa uusia vinkuleluja. Oli vissiin sitä mieltä, ettei syksyn mittaan saatuja vinkuja laskettu synttärilahjaksi. Tai BOT:n verkkoloimeakaan ei taastu voi lukea synttärilahjaksi, vaikka selkeästi melko mieleinen härpäke onkin ollut. Niin mieleinen, ettei ilman mustasukkaisuutta Ego saanut koettaa loimea. Paavon onneksi pojat ovat eri kokoa ja Egolle oli hankittava oma.
Mutta mitenkä se viime vuosi sitten oikeen menikään?
Vanhentunuthan tuo on ihan silmissä ja vuoden alussa oli pari tilannetta, jolloin olen itku kurkussa joutunut valmistautumaan Paavosta luopumiseen. Valmis tulen koskaan olemaan.
Ensimmäinen kerta oli alkuvuodesta, kun Paavo ei juurikaan tahtonut liikkua ja tuntui muutenkin kärsivän dementiasta, kun oveakaan ei osattu kiertää. Onnekseni tilanne ratkesi osteopaatilla, jossa vihdoin löydettiin Paavon edellisiin huomattavan paljon lievempiinkin selkäjumeihin syy: Muutama nikama oli pois paikoiltaan ja selässä olikin sitten vaikka ja mitä.
Osteopaatin taikanäpeillä saatiin Paavon selkä tuosta ongelmasta parilla kerralla kuntoon.
Toinen kerta olikin sitten koiraan iskenyt vatsapöpö. Yhdistelmä Oksennustauti+vanhakoira+helle= ei hyvä.
Ensimmäisenä päivänä Paavo ei syönyt. Yritti pari kertaa juoda, mutta kaikki oksennettiin samoin tein ulos. Koirat olivat mukanani tuolloin(kin) töissä ja sydämeni jätti pari ylimääräistä kertaa välistä, kun tajusin, ettei koiria näy missään ja ulko-ovi on auki.
Paavo löytyi kuitenkin pihassa olevasta lammesta. Papparoinen ei uinut, mutta rakkaus veteen oli kuitenkin saanut papparoisen lampeen istuskelemaan. Istuskeltiin lammella tovi jos toinenkin. Illalla alkoi neste pysymään sisällä ja lammesta oli päivälläkin melkoisesti jo juotu. Eläinlääkäri käski tarkkailla tilannetta ja tuoda koira aamulla lääkäriin, jos tilanne ei ollut parantunut.
Seuraavana aamuna Paavo söi pari palasta ruokaa, oksensi muutaman kerran, mutta muuten alkoi selkeästi, jos nyt ei voimaan silminnähdenn paremmin, niin selkeästi oltiin oksennustaudin niskan päällä.
Pikku hiljaa ja päivä päivältä Paavo alkoi olla tereempi ja viikon päästä tapahtumista saatoin jo vähän taas manata tuon koiran seurassa peekelettä...
Nyt syksyllä Paavolla on taas selkeästi ollut selkä jumissa, ei niin pahasti kuin alkuvuodesta, mutta jumissa. Osteopatialla ollaan käyty, mutta silti jumi ei ole lähtenyt parantumaan toivotulla tavalla. Syykin tähän ehkä selvisi: Kasvain kiveksissä. Viikon päästä onkin Paavon aika mennä lekurinpöydälle ja poistetaan kivekset. Pidetään peukkuja, että kasvain on, kuten suurimmassa osissa tapauksista, hyvänlaatuinen.
Kaikesta pikku sairastelusta huolimatta Pave on kuitenkin ollut varsin reipas pappapanieli, jonka kanssa ollaan hieman agihöntsäilty, jäljestetty niin verijälkeä, laahausjälkeä kuin ihmisjälkeä. Etsitty nakkipiiloja, yritetty keksiä uusia temppuja ja vähän muisteltu vanhojakin. Edes pitkillä metsälenkeilläkään ei Paavon askellus hyydy, mutta hölkkälenkeillä se on nykyisin Paavo, joka määrää tahdin.
Kaikki hajut ja metsänollennot ovat Paavolle edelleen se ykkösjuttu ja edelleen tuo panielin perkele keksii jos minkäkinmoista jäynää omistajansa mielen virkeänä pitämiseksi.
Vanhuus ei ole siis tullut yksin, mutta Paavo onkin valitettavasti keksinyt, ettei sen tarvitse olla mikään hidaste, korkeintaan tekosyy. Saahan nyt söpösti harmaantunut pappapanieli niin paljon enemmän anteeksi, kuin aikoinen teiniuhmainen panielin alku.