-Viljonkka-
Taas ovat yhdet treenit Elvarin kanssa takana ja suoraan sanottuna, olisi varmaan ollut fiksuinta olla lähtemättä.
Koeviikkorumba on itselläni takana ja unirytmi onnellisesti sekaisin [parin tunnin päikkärit- parintunnin yöunet] ja eilen sitten jätin päivällä ne pari tuntia välistä...
Toki olin koko alkuillan tiuskinut mutsille ja haastanut kokoajan riitaa, mutta autossa istuessa totuus paljastui minullekin. Olin oikeasti todella väsynyt, enkä todellakaan jaksanut ajatella mitään treenejä, en ainakaan "jeejee"asenteella.
Noh, tähän yhtälöön [väsynyt ohjaaja+myöhäiset iltatreenit] lisätään ohjaajan tunteisiin vähän turhankin ylireagoiva koira niin voin sanoa, että paras vire oli meidän työstä poissa.
Ja turhautuneisuus sen kuin jatkui. Nyt Elviksellä on treeneissä ollut hyvä draivi päällä -ei tänään. Ensimmäinen harjoitus, oli yksinkertainen takaleikkaharjoitus. Oikeastaan kaikki harjoitukset olivat hyvinhyvin yksinkertaisia, mutta...
Ekalla kerralla kaarre venyi ja sen jälkeen Elvis ennakoi ja kääntyi juuri ennen hyppyä jo seuraavalle. Kun kouluttajamme oli kerran asiaa auttanut [houkutteli lihapullalla] niin takaleikkakin onnistui.
Seuraavalla radalla oli tarkoitus läpäistä putkisyötit, niissä sentään onnistuttiin.
Kolmannessa harjoituksessa oli slaidausta [välistävetoa]. Ja tässä kohtaa teki mieli vain heittää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin. Normaaleina päivinä olisin sivuuttanut epäonnistuneet kerrat, mutta tänään, kun mikään ei tuntunut luonnistuvan ja koiran tsemppaaminen tuntui ylitsepääsemättömältä ja kun välistävedot ovat aina olleet se meidän idioottivarma osaamisalue [aina kouluttajat kehuneet, että se menee kuin oppikirjojen mukaan.]... Noh kun Elvikselle selvisi idea, onnistuttin normaaleilla väleillä varsin mallikelpoisesti slaidaamaan, mutta vika väli, joka oli medikoirallekin (tosin) hyvin ahdas, ei sitten onnistunutkaan vain käden huiskasulla... Ylimääräisen vekin ansiosta jäin koiran taakse sen verran, että suunniteltu valssi ei tullut kysymykseenkään. Piti takaleikata renkaalla. Onnistuttiin.
Samaan pätkään kuului koiran vienti putkeen [puomin alla] ja putkesta puomille. Koira rymisteli jalkoihin muutaman kerran, sillä puomillehan oli pakko päästä. Minullakin oli vaikeuksi käsittää, että pitäisi pyöristää tiet [Elvis kääntyi aina putkessa, sillä tein tökstöks tien] ja näin ei tarvitsisi sitten edes peitellä sitä puomia. Helpotuksen huokaus, kun saatiin vikalla kerralla koko rata onnistumaan.
Vikaksi juoksuympyrä, jonka aikana Elvis keksi, että renkaan välistä voi loikkia. Sitä otettiin muutaman kerran ja sitten juostiin vielä hetki ja sitten nopeasti pois treeneistä.
Posiitivista treeneissä oli Elviksen kepit. Kepit olivat toisen radan toinen se kohta. Sillä putken pää oli syöttinä ennen keppien aloitusta. Ensiksi vain vedin koiran kepeille ja toisella kerralla kokeilin toiselta puolelta ohjaamista [peitin putken], jolloin lähetin koiran kepeille ja leikkasin takana. Elvis teki kepit todella määrätietoisesti ja nyt jopa kykenin juoksemaan keppien päähän odottamaan herraa.
Mutta toista kertaa en noin väsyneenä radalle mene. Jopa muut treenaajan huolestuneen kyselivät, että enhän minä sentään itke ja kouluttajammekin huolestuneena kysyi, että eihän hän liian ankarasti meitä arvostele. Käydessäni vessassa huomasin itsekin, että silmäni näyttivät juuri siltä, kuin olisin parituntia itkenyt tai vähintään olisin kohta itkemässä.
Tänään sitten päätin hyvittää eiliset treenit ja lähdin Elviksen kanssa kahdestaan metsälenkille. Spanielipojan silmät muuttuivat teelautasen kokoiseksi, kun herra pääsi kahdestaan kanssani metsään. Itsekään en ihan heti muista, milloin viimeksi näin olisi päässyt käymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti