Pää on kipeä sisältä pimeä

Hohohohohoh.

Mähän sanoin. Se on joko Paavo tai minä. Nyt se olen minä.
Ai mitä? No kipeä tietenkin.
Polvihan mullon ollut pastana jo muutaman viikon ja viikko sitten treeneissä tehtiin rataa välillä linkaten mut ei se mitään. Elämä on ja kerran se vaan kirpasee jnejne.
Nyt hommaan lisättiin maanantaina pittunen yskä. Mutta yskä se vaan pahenee ja kuume nousee tai nousi... Pidän kuitenkin pääni (jota muuten jomottaa ihan kiitettävästi) ja käydään kattomassa, miltä kisapaikka näyttää. Kattellaan sitten mennäänkö radalle asti. Tähän lisätään se, että miehän olen menossa yöksi töihin. Itsehän en enää tätä yskääni huomaa, mutta äiti on vähän sitä mieltä, ettei kisoihin ainakaan enää töihin ole jäämistä. Eipä. Pitää saada pisteet kevättä varten.

Mutta niistä maanantain treeneistä. Tehtiin jotain kolmosluokan radanpätkää ja oivoi kun Pulla on hieno. Ensimmäistä kertaa meidän uralla kouluttajamme huomasi kuinka paljon vedoissa ja semmosissa käytän vastaista kättä ja juuri sitten kun olisi ehdottomasti saada Paavo kääntymään tiukasti pois väärästä putken päästä niin tietenkin olin suunnitellut vähän muunlaista opastamista (siis ihan vaan perseellä ohjaamista...), joka yllättäen pissas. Sitten mulle huomautettiin käsistä. Siis ihmeteltiin, miksi mä en tossa vaan luota vastaisen käden voimaan, kuten kaikissa muissa tilanteissa ja niinpä testattiin. Hupsista. Oikea pää löytyi tai vaihtoehtoisesti homma toimi niinkin hyvin, ettei putkeen ohjauduttu sitten ollenkaan. Siispä kisoihin mennään vastaisen käden voimalla ja kontakteilla pistetään silmät kiinni, sormet ristiin ja toivotaan parasta. Ai hyppäsikö Paavo kerran jos toisenkin jälkeen puomilla? Ei meidän Paavo...

Huomiseen.

Metsästyskoirista ei ole agilitykoiriksi. Eipä.

Kiitos duunieni on ollut jonkin verran muutakin tekemistä, kuin... noh. Missä olet elämä?
Mutta. Ensimmäisen aamuvuoron innoittamana sitten... no sitten viime aamuvuoron päädyin tänään TREENEIHIN. Siis agitreeneihin kera punavalkoisen.

Juuh. Paavo on viime aikoina ollut treeneissä melko äänekäs, melko sellainen REIPAS (kyllä, Paavokin osaa olla reipas!), mutta tänään poika vaan hengaili ja nuuskutteli lattioita ja nukkui omaa vuoroa odotellessa (niin ja toki söi koulutusohjaajamme namit, mun tutustuessa rataan...). Ei siis ollut mitenkään kovin suuret odotukset, kun radalle asteltiin. Ensimmäinen kysymys kun oli, et mistäs se rata taas lähtikään.

Noh mitäpä tekee Paavo? Jos niitä muutamaa kertaa, kun lelu tippui taskustani, ei lasketa niin joka kerta nollalla maaliin. Siis WAAT? Me vissiin ollaan ja treenataan Paavon kanssa samoissa unissa tai jotain. Muuta selitystä tälle oudolle onnistumiselle ei vaan ole. Me ollaan ihan oikeesti oltu treenaamatta mitään agilityyn liittyvääkään kuukauteen, joten olisi nyt voinut luulla, että siellä joku kämmi niin koiralla kuin ohjaajallakin olisi käynyt. Ei. Me mentiin ja tultiin aika voittajina ulos. Tiedä sitten johtuiko se uututta kiiltävistä popoistani vai mistä, mutta tunne oli melko överi.
Siksipä ostin lisenssin. Siksipä tarkistin työvuorolistani. Ja siksipä ilmoitin Pullan Kuopioon jokaiselle radalle (kyllä myös sille hypärille, jolla ei kyllä ykkösissä mitään tehdä, mutta eihän sitä koskaan tiedä...)

Että niin hienoja me oltiin tänään!