Voisin tehdä mitä haluan, mutten kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä mitä haluaa.

Otsikko on otettu muumeista ja olen nyt lukenut niin monta hauskaa kommenttia muumeilta, niin aattelinpa että ensi kuun otsikot ovat sitten muumeja. Tämän päivän otsikon tarjoili Mymmeli.

Agilitytäytteinen ilta taas takana. Meille iski taantumus, kyllä, treenit menivät suurelta osin haistelemiseen, tosin lähinnä sitä yhtä tiettyä paikkaa, joten saatoimme kaikki olettaa, että siihen [nimenomaan suht tärkeän esteen viereen] oli joku ihanainen merkkaillut Elvistä aiemmin.

Ratana toimi "helppo" ja lyhyt Mikko Aaltosen tekemä rata. Oikeastaan kolmekin, mutta loppujen lopuksi yksikään meistä kolmesta ei tainnut radanpätkää puhtaasti suorittaa, paitsi Elvis vikalla kerralla. Ja muutenkin aika tarkkaan suunniteltuun kuinka-oikein-tulee-liikkua lisätään pari pylvästä juuri oikeaan juoksulinjaan niin...noh, moat tuli niissä kohdissa joissa niiden ei pitänyt tulla.
En nyt alla olevaan ratapiirrokseen laittanut kaikkia syötti esteitä, kuin tuon putken. Sillä olin vakuuttunut, et kolmosen jälkeen vekkaillessani Elvis syöksyisi tuonne ylimääräiseen putkeen, mutta mitä vielä. Tuskin tajusi koko kapistusta.



Ykkös esteeltä kakkosputkelle ei mitään ongelmaa. Vähän tosin piti esteen paikkaa alkuperäisestä soveltaa, sillä ensimmäinen pylväs olisi muuten ollut sujuvasti koiran tiellä. Putkelta kolmoselle piti hiukka edistää [ei ongelmaa] ja kolmosen jälkeen vekata, jotta koiran linja olisi oikeaan putken päähän. Tässä kohtaa koira joka kerta meni oikeaan päähän putkeen, mutta minä kropallani varmistelin vekinkin jälkeen, että se sinne oikeaan päähän menee, niin siitähän sitten tuli ylimääräisiä mutkia. Tänään kouluttajanamme ollut henkilö nimen omaan katsoi niitä mutkia, joten jouduttiin ottaa homma uusiksi moneen kertaan, ennen kuin uskoin, että katsoin vain putken yläpuolella seinällä komeilevaa kylttiä. Meni huomattavasti sulavammin, vaikken kropallani ohjannut millään tavalla pois tuosta tarjolla olevasta etummaisesta päästä.
Putkeen jälkeinen hyppy tuottikin sitten ongelmia, tai siis ne mutkat olivat ehkä joka toisella siivekkeitä nuolevat ja minä kuulemma tein ihan turhaa työtäkin. Opeteltiin siis niistoa. Ja opeteltiin yksittäisellä esteelläkin niistoa ja olo oli kuin alkeisryhmässä, erona se, ettei estettä alussa edes suoritettu, vaan palkattiin koira kun se reagoi liikkumattomaan käteen.
Kun niisto alkoi sujua jatkoimme esteelle 9 eli putkeen. Siihen lopettettiin toistaiseksi ja menimme harjoittelemaan sitten yksittäisenä niistoa [tai käärmekättä, miten vain haluatte asian ilmaista]. En muuten ennen näitä treenejä tiennyt, että sillä on jokin termikin olemassa ja että se on niin tarkkaa, milloin siitä tilanteesta lähtee koiran alta. Minä tavoilleni orjallisesti lähdin liian aikaisin alussa ja olin seuraavalle esteelle ihan liian edellä koiraa + mutkakin venyi koiralla sentin tai kaksi, mutta tarpeeksi, jotta kouluttajamme siitä huomautti.
Ei varmaan pitäisi, mutta olin silti todella yllättänyt, kuinka hemmetin hyvin Elviksen kanssa toimii takaleikat. Takaleikat Ellun kanssa aiheuttaa hirveän paniikkikohtauksen, koska periaatteessa emme ole koskaan harjoittelemalla harjoitelleet takaleikkoja. Valssit on niin käteviä. Aina ne on kuitenkin toimineet, siis leikat, kunhan sille esteelle ohjaa. Nyt radalla ei valssailtu. Tällä kertaa luotin kuitenkin jo tuohon hieman piilossa olevaan putkenpäähän ja tuo takaleikkahyppy-putki kohta aiheutti yleisössä aplodissa joka kerta. Ne tiet olivat pienet.

Kun sitten toisen kerran radalle mentiin ja niistoja oltiin harjoiteltu aloitettiin rata tuosta niisto kohdasta. Nyt onnistuttiin tekemään niin pienet tiet kuin mahdollista joka ainoa kerta, vaikka edelleen edistäminen oli aivan liipasimella. Malttiamalttia. Nyt Elvis kuitenkin keksi ampua este nro7 putkeen, eikä vekkailut auttaneet. Piti ottaa tuttu ja turvallinen vastakkainen käsi käyttöön ja takaleikasta tuli jotain sylkkärin ja leikan välimuotoa. Toimi kuitenkin joka kerta ja tuon 9putken jälkeen loppu onnistui tutulla ja turvallisella vastakkaisella kädellä niin hyvin kuin mahdollista ja jälleen suoristus palkittiin aplodeilla. Vaikka Elvis "välillä" hieman erehtyi haistelemaan maata ja suorastaan toisinaan löntysteli perässä, jäi oikein hyvä fiilis. Nyt saatiin oikeasti haastetta peliin, kun kerrankin pienet mutkat olivat se juttu tällä radalla. Sitä saa mitä tilaa. Ensiviikolla uudestaan.

Niin ja pakko kyllä mainita, että kun rataan tutustuin kävi mielessäni vain, että Paavon kanssa rata olisi kyllä lasten leikkiä, sillä Paavon kanssa me osataan vähän enemmän hifistellä vekeillä ja takaleikoilla, sillä olisi pieni ihme, jos pystyisin jätkän kanssa edistämään liikaa. Täytynee ensi keväänä, kun kentät tulevat taas käyttöön, testata tuo rata itsenäisesti.
Paavo myös huomenna pääsee linnustamaan veljeni kanssa. Muuten olisi ollut Elviksen vuoro, mutta veljeni halusi antaa Elvikselle yhden lepopäivän rankkojen treenien jälkeen.

Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan, sanani ja liikkeeni ovat saaneet taiteilijat ideoita versomaan.

Jännitys tiivistyy tai jotain. Oltiin nimittäin viimein Paavon kanssa ohjatuissa treeneissä ja noh. Olin hiukan pettynyt harjoituksiin, mitä tehtiin. Tai siis, ilmeisesti viime kerralla porukalla ei kontaktit olleet sujuneet niin tänään sitten viilattiin niitä. Saavuin treeneihin parikymmentä minuuttia myöhässä, mutta olin menettänyt ainoastaan teorian kontakteiden opettamisesta. Kun sitten käytännössä kontakteja tehtiin [yksittäisenä] niin kyllä huomasi, että kouluttaja oli Janita Leinosen videot tarkkaan katsonut. Olisin voinut sen yhden videon katsomisen jälkeen kertoa mm. keinun opettamisen sanasta sanaan samalla tavalla.
Siispä aloitimme keinulla. Aluksi Paavolla heräsi kysymykset, että mitkä ihmeen jarrut. Siis jarrut? Ihanko oikeasti pitäisi pysähtyä? Jarruttaa? Malttaa? Eikö siis eteenpäin? Kun koira sitten jarrutti hyppäsi se sivuttain pois. Syykin tähän löytyi: Paavo ei oikein pitänyt hihnan kanssa suorittamisesta. Etenkään kun hihnaa piti joku toinen kuin minä. [kyllä. Piti oikein alussa kysyä, että ollaanko me tultu kisavalmiiden ryhmään?] Muut ryhmästä ottivat keinua pöydän kanssa, mutta koska Paavolla ei sinne päähän asti menossa ole mitään ongelmaa [vaan oikeaan aikaan jarruttamisessa] niin me sitten saatiin ottaa ihan keinua keinuna. Lopussa otettiin remmi pois ja löytyihän ne jarrutkin koiralta.
Sitten puomille. Aluksi pysäytin ja taas tehtiin remmin kanssa. Nyt remmi ei haitannut muuten, paitsi ettei kouluttaja aluksi meinannut pysyä perässä ja jarrutti vähän Paavoa. Sitten tehtiin juoksarit kolmesti onnistuneesti ja se oli siinä.
Sitten aata. Pitäisi ottaa naksu mukaan. Tähän sain uuden opetusmetodin, johon se naksu olisi kiva. Niin ja pysäyttäen. :D

Lopuksi otettiin sitten kahdella radanpätkällä erinäisiä ohjauskuvioita. Toisella radalla tehtiin jaakkoja jotain muuta pyörimistä, minkä termi ei ollut kellään tiedossa. Mun mielestäö se oli vaan erittäin myöhässä tehty nopea jaakko [huomatkaa sana MYÖHÄSSÄ, ei siis ennakoiden. Kesti hetki sisäistää tämä asia.], mutta se toimi ja aika pirun hyvin, molemmilla kerroilla kun sen ten. Niin ja jaakotuksetkin toimi välillä vähän liiankin kanssa. Onnistuin vetäisemään koiran esteiden välistä, vaikka sen olisi niin pienessä välissä pitänyt kuulemma olla sula mahdottomuus.
Toisella radalla tehtiin pakkovalssi, twistejä ja saksalaisia niin, että koira piti kierrättää esteen takaa.
Pakkovalssi toimi, sitä kun tuli harrastattua silloin joskus Jounin valmennuksessa ja sen jälkeen Elviksen kanssa oikein kunnolla. Twistitkin olivat varsin tuttu juttu ja ohjaus pelitti kuin myös koira. Ja lopuksi saksalaiset. Tätä harrastin ekaa kertaa, koska jotenkin saksalaiset näyttävät mielestäni varsin kömpelöiltä, mutta varsin mallikkaasti se menikin kunhan muisti juosta loogisesti ja lujaa.
Ja Paavollahan oli siis vauhtia, mutta niin että herra pystyi keskittymään tekemiseen. Paavo siis pysyi radalla vapaana, eikä edes vilkuillut muualle. WAU. Kyllä me siis jossain ollaan edistytty. Ja päivänhän kruunasi, kun sekä molemmat kouluttajat, että eräs hemmo seuraavasta ryhmästä tulivat kysymään, että missäs luokassa me kisataan. Kaikilla jäi monttu auki, kun vastasin, että ykkösissä.
Voitte siis päätelmä, että Paavo oli aika mahti.

Ollaan me tähän viikkoon ja viikonloppuun mahdutettu noutoharjoitukset ja kun viikonloppuna sain tokonoudon pelittämään niin hyppäsin sitten niinkin vähän kuin ohjattuun noutoon. Yllättävää kyllä ohjattunouto ei tuottanut minkäänlaista ongelmaa ja aina se oikea kapula tuotiin käteen.

But the speed was power, and the speed was joy, and the speed was pure beauty.

Viikko kulunut melko rattoisasti. Koska äiti lähti taas etelänmatkalle ja valitettavasti veljeni ei saanut keskiviikkona autoa joten jälleen Paavon ohjatut treenit lykkääntyivät tuonnemmaksi. Ehkä ensiviikolla veljen kyydillä?

Olen nyt yrittänyt korvata menetyttäjä ohjattuja käymällä sitten kentällä itsenäisesti.
Ensinmäisen kerran käytiin tiistaina. Tuolloin harjotus kohdistui puomiin. Ei hajuakaan alastuloista. Ne, mitkä kerkesin viereen mennä kyttämään onnistuivat, mutta takaapäin katsoessa näyttivät melko randomeilta. Lopuksi otin sitten pituuden kepit puomille ja idea tajuttiin välittömästi.
Otin myös ihan vain verkkokeppejä, niin että ennen keppejä oli kaksi hyppyä. Paavolla kun välillä on ongelmana jarruttaa oikeaan väliin. Nyt väli löytyi joka kerta, ensimmäistä kertaa lukuunottamatta, sulavasti.

Torstaina matkasimme aamulla kentälle ja noh. Menihän ne koiran osalta ihan hyvin, minä yritin tasapainotella jäisellä maastolla ja ohajata samalla oikeaan päähän putkeen edes jotenkin. Kenttä oli siis mitä mielenkiintoisimmassa kunnossa. Joko se oli jäässä tai aivan vellinä. Koira eteni kentällä ohjaaja sulavammin, on kai se myönnettävä.

Ja tänään sitten vielä kävimme tekemässä hyvinhyvin ahtaan kierrätys hyppyradan, kun en kerta Elviksenkään kanssa treeneihin pääse. Toimi vähän joka suunnalta, joten lopuksi vielä tavallisia keppejä ja kerran puomi läpi onnistuneesti.
Ehkä viikonlopun suunnitelmiin voisi kuulua lisää agilitya ja trimmausta. Tai sitten vain löhöilyä ja jakkaran kierrätystä.
Jakkaran kiertäminen onkin itse asiassa Paavon lempipuuhia. Sen herra todisti viimeistään tänään. Aamulla riehuttuamme aluksi lattialla Paavo mönki ohimennen sänkyni alle ja löysi sieltä jotain vinkuvaa. Vinkuva kapistus oli Matti, joka on ollut hukassa minulta ainakin viikon. Paavo menikin hyvin määrätietoisesti tuohon eteiseen/aulaan/yhteistilaan, jossa aina jakkaraa kierrellään. Voitte vain arvata millainen hännän heilutus alkoi, kun raahasin keittiöstä jakkaran. Olin tainnut ymmärtää oikein herran hienovaraisen vinkin.
Paavosta on tullutkin aika taitava jakkaran kiertäjä ja pikku hiljaa herra näköjään tajuaa soveltaa taitojaa agiradalla. Ainakin tämän päiväisen radan perusteella.

Jos viime tinkoo ei oes, nii paljompa jäes asijoita tekemätä

Toinen postaus. Tultiin juuri treeneistä.
Elvis oli noh... Elvis.
Ensimmäinen rata oli ihan "pohjaan tutustumista". Eli melkeinpä kolmikaarista. En oikein tiedä, mistä olen itselleni kehitellyt, että pimeät putket olisivat Elvikselle jotenkin hankalia, mutta niin vain on. Jos sellainen on radalla niin se kohta harjoitellaan huolella - ja muutetaan suunnitelmat moneen kertaan. Totuus on kuitenkin se, että Elvis hakee putken kuin putken mistä vain ja milloin.
Pimeä putki oli siis kenties se radan vaikein kohta.
Ensimmäisellä radalla kyrsiinnyn vauhtiin. Jotenkin itsekin vain hipsuttelin ahtaalla radalla ja sekös ärsytti. Lujempaa olisi päästy. Mutta siis. Ei ongelmia. Ja nyt koiran puomin kontaktit olivat täydelliset. Ei puhettakaan loikkimisesta.
Tehtiin toisen kerran. Tällä kertaa vaikeutettiin pimeää putkea niin, että leikkasin takaa. Tästä johtuen koira piti lähettää kepeille, sillä edes minä en kerinnyt Elviksen kanssa todella jyrkästi leikkaamaan ja sitten vielä juoksemaan koira kiinni suoralla putkella. Etenkin kun Elvis lisäsi toisella kierroksella vauhtia. Vaikka kepit eivät täysin suorassa linjassa olleet, olisin minä syönyt nappikseni, jos Elvis ei olisi itse keppejä hakenut, etenkin kun ne kerran oltiin jo suoritettu.

Toinen rata oli hieman kinkkisempi. Ja siinä sitä oltiin. Monen, siis monen vuoden jälkeen Elvis päättää, että rengas on tyhmä, rengas on pelottava, rengas on... rengas. Sen voi suorittaa niin monella eri tavalla, mutta että siitä keskeltä? Milloin se muka niin on pitänyt suorittaa?
Juuh. Ensimmäisellä kerralla rata meni muuten ihan kivasti, mutta radan se juttu olivat keppikulmat. Elvis kyllä haki kepit ihan kivasti [ensiksi toki piti käydä hyppäämässä pari hyppyä jostain kaukaisuudesta], mutta jos olin kepeillä hiljaa niin puomille pystyi näppärästi lähtemään kesken keppien. Siis mitä?
Toisella kerralla sitten alkoi rengasongelmat ja meno hyytymään. Koira kuumui, kun mitään ei tapahtunut. Elvis alkoi sinkoilla lapasesta vähän kaikkialle ja oli todella turhautunut, kun renkaalta ei jatkettu minnekään, sillä herra joko alitti tai hyppäsi sivuilta renkaan. Kun sain koiran istumaan eteeni [hiljaa] katsomaan silmiin ja kerran se onnistunut rengas niin johan alkoi sujua. Renkaan jälkeen oli putki ja putken jälkeen jyrkkä avoin keppikulma. Tässä kohtaa kokeiltiin putkella persjättöä. Kouluttaja totes, että ollaan taidettu harrastaa tätä ennenkin. Eipä. Muuten toka rata sujui hyvin.

Kolmas rata oli, mitenkäs sen kauniisti ilmaisisi. Hidas. Katastrofaalinen. Ja jotain. Elvistä väsytti. Kun Elvistä väsyttää, se ei alita esteitä, ne kierretään. Aletaan haistelemaan ja kävelemään radalle. Viimeisellä kerralla sitten laitoin ääneen käyttöön kaikki peliin. En ole ihan hetkeen joutunut miettimään, miten ääntä pitäisi käyttää. Meni suorastaan hyvin. Hitaasti, mutta puhtaasti. Jätettiin siihen ja kun herra sai pallon haltuun, pystyi pallo suussa suorittamaan ihan itse ylimääräisiä hyppyjä.

Siispä. Elvikselle kunnonkohatus ja laihista. Kilo tai kaksi saisi lähteä ja muuttua lihakseksi.

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää?

Huomenna tuskin kerkeän nettiin postailemaan, joten päätinpä sitten juhlistaa blogissa päivää aikaisemmin huomista päivää.
Huomennahan on siis 17.10 ja Paavon rekkareissa lukee, että tuona päivänä pikkuinen viettää synttäreitään. Uskomatonta mutta totta Paavo täyttää jo KOLME VUOTTA. Siis kolme. Ei uskoisi. Oikeastaan olemme tässä lähinnä aikoina päivitelleet äidin kanssa, kuinka Paavo täyttää JO kolme ja Elvis aivan pian VASTA kuusi. Hassua, ellei muutamaa harmaata karvaa selässä ja päässä lasketa niin en uskoisi Paavon olevan päivääkään yli vuoden... no ehkä puolitoista.
Mitään juhlia emme ole vielä järjestäneet, mutta ehkä huomenillalla pitäisi pikkuista jotenkin juhlia. Kenties leipoa jotain hyvää ja herrrrkullista.

Viime vuonna taisin vähän rustailla, mitä kahteen vuoteen on mahtunut. Nyt jos rustailisin, mitä tähän vuoteen on mahtunut niin lista olisi aika pieni.
Ehkä mainitsemisen arvoinen asia lienee se, että pikkuisen korvien välissä on havaittavissa älyllistä toimintaa. Se on huomion arvoinen seikka.
Toki vuoteen mahtuu hiusten halkomista ja pään hakkaamista seinään, mutta noh. Toivottavasti myös muidenkin pentuesisarusten kanssa :D
Alla pari kuvaa vuodelta/kesältä/syksyltä

Ensimmäisenä kuitenkin synttärikortti.

Lunta ja hirviöitä.

Tänä aamuna järkytys oli suuri kun heräsin. Kerrankin olisin saanut nukkua pitkään, kun eräs pieni nimeltämainitsematon spanieli, Elvis, lähti viimein päiväksi äidin luokse. Herralla kun on paha tapa minun kanssa alkaa vinkua ja tujottaa kuuden aikaan aamulla. Onhan silloin varmasti jo ruoka-aika. Tai sitten se johtui kipeästä vatsasta...
Joka tapauksessa heräsin tänään(kin) joskus ennen heräämistä, sillä ulkona oli valoisaa. Liiankin valoisaa, ottaen huomioon, että oli harmaata.
Totuus paljastui. Maassa oli lunta. Siis lunta. Eihän vielä ole edes syksy?

Paavolle lumentulo oli suuri ilo. Saipahan vastaantulijat taas nauraa, kun pieni lumikoira liikkui eteenpäin niin, että etuosa oli maassa [pää, etujalat, vatsa jne...] ja takajalat työnsivät ruhoa eteenpäin. Metsässä irti päästyään sama meno jatkui. Toki asiaan kuului myös lapasen vienti ja sen piilotus. Toki leikkiin kuuluu myös lapasen löytäminen ja sen retuuttaminen edessäni...
Pienen spanielin elämä on hyvin yksinkertaista.

Mutta jos Paavo nauttii lumesta niin en löydä oikeaa verbiä Elvikselle.
Tämänkin illan olen saanut ravata takaovella, sillä Elvis ei oikein osaa päättää ollakko sisällä vai mennäkö ulos möyryämään. Herrahan ei siis tee ulkona mitään muuta kuin hyppii ja kieriskelee lumessa. Ikuinen lapsi.

Sainpas myös apri päivää inspiksen trimmata pojat. Tai oikeastaan leikkelin ELviksen bikinikuntoon. Aika kivaa jälkeä, ottaen huomioon että saksimin tehtiin kynsisaksilla, kun en parempiakaan sinä hetkenä löytänyt.
Elvis on alkanut oppia tai sitten herra oli vaan niin järkyttynyt, ettei kyennyt liikkumaan. Trimmaus kävi yllättävän tuskattomasti ja nopeasti.
Paavo selvisi tällä erää, mutta eiköhän joskus ole aika leikelle tuo kahjompikin tapaus joulu kuntoon.

Sä olet juuri sellainen kuin tarvitsen, en silti ehdi jarruttaa

Aamulla käytiin taas kentällä vähän agilitaamassa molempien poikien kanssa.
Eilen olin taas koko päivän hupun kisoissa töissä [ja tänään oli vakaa tarkoitus kisata ELviksen kanssa, mutta sellainen pikku juttu kuin kisoihin ilmoittautuminen jäi tekemättä...]
Tein muutaman eilisen radanpätkän. Aluksi Ykkösluokan b-radan [muistaakseni], hieman sovellettuna, sillä kontakteiden siirtäminen on aika raskasta. Ensiksi teimme tämän varsin kolmikaarisen radan Paavon kanssa ja pikkuinen oli unelma. Radan puolessa välissä oli kohta puomi-suoraan hyppy, jonka takana putki kivasti syöttinä, ja sitten viereinen este takaa kiertäen.
koira teki upeaa jälkeä, mutta puomin aikana jäin jälkeen enemmän kuin ajattelin ja ohjasin super löysästi sen kohdan. Minnekäs se koira sitten sinkoikaan... Kiva kuitenkin huomata, että koira hakee esteitä ihan mukavasti keskenään, vaikka minä viiletän vasta puolessa välissä puomia.
Otettiin uusinta. Nyt en edes yrittänyt keretä puomin loppuun vaan ohjasin koiran aika tiukasti viereiselle esteelle jostain puomin puolesta välistä. Jos esteiden välissä olisi pitänyt tehdä välistä veto, olisi ongelmia ainakin mielessäni ollut enemmän. Nyt tie esteeltä esteelle oli ihan super ja minä kerkesin loistavasti rääkymään aan alastulolle. Pieni mies oli ihan ilmiömäinen ja ylläriylläri. Toisella kerralla olisi se nollakin räpsähtänyt ihan kivalla ajalla.
Lisäksi olin hieman huolissani kepeistä, alussa. Kepithän olivat radan kolmas este, kahden lähes suorassa linjassa [mutta ei sitten kuitenkaan] olevien esteiden jälkeen. En oikein tiennyt pitikö minun yrittää mennä varmistamaan kepit vai sulkea silmät, ristiä sormet ja toivoa parasta. Niin monet koirakot onnistuivat eilen kämyttämään kyseisen kohdan, sillä koirilla oli liikaa vauhtia tai sitten ohjaajan omia mokia. Ensimmäisellä kerralla varmistin. Toisella radalla annoin vain mennä. Toimi molemmilla systeemeillä.

Otin myös saman radan Elviksen kanssa. Pikkuisella on vatsa jälleen sekaisin ja selkeästi kipeä. Nyt olen yrittänyt keksiä ja ideoida jälleen uutta ruokavaliota. Saattahan tuo toki muutonkin takia stressata, mutta nyt on taas hyvä syy vähän tutkailla nykyistä ruokavaliota.
Jällen yllätysyllätys Elvis teki jäätävää jälkeä. Taisi pikkuisesta olla ihan kiva tehdä välillä näinkin kolmikaarista rataa. Tiet olivat harvoissa mutkissa upeat. Miksei me silloin kun kisattiin ykkösissä tehty tuollaisia ratoja?

Sitten rakensin myös sekä ykkös- että kakkosluokan hyppyradat. Jälleen hiukan sovellettuna, sillä en ihan täysin varmasti muistanut koko ratoja.
Ykkösten rata oli kolmikaarinen, ainakin lähes, ja molemmat suorituivat ihan kympin arvoisesti. Tämän radan tein rimojen ollessa 40-60cm. Lisäksi rataan kuuluivat myös, pituus, muuri ja pussi. Jotenkin niiden esteiden harjoitteleminen on jäänyt vähän vähemmälle.

Viimeisenä otinkin sitten sen haastavimman radan. Kakkosten hyppärin, mikä ainakin eilen vaikutti sellaiselta, että jopa Elviksenkin kanssa olisi mahdollista ryssiä koko homma.
Jotenkin tutustuin rataan todella huolella ja pohdin erinäköisiä vaihtoehtoja tarkkaan. Etenkin Paavoa ajatellessani tuskan hiki nousi pintaan. Kyllä me juokseminen osataan, mutta että pitäisi kääntyä? Ei ikinä.

Mutta mitä tekee Paavo? On unelma. Loistava. Täydellinen. Ja kun minäkin tämän puolessa välissä rataa tajuan niin pystyin rentoutumaan täysin ja antaa vain mennä. Koira oli kerrassaan täydellinen ja minäkin yritin skarpata loppuun asti. Jälleen olisi nolla räpsähtänyt, eikä vauhdin hiipumisesta ollut merkkejään. Alussa koira murisi mutkissa ja pyörityskohdissa turhautuneesti, kun minä jarruttelin ja varmistelin, mutta tosiaan. Se loppurata taisi miellyttää molempia.

Eikä Elviskään kakkoseksi jäänyt radallaan. Varmaa ja tasaista jälkeä ja pikkuinen oikeasti yritti ja laittoi kaikkensa peliin. Oikein piti vinkua kepeillä. Typerä hidaste.

Olinko siis tyytyväinen koiriin? Voi kai asian niinkin ilmaista. Puriko kisakärpänen? Puri, mutta ehei. Paavon kanssa vasta suunnitellaan möllejä ja Elviksen kanssa katsellaan, miten ohjatuttreenit alkavat sujua. Mutta hyvältä vaikuttaa ainakin tässä kohtaa vielä.

Oon ku kartturi ilman kuskii, Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii.

Viikko hurahtanut aika nopiasti. Itselläni alkaa nyt syysloma, joskos saisi jotain noiden räkänokkien kanssa tehtyä.
Olen nyt asustellut äidin luona ma-to, kun äiti oli huitelemassa jossain koulutuksessa. Huomasinpas sitten eräänä iltana, että olin vahingossa jossain vaiheessa opettanut Elvikselle peruuttamisen. Koskaan ennen tuota iltaa, en tietoisesti peruuttamista ollut ottanut, mutta kun muutaman kerran huitaisin kädellä ja sanoin "peru" Elvis peruutti pari askelta. Paavon kanssa ollaan tässä liikkeessä otettu takapakkia. Herra on oppinut nyt sen takalistonsa jalon käytön ja yrittää pyöritellä sitä aina ties mihinkä suuntaan ja ympäri. Mutta jos edes jossain liikkeessä Paavo on Elvistä selvästi edellä niin itsensä ympäri pyörähtämisessä. Elvis ei vain tajua, enkä sitä ole kyllä liiemmin harjoittanutkaan. Paavon kanssa ollaan snurraamista otettu iltahuviksemme [jakkaran kierron lisäksi], joten se liike on hallussa käsimerkkien kera.
Äsken kävin ottamassa Paavon kanssa agilitya. Sain väsättyä uudet länget, jonka elinkaari oli hyvin lyhyt. Pitänee hommata rautalankaa oksien sijaan, jesaripatentti oli kyllä muuten hyvin toimiva ratkaisu.

Agilityssa taas keppejä ja puomia. Sain jopa putken roudattua kentälle ja niin. Putki. Viimeksi se oli keinu, nyt putki. Pienet ovat spanielin huvitukset, kun herra sinkosi aina, mistä tahansa kenttää, putkeen ja juoksi sitten päiden välissä kuin vähäjärkisempikin tapaus. Taisi parhaillaan suorittaa putken neljästi ennen kuin tajusi itse tulla takaisin luokseni.

Harjoiteltiin ensiksi verkoilta putkeen menoa ja toisinpäin. Sitten otettiin tavalliset kepit ensiksi kuudella [kepit-putki-kepit] sitten kahdellatoista. Sujui. Hyvin.
Raahasin kaksi hyppyä ja harjoiteltiin putkeen menoa vähän sekaisin. Jossain vaiheessa siirsin esteet putken toiselle puolelle niin, että päät olivat piilossa ja minä taisin olla vain rekvisiittana. Lopuksi otettiin vielä niin, ettei putkeen menty ollenkaan vaan hyppyjen jälkeen huusin "tässä" ja koiran kääntyessä luokseni pallo lensi taakseni. Lopuksi vielä kerta putkeen ja se treeni oli siinä.

Lopuksi otettiin myös puomia länkien kera. Taidettiin kerätä kolme kertaa juoksemaan puomi läpi, kunnes länkeni sanoivat poks ja oksa katkesi. Lomalla jos olisi aikaa repiä vaikka noista vanhoista längistä tuo rautalanka niin saisin vihdoin kestävät länget.
Ihan viimeisenä otettiin Paavon kanssa erittäin haastava kahdeksan esteen rata. Hyppy-puomi-hyppy-(vääräpää)putki-hyppy-[takaakierto]hyppy-kepit-hyppy. Suoriuduttiin erinomaisen hyvin.

Ensiviikolla alkaisivat treenit Elviksen osalta. Paavon osalta treenit jäävät välistä, koska juuri tuona aikana on yhdistyksen kokous hallissa, joten ne treenit ovat peruttu. Tässä olen vakavasti myös harkinnut 18.10 Varkaudessa järjestettäviin mölleihin menoa, mutta saas nähdä.

Jäi varhaiseläkkeelle järki aikoinaan, Kai sitä jossain tarpeettomana kuopataan.

Oltiin aamulla reenaa molempien poikien kanssa pikaisesti agilitya.
Tarkoituksena oli Paavon kanssa ottaa keppejä ja putkea, mutta kuinkas kävikään. Putkea en edes viitsinyt loppuje lopuksi kentälle raahata.
Tämän päivän trendisana treeneissä oli härveltäminen. Kenties lämmittelyt olivat poikien mielestä liian lyhyet tai se, että kehtasinkin treenata molempien kanssa tai... Joka tapauksessa tekemisen meininkiä walesimaineen tyyliin ei tästä aamusta puuttunut.
Aloitimme Paavon kanssa ihan tavan kepeillä, mikä meni sitten siihen, että vauhti ja tarkkuus eivät puolessa välissä keppejä kohdanneet Paavon päässä. Iloisesti herra kepitti sinnikkäästi joka toisen, tai kolmannen ja sitten viimeisen välin ja kun se "hiiri" ei lentänytkään niin tämäkös oli sangen turhauttavaa. Mutta kun sitten viitsin mennä kepit herran vieressä [ei siis puhettakaan edistämisestä, jätättämisestä tai muusta] niin kepit luonnistuivat vallan mainiosti. Sitten otettiin verkoilla. Ja homma pelitti, luonnollisesti. Kun pähkäilin, mitä sitten tekisin [aa ja parempi keinu ovat viety jo talvitreenejä varten hukka-hallille] Paavo päätti näyttää kuinka upeasti keinun voi ihan itse suorittaa. Oikeastaan keinulle menoa Paavo harrasti koko aamun. Ei puhettakaan lentokeinuista tai mistään muusta sikailusta. Kova karjaisu "OTA!!!" riitti pysäyttämään herran kontaktille 2on-2off asentoon ja siinä se sitten pysyi, kunnes toisin sanottiin. Pakkohan se oli palkita, vaikka karkailua ei "kai" pitäisi hyväksyä, mutta kun kerta ei ole käskyn alla niin kai se on omaa kivaa keksittävä.
Keinusta vakuuttuneena päätin kokeilla puomia. Haluan länget. Jotenkin ne länget tuovat sen oman varmuuden hommaan, nyt kontaktit lähinnä näyttivät siltä, kuin joskus aikoineen Elviksen kanssa aloittaessa [tosin alkuaikoina nehän toimi aika pirun hyvin Elmerin kanssa, en ole koskaan käsittänyt, miksi aloin herraa pysäyttää.] Joka kerta kuitenkin osuttiin kontaktille.

Tähän väliin oli sitten Elviksen vuoro. Ihan vain heitin "kepit" käskyn, jotta koira saisi muuta mietittävää kuin armottoman käskytyksen ja mitä tekee koira, joka ei ole ihan hetkeen treeneissä ollut [tai keppejä tehnyt] etsii kepit [jotka muuten puolitin, jotta saisin Elvikselle lisää vauhtia keppeihin] ja kepittää ne ennen näkemättömällä vauhdilla. Ohjaajan yhä ollessa monttu auki kentän toisella puolella, päätti Elvis kepittää kepit takaisin päin. Tässä vaiheessa pallo lensi ja koira oli täysin täpinöissään. Otin Elmerin kanssa keppikulmia ja se meni vähän säätämiseksi. Jotenkin ohjaaja ei oikein ollut koiran kanssa samalla tekemisen meiningillä mukana. Jujuhan oli siinä, että aina kun lähetin hyvin jyrkistä kulmista Elviksen rintamasuuntani ei saanut olla menosuuntaan vaan ikäänkuin peruuttaisin. Tämän hoksasin vasta monen toiston jälkeen, mutta kun idean hokaisin niin kepit olivat jäätävän varmat ja nopeat kulmasta kuin kulmasta. Ja lisäksi minun ei tarvinnut liikkua mihinkään, eikä se tuntunut Elvistä haittaavan tippaakaan. Tuollaista tappoasennetta Elviksessä en edes muista milloin viimeksi olisin nähnyt. Voisi olla useamminkin.
Sitten Elmerin kanssa puomille. Meni aika... ketuiksi ensimmäiset yrityksen. Korvat ja järki jäivät lähtölinjalle ja käskyt normaalilla äänellä/äänetön käskytys ohitettiin tyynesti. Kontaktit loikittiin iloisesti [suorastaan tähtäsi siihen kontaktin rajalle ja loikkasi siitä] ja matka jatkui renkaalle ja renkaalta täyskäännös kepeille. Kaikki tämä pienen spanielin oma radanpätkä. Sitten otettiin tiukka äänensävy esille, ei haitannut. Kuka muka puomilla haluaisi jarruja kuluttaa? Läpi vain ja taas renkaalle ohjaajan jäädessä nielemään hiekkaa.
Kolmas kerta. Säikäytettiin heppa ja ratsastaja parat, kun ihan oikeasti huusin "OTA!!!!!" äänensävyllä ei vaihtoehtoja. Hidasti. ja löi jarrut lukkoon kontaktilla. Hieno suoritus. Tämän jälkeen alettiin ottaa juoksareita pallopalkalla. JA WOU. Viimeisillä kerroilla niin jäätävät ja varmat ja täydellisesti sijoitetut askeleet ettei ole tosikaan. Ratamme oli siis Elviksen mieliksi puomi-[suoraan]rengas-[täyskäännös]kepit. Ohjaajan ei tarvinnut liikkua yhtään, jos ei olisi halunnut. Testasin. Lopetettiin Elvikse kanssa rengas-puomi rataan. Ylösmenoja pitäisi vahdata.

Otin vielä puomia Paavon kanssa. Ja kuutta keppiä.
Natsiäänensävyni jäi päälle ja kontaktilla kun karjaisin "PALLO" herra hidasti hämmentyneenä välittömästi vauhtia ja katsoi hyvin kummissaan, että tähänkö sitä on pysähdyttävä? Juoksarit onnistuivat joka kerta, mutta sen yhden rääkäisykerran jälkeen alastulokin hidastui, ei hyvä. Otin myäs Paavon kanssa rengas-puomi-yhdistelmän ja nyt alkoi löytymään loppuun asti vauhtia, kunhan pallo [johon tuli reikä, eikä siis enää vingu] varmasti myös kontaktilla lensi. En voi uskoa, miten paljon voi jäädä jälkeen pelkästään kahdella esteellä ja vieläpä walesin kanssa...
Väliin kuutta keppiä. Todistus siitä, että ohjaajakin oli vähän pihalla touhusta. Paavon kanssa tavallisia keppejä tehdessä sääntö numero yksi [oikeastaan se ainoa sääntö] on, ettei palloa saa pitää kädessä. Nyt löytyi syy kämmäilyyn. Vikalla kerralla tajusin laittaa pallon taskuun ja kepeistä tuli jälleen varmat ja nopeat. Kyllä tuosta miähestä hyvä tulee.
Lopuksi juostiin puomi. Täydellinen juoksari.

Saavuttiin äidin kanssa Varkauteen pakkaamaan loput kamatkin. Samalla kävin ostamassa muutaman uuden vinkupallon pojille.