olla tiukka ja kätevä olla huikean pätevä

Tänään vapaapäivänä kunniaksi heitin äidin töihin ja kävin hakemassa Elviksen Paavon ja minun seurakseni agikentälle.

Teemana *rummun pärinää*
Puomi ja kepit. Tarkoitus oli tehdä muutakin, mutta Elvis oli päässyt hihnastaan irti ja käyttänyt luppoajan lihapullapussin solmun aukaisemiseen... loppui namit aika nopeasti kesken.

Jokatapauksessa ensiksi juostiin Paavon kanssa puomia. Ylösmenoilla ei minkäänlaista apuvälinetta, alasmenoilla namilautanen.
Ja koira otti _joka ikinen kerta_ neljän tassut ylösmenot minun sijoittautumisesta viis veisaten. Aletaan siis edistyä!
Alastulot onnistuivat myös, vaikka keskimäärin jokatoinen kerta nami jäi lautaselle ja matka jatkui etiäpäin. Paavo kuitenkin otti kontaktit juuri niin kuin halusin, se lautanen on siellä vaan koristeena.

Elviksen kanssa otettiin myös muutama kerta puomia ja sekaisin oleva spanieli vipelsi kuuden vuoden opettamattomuuden varmuudella kontaktit joka kerta virheittä alusta loppuun. Taitava otus.

Sitten kepiteltiin. Kuudella kepillä ja 12 verkkokepillä.
Paavo on taitava. Nyt on löytynyt itsenäisyys hommaan, vaikka tekniikkaa voisi yhä parantaa. Verkoilla tekniikka on upeaa katsottavaa, mutta ilman verkkoja homma jotenkin unohtuu. No mitäpä muuta se voisi tehdä kuin treenata ja treenata. Kepeissähän siis ainoa asia, mikä pissii on kartturin täydellisyyden tavoittelu. Aina voi saada sadasosan pois sieltä ja toisen täältä...

Elviskin pääsi kerran kepeille ja vaikka ohjasin Elviksen todella kehnosti kepeille oli aivan mahtava tunne katsoa sivusilmällä, kuinka ohjaajan tekemän virheen huomatessa koira itse korjasi juuri ennen väärää väliä tilanteen ja kepitti kepit alusta loppuun oikein. Kuinka lutuinen tuo otus voikaan olla.

Treenit olivat onnistuneet, eikä aurinkoinen ja viileä sää mitenkään miinusta ollut niissä maisemissa. Saivatpahan pojat kunnon alku- ja loppuverkat, kun hihnan toinen pää ihastuksissaan jatkui hölkkäämistä yhä vain eteenpäin...

Ei taivaalta kuuta vaan nauravaa suuta

Look, up in the sky! Is it a bird? Is it a plane? No, it is Superman!

Minulla olisi viikonlopulta parikin kuvaa Pullasta, mutta sattuneista syistä [kirjoituksetkirjoitukset] ei hirveästi kuitenkaan aikaa ole fiksailla ja tapella tämän netin kanssa, että saatte nyt hetken odottaa. Malttamattomille on nyt kuitenkin yksi loistava yhteiskuva yllä.

Juu, siis tän päivän treenit. Minä vein radan ja ruotsin tentin palautuksesta vittuuntuneena kehittelin tämän päivän radan varsin mukavaksi.


Kuten huomata saattaa ei mitään vaikeaa, mutta perfektionistille rata meinasi olla noh, vähintäänkin haastava.

Ensimmäinen viiden esteen pätkä. Todellisuudessa kolmonen taisi olla vieläkin jyrkemmässä kulmassa, mutta silti suorassa linjassa. Havaittiin rataan tustumisessa sattumalta, että ulkokautta neloselle asti ohjaaminen on vähintäänkin järkevää, ellei usko jalkojensa nopeuteen, sillä sisäkautta ohjattaessa kolmonen oli pakko varmistaa ja etumatkaa ei juurikaan saanut.
Joo, eihän suorassa ole mitään haastavaa ja joka kerta koira kääntyi, mutta haastavuus ei piilenytkään kääntyykö koira vai ei, vaan siinä, kuinka tiukasti koira kääntyy. Siinähän veivattiin Paavon kanssa, kunnes viimeinen suoritus oli viimein siivekkeitä nuolevat ja kaikki olimme tyytyväisiä.

Seuraava kohta oli 9-11 [muistaakseni] se aan jälkeinen veivaaminen keinulle anyway.
Jälleen koira kääntyi, suoritti esteet ohjatussa järjestyksessä, mutta jälleen valvomisen alla oli, kuinka tiukasti koira kääntyi.
Ensimmäisellä kerralla koira kääntyi väärään suuntaan suoran päässä ja menihän se sitäkin kautta, mutta lienee sanomattakin selvää, ettei reitti ollut miklään fiksuin valinta.
Lopulta saatiin homma toimimaan kahdella tavalla.
1. Joko jättäydyin suosiolla ensimmäisen esteen taakse ja ohjasin sen takaa, jolloin koira alkoi vahtia tulenko perässä ja seurasi astetta tarkemmin kroppani liikkeitä eikä vain kaahottanut pää viidentenä jalkana julmetun pitkiä kaaria.
2.Toinen yllättäen hyväksi havaittu vaihtoehto oli, että juoksinkin koiran kanssa ja valssasin tai jotenkin eksyin kympin ulkopuolelle [alkuperäinen suunnitelma jäädä kolmen esteen sisälle ja siitä sitten tehdä kaikkea kivaa...] ja ohjasin koiraa sieltä.

Keinun jälkeinen elämä ansaitsisikin ihan oman postauksensa. Lyhyesti kuitenkin, että ohjaajan löysä asenne kostautui erityisesti tässä tilanteessa usein, sillä koira löytyi muutaman kerran molemmista putken päistä, sekä vitoshypyltä. Jos joku ei ymmärrä, miksi vitoselta, niin kerrottakoot, että vitonen oli huomattavasti lähempänä kuin kuvassa ja maksikoiran kanssa "ulkokautta" kierrättäminen putkeen on vauhdin kannalta huomattavasti fiksumpaa kuin kolmekuuskyt pyöritys siivekkeen ympäri.
No, kun vihdoin aloin hahmottaa oikeat liikeradat ja raajat niin johan löytyi mahtavat tiet oikeille esteille ja loppusuora häämötti. Ja loppusuoran olin valinnut ihan vain siksi, että kerrankin sain huutaa muille ryhmäläisille, että prkl nyt juokse. Ja tarkoitus oli viimeistään tässä vaiheessa juosta kilpaa maaliin.
Yllättyipä yksi ryhmäläisistä, kuinka lujaa hän oikeastaan juoksee.
Kouluttajamme totesi Paavon vuoron jälkeen, että todellakin tunnen heikkoutemme, sillä rata ei tosiaankaan silmiä hivelevästi alusta loppuun asti missään vaiheessa mennyt.

Sitten otsikkoon. Okei, supermiestä ei löydetty radalta [taivaasta en tiedä], mutta kaikki, jopa kartturi itse, joutui kysymään, että mikäs elikko se radalla on.
Elviksellä oli virtaa. Niin paljon virtaa kuin Elviksellä voi olla ja ehkä yksi vaihde vielä enemmän. En ihan hetkeen muista milloin olisin ollut niin kusessa kerkeämisen kanssa kuin nyt (ja ongelma oli se, että olin varautunut siihen edistettävään otukseen, enkä takaana ohjattavaan). Hyvä puoli oli se, että Elvis oli päättänyt myös irrota ja kun siihen lisätään Elviksen ilmiömäinen kääntyminen esteellä ja minun kroppani lukeminen niin tiet olivat juuri sitä mitä toivon sen olevan vielä joku kaunis päivä Paavonkin kanssa.
Ellu tuli ja Ellu meni. Ja Ellusta radalla oli kivaa. Pohdinkin tässä viitsisinkö ilmoittaa tuon otuksen seuran seuraaviin virallisiin kisoihin, jotka samalla olisi myös seuranmestaruudet. No joo, kyllä se treeneissä...

Plussia:
-Koirian lähdössä pysyminen (sekä omat ryhmäläiset että viereisen tasokokeen tyypit ihailivat koiriani, kun saatoin kaikessa rauhassa kipittää nelosen taakse, hengitellä syvään, kerrata radan ja vaihdella paikkaa)
-Koirien aan kontaktit. Keinun ensimmäiset kerrat molemmilla olivat vähintäänkin arvelluttavat [huom. myös Elviksellä]
-Vauhti.
-Tekemisen into
-Hauskuus.

Miinukset:
-Ohjaajan olematon asenne.
-Keinun eka suorituskerta

Mun pojat osaa. Kunhan vain kartturikin...

jos mahdollista ongelmat pitäs ennalt estää koska minkä taakseen jättää löytää saleen edestä ei oo helppo kellään

Tokavikat treenit. Ensiviikolla olisi minun vuoroni viedä ratapiirros ja ideoitahan olisi vaikka millä.
Tänäänkin tosiaan yksi ryhmäläisistämme toi radan, johon mahtui leijeröintiä, takaleikkaa, perjsättöä, mutkien hienosäätöä, putki- ja kontaktiansoja ja muuta mukavaa.
Meni hyvin. Keinu otettiin ja silleen, mutta dädädätäätädäädä. Muut kontaktit menivät ohi aika livakasti. Siis jopa aan kontakti. Kun olin kerran radan mennyt niin, että poikanen oli loikannut sekä aan (tätä' en itse huomannut, kun edistin jo seuraavalle esteelle), että tokavikana olleen puomin ryhdistäydyttiin.
Aa loikattiin iloisesti, mutta kun leikki loppui siihen alkoi Paavokin tajuamaan idean. Ai niin kontaktit. Ne väripilkun maan läheisyydessä.
Kolmannella kerralla kontaktit tehtiuin ihan mahtavasti ja huomhuom, ilman apuvälineitä.


Se mistä olin ylpeä, oli Paavon kepit. Edelleenkin koira voisi kepittää matalampana, mutta nyt on taas into löytynyt ja itsenäisyys.
Vekkien luku oli myös ihan mahtava. Putkisyötti muurin jälkeen ohitettiin aina ja kepeille kurvattiin tiukasti.
Leijeröinti puomin takana meni ekalla kerralla ihan pipariksi, mutta kun Paavo tajusi seuraavalla kerralla edessä olevat esteet sain jättää pojan keskenään suorittaa suoran ja juoksin persjättöä mutkaan.
Oli tuo otus taas vaan taitava ja vauhtia löytyi kisojenkin edestä eikä jumistusta näkynyt. Tosin meidän lämmittely ennen sateisia treenejä olikin lähes tunnin mittainen ja sisälsi lämppäesteillä kasikkoa ja koko kentän täydeltä kaasuttelua lelun perässä. Noh viikonloppuna Janni saa silti katsastaa koiruuden.

Mä teen leijumisesta taidetta uudestaan

Varkaus on nyt valloitettu, menihän siinä hetki.

Oltiin siis kisaamassa Tuomo Pajarin kahdella radalla ja vaikka toisella radalla tulos oli se himoittu, niin jäi vähän nihkeä olo. Paavolla ei nimittäin ollut kaikki kunnossa, siitä kertoi jo ensimmäisellä radalla muurin palikoiden kolistelu ja lähes kaikkien hyppyjen kiertäminen. Ja Paavohan ei siis koskaan kierrä esteitä kuin vain hypätäkseen sen takaapäin. Eikä vauhtia ollut yhtään niin paljon kuin ennen, siitä kertoo se, että loppusuoraa lukuunottamatta olin koiran edellä, eikä koira hakenut ennen loppusuoraa mitään estettä samalla itsevarmuudella kuin mitä yleensä.

Lihasjumia epäilen, vaikka olenkin koiran yrittänyt moukaroida läpikotaisin ja mitään en ole löytänyt. Liikkeet ovat sulavat ja koira istuu normaalisti. Nopeat "venyttelyt" vai miksikäs sitä pitäisi kutsua, kun testasin, kuinka ääriasentoon koira menee, eikä sekään paljastanut mitään.

Jokatapauksessa ensimmäisestä radasta ei siis ole mitään kerrottavaa. Hylky tuli putkesta, kun Paavo päätti yllättää ja kääntyä vauhtisuoralta ja pituudelta jyrkemmin kuin mitä kuvittelin sen edes pystyvän ja Paavo valkkasi lähemmän eli väärän putkenpää. Sen jälkeen herra tosiaan aloitti esteiden kiertelyn ja kun kepeille mennessä Paavo kääntyi 90asetta puomille päätin jättää huolestuneena leikin kesken ja juosta kaksi viimeistä estettä. Niille esteille Paavo irtosi ja näytti hetken todelliset kykynsä.

Mietinkin radan jälkeen hetken, että viitsinkö sittenkään mennä koiran kanssa hyppyradalle, jos kyse tosiaan on lihasjumista. Päätin mennä, mutta päätin ennen sitä, että jos koira kiertää yhdenkin esteen, juoksemme samantien kentältä pois.
Vauhdilla ei brassailtu, vaikka huomattavasti parempi fiilis tällä oli kuin ensimmäisellä radalla. Alun kolmen esteen suora oli ikävästi kohti radan ulkopuolelle vietyjä kontakteja ja kuinka yllättävää meidän tuurilla joku idari oli treenamassa oman koiransa kanssa puomi. Paavoa hieman epäilytti, sillä joku kehtasi treenata hänen puomillaan ja siellä vieläpä näytti olevan hauskaa. Paavo empi hetken ja kiepsahti ympäri [tavallista hitaammin tai ainakin jotenkin hieman kankeammin. En tiedä, tuntui ainakin siltä] ja päätyi minun mukaani. Olin varma, että siitä se vitonen sitten rapsahti. Muuten ei mitään ihmeempiä radalla sattunut. Koira löysi askel askeleelta enemmän intoa hommaan, mutta se jokin jäi pahasti uupumaan. Loppusuoralle käännyttäessä Paavo jostain syystä jarrasi vauhtinsa melkein pysähdykseen, mutta teki lopulta hienonhienon loppusuoran, minun jälleen leikkaillessa keskenäni esteen jäljessä. Mahtava otus ja kun vielä seuralaiset tulivat onnittelemaan nollasta olin yhtä hymyä, vaikka hieman huolissani koiran kunnosta olinkin.

Eihän sille ajalla todellakaan brassailtu, eikä rata mikään hieno ollut, mutta kuten muutamaan otteeseen todettua nolla kuin nolla ja tällä(kin) kerralla se riitti kärkisijaan.
Eli tulos -12.16 0vp 1/18. Rata oli siis meidän ensimmäinen ja viimeinen hyppyrata ykkösissä.

Nyt lähti sähköpostia vakiohierojallemme ja ellei hän kerkeä viikolla Paavoa hoitamaan niin onneksi urheilukoirahierojaksi opiskeleva Janni on tulossa viikonlopuksi maalle ja saa siis palauttaa Paavon ennalleen. Olisi vain kiva tietää, mistä jumit olisivat tulleet, sillä olen taas ottanut asiakseni tehdä huolelliset lämmittelyt, jäähdyttelyt ja palauttavat lenkit ja tosiaan uutuutena "venytellä" tai siis testata koiran ääriasennot.
Toki muitakin syitä jumitukselle voisi keksiä: viikko Elviksen seurassa, kisoissa ilman Elvistä (ja äitiä), paikalla ei ollut lämmittelyesteitä, jnejne, mutta kyllä minä uskon optimistisesti että koiralla on "vain" lihasjumeja, eikä mitään vakavampia sairauksia.


Uskokaa pois, Paavo koski kontaktille, mutta mikä tärkeintä (tässä vaiheessa), pysähtyi keinulle

Hyppäriradasta kuvia tulossa kenties seuraaviin postauksiin [ja videokin olisi hautumassa hypäriltä], mutta näistä kuvista Kiitos Emmille

Mul on sydän täynnä intoo, ja mul on sielu täynnä toivoo

Päivittely taas jäänyt.

Maanantaina ei oltu treenaamassa kartturin makoillessa vaivaisessa ~39asteen kuumeessa nenän ja silmien vuotavan kilpaa. Oi, ihan oli kyllä sellainen fiilis, että kentälle ja heti nyt!
Onneksi nuo kaksi spanielia ovat sen verran lupsakoita tapauksia, että parin päivän olematon liikkuminen [huomhuom. mutsi majailee siis parhaillaan jossain päin Mallorcaa, joten molemmat piskit ovat vastuullani] ei hirveästi häirinnyt, mitä nyt illalla Paavo harjoitteli spurttailua akselilla sohva-elvis-sänky. Elviksestä mokama loikkiminen päältä oli kivaa ja päätti laittaa hieman haastetta pomppaamalla itsekin, kun Paavo yritti ylittää tiellä olevan karvamöykyn. Seurauksena pahannäköinen törmäys, mutta meno jatkui. Elviksen juoksenteluakseli -olkkarin pöytä-keittiön pöytä.
No juu, selvisin hengissä ja päätin lähteä kunnon hölkälle. Innostuin hölkkäämisestä sen verran, että muutamat päivän lenkit tauttuvat hölkällä. Ei tosin mitään pitkiä, mutta kunhan jotain.

Tänään sitten innostuin juoksemaan poikien kanssa hieman itsenäisesti agiradalle ja voi pojat sitä sähläystä. Paavo alkaa hahmottaa, kuinka kontaktille osutaan. Tänään osuttiin joka kerta, vaikka ei kyllä aina mitenkään tyylipuhtaasti. Pikkaisen jouduin avittamaan [särjin askeleet rimoilla] ensimmäisillä kerroilla, mutta kun muutaman kerrat oli rimat maassa ja sitten pois niin ei vaikutusta. Samanlaiset neljän tassun ylösmenot saatiin kyhättyä joka kerta. Alasmenoilla päätin taas heittää namilautasen jonnekin kontaktin lähettyville ja antaa koira juosta ilman epätoivoista Odota tai ota-käskyjä. Onnistui, mitä nyt namilautanen jäi pariinotteeseen huomaamatta, kun oli kova kiire edessä olevalle hypylle, tai sitten jäätiin lähes tulkoon nuoleskelemaan alustaa... No ainakin se otti ne kontaktit.

Keinua otettiin paljon, mutta eihän sillä keinulla olla koskaan mitään lentokeinuja saatu aikaiseksi [se on riittävän painava, ettei se valahda alta...] eikä saatu nytkään. Hyvä Paavo!

Kepiteltiin puolikkaita keppejä ja ihan jeppiksen näköistä. Taas joku taantuma [lihasjumi?] vauhdissa, mutta katsellaan, katsellaan. Onhan meillä tässä ruhtinaalliset kaksi päivää seuraaviin kisoihin, joissa pitäisi sitten painella niin lujaa kuin lähtee. Tällä kertaa Paavo rakas, niin paljon kuin luukutteluasi ja irtoamistasi arvostankin, niin koita jooko kääntyä viimeistään ennen toimihenkilöitä.

Elviksen kanssa tehtiin myös pitkästä aikaa tosissaan hommia. Tai no niin tosissaan kuin tuon koiran kanssa nykyisin enää voi. Hei joo tänne, no kappas tässähän se olikin. Hei kato, täällä on tämmöstäkin. Okei, no entäs toistepäin? Joo mä meenkin nyt aalle. Kuka tänne alle on putken piilottanut? Juuh. Ryhdistäydyttiin ja saatiin tehtyä vaikeita viiden esteen pätkiä tehtyä. Yksi pätkä oli niinkin rankka ohjaajan kannalta, että piti ihan pari askelta ottaa alussa ja sitten annoin koira liikuskella ympärilläni. Kyllä se ihan oikeesti osaa ja tekee ja kykenee olemaan yllättävän vikkelä, jos vain viittii. Elvis vaan on niin ujo, ettei halua näyttää parhauttaan muille. Tässä asiassa emme ole tulleet koiran kanssa yksiin, minä en ole vaatimaton. Minä haluan loistaa.

Mutta jälleen lähdetään voittamaan Varkauteen. Siis voittajafiiliksellä, ehkä vähän nöyremmin kuin edellisiin karkeloihin, mutta voittoa me silti haetaan. Ja kyllä, agility on oikein hauska ja leppoisa laji. Oikeesti. Muuta se ei voi noiden spanielieläinten kanssa olla tai tulee pahasti takkiin.

Kuinka paljon olen kiittänyt? Miten ikinä muu ois riittänyt ja tämän varmuudella olen päättänyt

Huomasinpas juuri, etten ole päivittänyt maanantaintreenejä.
Ei niissä kyllä hirveästi ole muuta kerrottavaa, kuin että Pulla oli ihan mahtis.

Teemana oli sylkkärit ja takaleikat, eli juuri niitä pikkupikku ohjauksia, joita Paavon kanssa joudun viljelemään melkoisesti aina toisinaan.
Ja Paavo meni... ja meni... onnistui vielä kerran, ja toisenkin.
Radalla oli myös ansana aan alla putki. Ensimmäisellä [takaleikkoja harjoitellessa] radalla putki meni ässänä ja toisella radalla [sylkkäreitä treenatessa] molemmat päät olivat saman kontaktipinnan vieressä [uuna siis]. Ei merkkiäkään lentokeinuista ja jälleen aalla pysähdykset. Taitaa poika käydä hieman enemmän kierroksilla kisoissa kuin treeneissä, tai sitten en kyllä tiedä, mikä niissä kontakteissa kusee kisoissa muttei treeneissä? Sillä näin ratatreeneissä en todellakaan palkkaa koiraa joka kerta, en edes joka toinen kerta kontakteilla.
Kepeillä taas pientä hidastusta, mutta nyt en tukenutkaan yhtään kädellä ja kokeilin tavallista enemmän edistää kepukoilla. Onnistui.

Loppuun riemuympyrää, joka sisälsi takaleikkoja, mutta olisin halutessani saanut juosta vaikka koiran päälle, ei se sitä olisi leikoissa huomannut, sillä leikoissa puoleensa veti putket...

Tällä hetkellä elän hyvin ristiriitais aikaa. Taisin jokunen postaus sitten mainita, että minulle on toivottavasti tulossa uusi pentunen ennen seuraavia fudiksen MM-kisoja ja nyt sitten pitkään seuraamassani ja kauan kuolailemassani pentueessa olisi yksi uros pentu vapaan. Tällä hetkellä on armoton plussien ja miinusten listaus, mutta kun! Joku fiksu ja järjissään oleva ihminen saisi nyt tulla ja lytätä tämän idean täysin?