Se on niin yksinkertaista ,jää mun viereen talteen

Joskus elämä on vaan parhaimmillaan sitä, että saa käpertyä kahden palleron viereen sohvalle. Parhaimmillaan siis. Useimmiten siihen sohvalle ei meinaa mahtua kahden karvakkaan viereen.

Pave kävi pari viikkoa takaperin leikkauksessa ja niin leikkaus kuin sen jälkeinenkin elämä meni melkoisen kivuttomasta. Leikkauksen jälkeen Paavo on vain nukkunut toooodella sikeästi niin, että välillä pitää käydä koskettamalla herättää pappakoira, jos meinaa saada spannielinkin aamulenkille ja onnistuttiinpa äidin luona hiipiä yöllä sisälle niin, että spanieli tajusi tulomme vasta kun jääkaapinovi pamahti kiinni.
Pave kävi myös pari päivää sitten osteopaatilla ja selkä alkaa olla siinä kunnossa "liikkuu sen verran kuin tuon ikäisellä on hyväkin liikkua." Saatiin siis vihdoin posiitivisia uutisia ja jatkossa käydään toivottavasti vain kontrolloimmassa parin kuukauden välein selkää.

Muuten meidän elämä on sään kiroilua. Täällä etelässäkin oli hetken talvi, sen jälkeen tuli pari nättiä kevätpäivää ja nyt ollaan jo jossain kesä/syyssäässä. Nopiasti vierähtää nämä vuodenajat.
Mutta koska ulkona on ällöä, töissäni hiljaista niin sehän on tiennyt sitten sitä, että tämä likka on keksinyt vapaa-ajalleen vähän liiaksikin viihdykettä. Mukana kuvioissa on pari ponia, ihana pariskunta, joka on ottanut minut oppiinsa valjakkourheilun pariin, huskiensa kanssa ja tietenkin aloitin tuossa kuukausi sitten koirahierontaopiskelut.



Et semmoista. Agilitya ollaan tehty yllättävän vähän, vaikka sainkin hankittya agility akatemialle kausikortin huhtikuulle asti.
Sen verran kuitenkin ollaan saatu aikaiseksi, ettei keppien vikaa väliä tarvitse pujotella ja punainen ohut rengas on tosi pelottava. Näillä mennään.

Ja nyt sun pitää ite enää ottaa se askel

Takaleikka.
Tuo sana lukee isoilla kirjaimilla, paksennuttuna, alleviivattuna ja vielä muutaman voimaannuttavan huutomerkin kanssa ongelmalistallamme kärkipaikalla. Takaleikka kiteyttää meidän isoimmat möröt agiradalla, joten yhdenkään leikan ujuttaminen onnistuneesti radalle, olisi iso juttu. Tosi iso juttu. Vain taivas olisi rajana meille enää sen leikan jälkeen.

Joten kun maanantaintreeneissä radalla kaikki puolenvaihdot piti tehdä takaleikkauksilla, ajattelin, että me jäädään treenaa siihen ensimmäiseen leikkaan sitten niin.
Ohjaajan hymy levisi levenemistään, kun tehtiin yksi leikka... selvittiin toinenkin ja kolmas... ja treenien lopuksi koko rata alusta loppuun leikkaillen. Eihän se välillä nättiä ollut, koska en minä mitään leikkaamisen ajoittamista ole miettinyt; minun tavoitteissani takaleikat ovat niin iso mörkö, että ajattelin hommaan menevän huomattavan paljon pidempään ennen kuin olisi edes mahdollista haaveillakaan, mistään koiran etenemisestä esteelle minun edellä.
Oltiin pahasti epämukavuusalueella, mutta sellaiset treenit ovat vaan ne antoisimmat, ainakin onnistuessaan.
Olen tässä muutenkin alkanut huomata ratapiirroksia katsellessa, ettei radat tunnu ainakaan teoriassa mahdottomilta. Toki, tuossa tavoitelistassa, heikkouksien kohdalla on vielä jokunen rasti hiomatta, mutta tiedättekö, minusta vähän tuntuu siltä, ettei mene kauaa, kun saan yliviivata nuokin ongelmat yli ja alkaa kehitellä uusia.

Saatoin treenien jälkeen jäähdytellessä Egoa ihan pikkaisen kyyneleen pusertaa onnesta ja ylpeydestä. Kuten kouluttajammekin totesi, me ollaan selkeesti osattu keskittyä oikeisiin asioihin menettämättä sitä, että meillä on yhdessä kivaa radalla ja se välittyy muillekin.