Hetki vain aikaa on

Että mitäpä meidän arkeen?

Lyhyt päivitys. On tulossa pidempiäkin päivityksiä, kunhan nämä muut stressit ja tuntemukset ovat poissa ja vuosi vaihtuu. Samalla olisi tarkoitus uudistaa ulkoasua.

Aloitetaan itse kuninkaasta aka Elviksestä. Ihan vaan siksi, etä tämän jätkän toilailuista ei niin hirveästi ole kertomista.
Ellu elelee kiltisti äipällä. Syö ja lihoo. Katsoo minua tosi murhaavasti kun tuon nuo kaksi nuorempaa riekkumaan, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Olen kerran käyttänyt kuluneen syksyn aikana Ellua agissa ja voi että sitä intoa! Tässä tapauksessa se into sitten korvaa tarkkuuden ja vauhdin, mutta yhtä kaikki. Sekä kartturilla että koiralla on ainakin hauskaa. Oikeastaan aina kun herran kanssa tekee ihan mitä vaan, niin se ainainen innostus vaan pompsahtaa paikalle. Toisaalta Ellu on walesi ja tiedättehän... intoilu ja keskittyminen eivät aina kohtaa toisiaan. Joitakin poikkeuksia on toki tapahtunut.
Elluhan on siis kohta ihan veteraani. Virallisesti. Ei ole enää kuin reilu viikko tähän etappiin elämässä. Mutta jos vertaisi koirien harmautta ja hötkeltämistä kotona voisi kuvitella tuon toisen punavalkoisen olevan jo toinen jalka haudassa...(mitä se kyllä onkin viime aikoina ollut...)
Virta ei siis ole loppunut Ellullta, ei vaikka mitä tekis.

Sitten toinen punvalkoinen.
Aivan ihana otus kun on paikalla kotona, mutta itse piru pääsee irti, kun poistun maisemista. Nimim. pari arvokasta maljakkoa rikkoutunut, roskikset tyhjennetty noin riittävän monta kertaa (ja uudelle sohvalle tietty!). Ja mistä tiedän että se on Paavo? Usko pois, sen tietää (= on jäänyt aika monta kertaa kiinni itse teossa...)

Juu, mites meidän agit?
Ilmoittauduin kisoihin, siis ihan muutamaan starttiin vuoden loppuun, mutta sitten koitti se yksi mökkireissu... Tuolloin Paveli liukastui kalliolla, tippui vähän alemmaksi ja näytti kuin kaikki olisi hyvin. Ensimmäisenä huolestuin agissa Paavon hyppytekniikasta. Se ei ollut semmoinen pitkä holtiton loikka jonnekin ilmansuuntaan x, vaan sellainen takajalat massun alle, aikaa vievä ylös ponkaistu hyppy. Sittenpä liukkaat rappuset alkoivat tuottaa ongelmaa... tai siis kävely näytti _todella_ hassulta ja aluksi liukkailla alusilla (siis rappukäytävällä) Paavo ikään kuin potki toista takajalkaansa. Sen jälkeen potkiminen jatkui ulkona ja kohta alkoikin sitten epämääräinen nilkutus. Ei, koira ei kipuillut mistään, mutta epämääräinen liikkuminen jatkui. Kisat peruttiin ja aika lääkärille varattiin. Ei mitään. Siis löytynyt. Lääkärillä. Varasin sitten ajan fyssarille. Ja arvatkaas mitä? Ei mitään (paitsi hyvässä kunnossa olevat lihakset...).
Noh liikkuminen normalisoitui, oikeastaan oli ollut normaalia jo lääkärille mennessä ja fyssarilla käynnin aikana. Hiemanhan se toki säikäytti, ihan vaan jo siksi, kun tietää muutaman Paavon sisaruksen vaivat...

Agia ollaan siis jatkettu ja kuntoa pitäisi alkaa kohottaa. Mutta Paavo on vaan paras. Varsinkin kun treenaa pörriäisen kanssa, on alkanut arvostaa spanielin taitoja ihan uudessa mittakaavassa. Paavo vaan osaa ja tekee ja on vaan super. Muuten en osaa treenejämme kuvailla.
Ai niin, paitsi vika keppiväli on nykyinen ongelmamme. Paavo nimittäin hiiltyy vähän liikaakin ja on alkanut huutamaan kepeillä kurkku suorana. Eihän silloin nyt yksi väli sinne tänne merkitse mitään? Eihän. Kyllä Paavo, kyllä se merkitsee.

Entäpä toko? Noh, ennen seuraamisessa kusi koiran lahnaaminen jossa huisin halvatussa, nykyisin se ei lahnaa. Ei todellakaan. Se edistää. Oikeastaan pahimillaan se seuraaminen on sitä, että koiran kylki on edessäni ja koira siis kävelee sivuttain. Noh eipähän sekään liike ole siis ihan mahdoton opettaa...

Muuta Paavokin on siis ollut ihan Paavo. Adoptioperheitä löytyy edelleenkin ja muutaman kerran olenkin jo melkein soittanut saisinko lomaa koiristaniedes viikoksi tai kahdeksi. Ihan tosi. Mutta ehkäpä tämä tästä.

Ja sitten Ego.
Ego.
Toiselta nimeltää Harmi. Tai näin ainakin veljeni sen nimesi.
Ego on ihana, silloin kun saa huomiota.
Ego on kamala, silloin kun haluaisi olla rauhassa kavereiden kanssa.
Ego on kamala silloin kun haluaisi olla vain sohvalla ja kritisoida huonoa leffaa.
Ego on ihana kun on metsässä kävelyllä ja pupu säntää ohi.
Ego on ihana silloin kun teemme agilityssa putkitreeniä
Ego on kamala silloin kun agiradalla on juoksusuora.
Ego on ihana kun teemme tekniikkatreeniä
Ego on kamala kun teemme enemmän kuin kerran keppejä.
Ego on ihana kun se odottaa lähtölupaa
Ego on kamala, jos hänen mielestään kartturi ei osaa hommaansa.
Ego on kamala, silloin kun pitäisi treenata maltilla
Ego on ihana, silloin kun olemme kotona vain kolmistaa. Ego, Minä ja Paavo.

Ego on paras (yhdessä Paavon kanssa) kun kaipaan lohduttajaa. Näitä kun saa halia juuri niin paljon kuin jaksaa ja mielummin vähän enemmänkin.

Aina liian vähän aikaa, aina liian kiire

Kolme kuukautta sitten...

Kesä meni ohi ja kuten otsikko viittaa on kiirettä ja stressiä pitänyt tässä viime aikoina.
Olen monta kertaa jo avannut blogini ja päättänyt, että nyt kirjoitetaan ja valaistaan vähän mitä meille kuuluu. Muuten hyvä, mutten ole keksinyt koskaan, mistä alottaisi. On tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän, etten ole varma, ovatko asiat edes mainitsemisen arvoisia.

Siispä. Ensi viikolla (voin melkein jo "luvata", että vasta loppuviikosta, jolloin tarjolla pitäisi olla tuoreita kuvia pojista maalta) tulette saamaan ainakin kolme postausta, jotka käsittelevät jokaista soturia erikseen. Siihen asti yrittäkään pysyä nahoissanne.

Ja PS. On pitänyt pitkään jo kasvattaja-Tiinalle mainita, että Elviksen velipoika Pyry on edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja asustaa nykyisin Kuopiossa. Pitänyt äitiä patistaa jo pitkään, että järkkäisi minulle livekohtaamisen Pyryn kanssa, niin saisin napsittua pari kuvaa...

Etkö halua kuulla vitsin loppua?

Mikkeli jokunen aika sitten
Eka rata:
Lopputulos: "Ootte vissiin harjoitelleet kontakteja"
Selitys: Ensimmäinen hyppy ok ja sen jälkeen koira sinkoili vapaavalintaisesti kontaktiesteeltä toiselle. Tai vaihtoehtoisesti matkan varrelle sattuneeseen putkeen. Ohjaajalle hyvä muistutus, et radalle ei mennä vain chillailee ja kokeilee ja testaa. Siellä pitää olla selkeät sävelet alusta asti ja se pitää näyttää myös koiralle.

Toinen rata: Koira oli päässyt pulikoimaan ja hölkkäilee ja ohjaajakin alkoi muistaa kisarutiineja ja radalle mennessä kaivoi jostain melkoisen raivon päälle.
Lopputulos: ohjaajalle kaksi kämmiä, koiralle yksi.
Siispä. Aan jälkeen oli este, joka loogisesti piti suorittaa suoraan. Minäpä ohjaan koiraan takaakiertoon, kunnes tajua, ett'ä prkl ei tätä näin treenattu. Korjasin tilanteen (niinkin sulavasti, että yleisöstä tuli kommenttia, aivan kuin olisin homman niin suunnitellut) mutta aikaa ja metrejähän se vei. Niin ja nollaradan. Seuraava este puomi,koira roiskaisee iloisesti alastulon - ainakin tuomarin mielestä. Keinulle sitten pysähdyttiin ja muisteltiin mites ne kontaktit otetaan. Sitten pussi ja kepeille. Siinä vaiheessa kun persjätössä alan katsella missäs mun koira niin jaloissahan se... siispä kepeille väärältä puolelta ja kepit uusiks. Kaikesta huolimatta vissiin tiukalla ihanneajalla (siitä päätellen, että halvatun meni teki yliaikoja...) saatiin -6 ja risat sekä 15vp.

Kisoissa myös pari joensuulaista tunnistivat Egon Kivan velipojaksi ja kaikille kiinnotuneille; Tuomio oli, että kyllä Ego on Kivaa himpun verran isompi.

Tän maanantaintreenit. Tehtiin jotain hyperhienoa radanpätkää, joka tuotti siinä vaiheessa ongelmia, kun aan sijaan piti mennä putkeen. Paavo hyppäsi käteni yli, jalkojen välistä selkäni yli (olin kyyryssä), tunki sivulta, mutta putkeen ei menty. Hyvä puoli oli se, että Paavon kontaktit olivat aalla joka kerta erinomaiset. Ihme idari. Sitten mentiin putkeen ja matka jatkui. Meidän se the treeni ja se the kokeilujuttu oli kepeillä. Ensiksi tehtiin "helpomman" kautta eli juoksen ulkoreunaan ja opastan kepit sieltä -> ei tarvinnut vaihtaa kepeillä puolta. Homma onnistui ja sitten tehtiin kokeilu. Mie takaleikkasin kepeillä ja Paavo ei ollut moksiskaan koko roskasta. Missäs välissä se koira taas olikaan oppinut kepit?

Ego pääsi hyppimään viereiselle kentälle. Mainio otus, joka saisi käyttää hampaitaan vähemmän. Kuumuus ei vauhtia hidasta ja vierelle juoksevat koirat eivät keskittymistä häiritse. Ihan mieletön raidallinen!

Homma outo on mutta takapiha tuttu

Suunnitelma oli hyvin yksinkertainen: Maanantaina viimeinen "ratatreeni" ja loppu päivinä hauskaa fiilistelyä hallilla. Lauantaina olis sitten vihdoin ja viimein kisat.

Yksi "ongelma" ilmaantui jo viikonloppuna, kun sain sähköpostia, että olisin varasijalta päässyt sittenkin SAGIn kesäleirille tohon omaan halliin. Kiitti. Viikkoa ennen kuin olis kutsu käynyt niin en olis edes suunnitellut kisaamista.. Asia ratkesi: en mene leirille.

Sitten päästäänkin tähän tuttuun hommaan, mihin viime vuonna jo totuttiin: Kisojen aikaan joko minä tai Paavo ollaan kipeenä (parhaillaan molemmat). Tällä kertaa se olen minä. Jooh, maanantaina kävin tunnollisesti vetämässä yleisurheilutreenit, mutta siinä vaiheessa kun ääni alkaa pettää, kurkussa tuntuu olevan lauma kusiaisia ja päivän ruoka tuntuu pyrkivän takaisin luontoon niin... Jäi treenit väliin.
Tiistaina nousinkin sitten sellaiseen oloon, että sängystä poistuminen vaati ponnisteluja. Noh työhaastatteluun kokosin itseni ja hassu juttu... vakava tenttaus loppui siihen kohtaan, kun mainitsin Sorsasalon olevan mulle tuttu paikka agitreeneistä. Innokas kysymys: "Ai säkin olet hu-pulainen!? Meillä ois tänään treenit..." ja sen jälkeen vaan työvuoroja katsomaan. Työhaastattelun jälkeen kävellessäni parin kilsan matkan bussipysäkille (siis sellaiselle, missä itse asiassa kulkeekin bussit välillä ohitse) silmissä sumeni pari kertaa... Ei oikeen innostanut sinä iltana toi hallille kävely. Onneksi on kavereita, jotka ovat soiton päässä ja auttavat noiden koirien ulkoilutuksen kanssa, kun tilanne on tämä. Erityisesti kun äiti lähti Helsinkiin niin minulla on tuo vanhin ötökkäkin hoidettavana.

Sain siis töitä, joten vaikka tänään olo oli hieman parempi (särky- ja allergialääkkeet <3), en silti jaksanut raahata itseäni hallille. Onhan matkakin himpun verran pidempi, nyt kun majailen hetken äiskän luukussa.
Töiden ja sairastelun ansiosta huolella suunniteltu treeniohjelma, nyt vähän kusi, mut hei, Me mennään kisoihin vaikka pää kainalossa!

En tahdo olla samanlainen niin kuin kaikki muut

Yks. Paavo on trimmissä. Mullois kuviakin, mutta kamera on toisaalla. Saatte siis ihailla Egoa.
Kaks. Tänään päästiin treenaa agia ja pikku herra Een kanssa treenattiin sit kaikkee muuta yleistä härpäkettä, mikä on jäänyt vähän vähemmälle.

Treenit olivat Anna Strömmin käsialaa, mutta treenejä piti Miira (joka näissä alkuperäisissä Annan treeneissä oli ollut).
Ja heissulivei vaan kaikille! Meidän treenit kiteytyy yhteen Miiran kommenttiin "No onhan Paavossa sitä welshimäisyyttä, mihin minäkin aikoinani totuin."
Meni joo toooooosi hyvin.
Rata ei totisesti vaikea ollut, mutta hiomista oli ja rata oli suunniteltu pikkukoirille, sen huomasi kahdessa kohtaan.
Ykkösestä neloselle meni ok (nelonen puomi) ja vitonenkin vielä handlattiin, mutta kutosputki oli niiiiiiiin ahtaasti meille, että poika monen monta kertaa mukavuussyistä päätyi väärään päähän putkea.

Pyysin Miiralta treenien alussa, että laittaa namialustaa silleen välillä ja välillä tehdään ilman namia. Paavolla oli mielipide asiaan. Ensimmäisellä kerralla Paavo teki nätit juoksarit ja minä olin vitosella sitten WTF, mitä se koira on jo sitä suorittamassa (mutta tää oli sitten ehkä nätein putkelle meno, kun improvisoin takaleikan...), kun mun pitäis olla koiran edelle vetämässä eikä vasta puomilla juoksemassa. Toisella kerralla Paavo laittoi puomin yläosaan jarrut päälle ja katsoi minua ja namilautasetonta maata vähän siihen malliin, että hänhän ei liiku senttiäkään ennen kuin namia ilmestyy puomin päähän. Aha. No tuli se poika sit lopulta suurilla loikilla alas, mutta näteistä juoksareista ei ollut tietoakaan.

Sitten päästiin veivaa keppejä (onnistuivat) ja kepin jälkeistä elämää, jolloin Paavo ensiksi päätti suoraan kimpoilla pitkin rataa vähän vapaa valintaisesti ja toisella yritys kerralla päätti sitten, että prkl ohjaapa siinä sitten, minä en irtoa vaan tuijotan kieli pitkänä mittee se kartturi käsillään hosuu.

Loppu olikin sitten se, mikä tuotti pään vaivaa. Siinä oli siis juoksusuora rengas-aa-hyppy ja hypyn jälkeen juuri ja juuri Paavon kokoisesta välistä välistä veto ja niin edelleen. Silloin kuin oli namilautanen ja Paavo pysähtyi kontakteille Paavo pari kertaa melkein onnistui kääntymään välistä. Jätkä siis yritti, mutta fysiikka ei riittänyt. Saatiin muutaman kerran joo onnistumaankin tällainen pikkuinen ratkaisu, mutta se tuntui ja näytti todella nihkeältä. Niinpä päästäänkin agilityn syvimpään ja hauskimpaan kohtaan: tee rata koiralle sopivasti. Agissa kun ei ratkaise metrit vaan sekunnit, joten päädyin sitten tekemään niin randomin ratkaisun, jota en edes tullut rataantutuessa ajatelleeksi. Ja lopputulos? Kellotettiin. Mun ratkaisu oli paljon nopeampi, vaikka pidempi se oli. Olennainen ero vaan oli siinä, että Paavo sai enimmäkseen kaasuttaa vaan etiäpäin koska linjat olivat suorahkot. Ensimmäinen (mitä muut tekivä) ja ilmeisin vaihtoehto taas onniestuessaan pakotti koiran laittamaan liinat kiinni ja menettämään näin aikaa, vaikka metreissähän siinä säästettiin. Piirrän joskus kuvan tästä tapahtumasta ja voisin piirrellä vähän muitakin vaihtoehtoja, joita pohdittiin.
Siispä variaatio kaksi oli meille luotu. Tiet olivat pienet ja koira sai kaasuttaa energiaansa niin paljon kuin lystäsi. Tiedänpähän tästä lähtien, kuinka vältän epämiellyttävät välistä vedot. (kuva tulee kun pääsen omalle koneelle, tulee vähän selkeämpi)

Loppu olikin pala kakkua.

Egon kanssa tosiaan treenien välissä härvellettiin kaikenlaista. Sivulle tuloa ja paikalla oloa. Totesin, etten ole paikalla oloa Egon kanssa liiemmin treenannut ja jos joskus haluan Egon kanssa hupun ryhmiin treenaamaan, ois koiran vähän kuin pakko pysyä paikoillaan. No jos siihen sen agi esteen väliin tunkee niin johan koira pysyy kuin tatti - parhaimpina päivinä.
Se suurin treenaus oli meillä kuitenkin hampaiden tarkistus. Laitoin treeniryhmäläisemme tutkailemaan pörriäisen hampaita, joita herra kyllä minulle vähän turhankin läheisesti näyttelee, mutta...
Kun alkutreeneissä Ego vänkäsi vastaan ja fiilis oli "tää on ihan kamalaa" etenkin kun vieressä toiset sai tehdä agilitya, oli lopputreeneissä lähinnä vaikeutena se, ettei Ee malttanut pysyä paikoillaan, kun kivat makkaratädit tulivat taas ihastelemaan pyrriä.
Se hyvä ja huono puoli Egossa onkin, että tuo ötökkä oppii kaiken hirmu nopeasti - niin hyvässä kuin pahassa.

Ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää

Maanantaina oli treenit.
Pätkä Maaningan kisojen (krhm...) kolmosluokan jostain pätkästä joku variaatio. Alla olevassa kuvassa pissaa moni asia, mutta suunnilleen noin.



En voi sanoa kuin että just.
En tiedä miten olisin kisoissa alkuhärpäkkeen veivannut. Nyt puomin päässä oli namialusta jarruttaa koiran ja mie kerkesin vipeltää asemiin niin, että sylkkärillä poika kääntyi kepeille ja sain takaleikattua keppien toiselle puolelle. SE ONNISTUI. WAAAT.
Toinen vaihtoehto, jonka teinkin ensimmäisellä yrityskerralla, oli et persjätöllä kolmonen ja niisto kepeille ja valssi keppien jälkeen. Onnistui joo, mut aika kökköyritys.
Loppu oli meille se kompastuskivi. Minun pieni poikani kun ajattelee spanielimaiseen tapaan kaiken vähän... monimutkaisemmin. (kuva löytyy alta)

Mut kun homma onnistui (koira tajusi, et esteen voi HYPÄTÄ ilman takaakiertoa) niin jaakon idea tuli kaikille selväks. Sain radan lopussa ihailla hienoja jälkiä siivekkeen viereltä, kuinka poika oli senttejä säästellen rynnännyt keinulle).
Noh seuraava kompastuskivi. Kaksi estettä suoraan ja sitten pitäis tulla välistä. Onnistui sitten kivasti kun pakotin itseni jäämään ensimmäisen esteen tienoille ja heiluttelin nyrkkiäni koiralle riittävän selvästi. Onnistui välillä vähän liiankin hyvin...
Mut On se koira hieno. Hienosäätöö tarvitaan edelleenkin ja tullaan aina tarvitsemaan, minähän en tyydy kuin täydellisyyteen, mutta muuten homma alkaa olla kasassa. Mikkelissä nähdään!

joskin mä en kato tota meininkii enää minuuttiikaan, sul aikaa on 55 sekunttii

Sen kunniaksi, että oli helle ja sen kunniaksi, että äiti sai vihdoin takapihalle aidat, emme ole tehneet yhtikäs mitään ennen tätä iltaa.
Ihan vain jo siksi, että hölkkälenkeillä koirat hyytyvät ennen omistajaa ja omistaja huitelee jossain pääsykokeissa ympäri Suomea (Turku valloitettu, mutta muutto sinne taitaa lykkääntyä vuodella...)
Mutta koirien turkki on erinomaisen hyvässä kuosissa tätä nykyä. Jokapäiväinen harjaus noin neljästi päivässä on vähentänyt hieman koirankarvaa sisätiloissa, mutta vain hieman. Sen verran, että minä tiedän sen vähentyneen, mutta vieraat saavat edelleen tuskastua sen paljoudesta.

Äsken sateen innoittamana tähtäsin iltalenkin agilityhalliin. Kuulostaakin jo siltä, että nyt olen huolella miettinyt treenattavat asiat. No olinhan minä: Kontaktit = Paavon kanssa aata, Egon kanssa jotain ihan muuta.

Paavo on magee. Tein kontaktia tällä kertaa niin, ettei namialustaa ollut mutta lelu lensi heti oikeasta asennosta. Paavo hakia uskomattoman hyvin 2on2off-asennon ja pitkästä aikaa tällä tyylillä tehden saatiin sitä vauhtia vielä lisää himmailun sijaan. Hieno poika, joka oli sitä mieltä, että vinkupallo oli hänen ja puolet ajasta neuvoteltiin/leikittiin/juostiin pitkin kenttää, olisiko aika antaa pallo jo takaisin.

Egolla sen sijaan oli sen verran kierroksia, että kontaktit eivät olleet se meidän juttu, ei ainakaan lelun kanssa. Siispä tehtiin kivaa radanpätkää , joka havainnollisti meidän ongelman radalla. Ego nykyisin jo hakee esteitä kiitettävästi sivusuunnasta, mutta esteiden hakeminen niin, että minä olen jäljessä ja koira edessä (=ego ei näe minua) ei luonnistu sitten millään. Siispä heiteltiin lelua ja harjoiteltiin putkilla leikkaamista, sylkkäriä ja putkesta putkeen juoksemista, vaikka minä olin taka-alalla.
Mutta jos jotain hyvää on köydettävissä meidän löhöilystä niin Egon puikotus. Siis se meidän lähtöasento. Ennen se on ollut vähän vänkäämistä, voiko "puikkoihin" mennä ilman että syö puolet kädestä ja miten päin siellä puikoissa pitää olla. Ollaan otettu ruuan yhteydessä ja muutenkin lenkeillä yllättäen näitä tämmöisiä perusjuttuja ja pyrrin päässä taitaa sittenkin olla toimintaa. Puikothan onnistuvat aina silloin kun pyrri ei ole kierroksilla, mutta kierrostuessa pyrrin päässä liikkua vain kysymys, mihin sitten upotan hampaani.

Egon toiminnot ovat suurelta osin tietoisia

Egoa parhaimmillaan...








Vahinkolaukauksia...









Lisää Egoa tulevissa postauksissa.

Ps.

Olen kyllästynyt pelkäämään, siks nukun pistooli mun tyynyn alla

Julistin sodan koirankarvoja vastaan, mutta musta tuntuu pahasti siltä, että olen melkoisesti tappiolla tässä sodassa. Aloitin sodan parisen viikkoa sitten. Taktiikkani on ollut jokapäiväinen harjaus, Paavon trimmaus (no vähän kesken) ja muutenkin karvan nyppiminen tilaisuuden tullen. Mutta mikä on tämän hetkinen saavutus? Karvaa tuntuu lähtevän yhä vain enemmän ja huomattavasti herkemmin ja vaikka kuinka joka päivä harjaan sen verran, että iseänikin alkaa kyllästyttämään monen nyrkinkokoisen karvapallon vieressä oleskelu, ei se karva lopu. Tuolla määrällä saisin kolmannen koiran tähän talouteen.

Maanantaina treenattiin jotain variaatiota [esteiden sijoittelu] B-maajoukkueen jostain harjoituksesta ja meidän meno oli jota kuinkin sitä luokkaa, että Miiran puhuessa, kuinka toiveita ja palautetta otetaan vastaan, etenkin jos radat tuntuvat liian helpoilta tai vaikeilta. Siinä vaiheessa, kun puhuttiin liian helpoista harjoituksista katsottiin minua pitkään. No onhan ne harjoitukset aika simppeleitä, mutta hommassa onkin se, että radat voisivat ehdottomasti mennä vielä paremmin. Tarkoitan nyt mutkia. Ajattelinkin alkaa hiillostaa kouluttajiani, jos he hokaisivat vielä jonkun muun ohjaustavan kohtiin, joissa mutkat muuten tuntuvat venyvän. Tai jotain. Joo. Näillä yksinkertaisilla radoilla kun ei tule sitä "tuo on pakko varmistaa" -paniikkia vaan voi antaa mennä vaan. Ainakin luulisi motivaatiota koiralta löytyvät, kun epäonnistumisia ja kartturin panikointia ei ole havaittavissa.

Nyt harjoteltiin öö... no siinä oli takaakiertoo ja kepeille lähestymistä ja "loppusuora", jolla jälleen blokkailin koiraa, kun muuten meinas jäädä este välistä.
Saatiin Paavon kanssa extraharjoitus ja loppu muutettiin niin, että kepeille lähestyttyttiin avokulmasta. No sehän oli varsin helppoa, kun kerkesin niistämään kepeille.

Treeneissä muutenkin tuli sitten katseltua ja keskusteltua eri tyyleillä opettaa kepit. Eräs sheltti kävi kepeillä niin kierroksilla, ettei malttanut kepittää, vaikka oikeasti kepit hyvin osasikin. Mun koirilla kierroksiin [paavolla lähinnä] hommaan auttaa kädet, joilla koira on kepeille opetettu. Tämä tapaus ei ollut koskaan kättä kepeillä nähnytkään[?] ja siksi homma meni täysin pipariksi. En katsonut miten ongelma ratkaistiin, mutta opinpahan sen: jos haluaa opettaa koiran jollain uudella hienolla kikkakolmosella, niin suosittelen lämpimästi, että opettaa/siedättää koiralle sen ensimmäisen välin kädellä ohajattavaksi. En muista juuri mitään treeniä/kisaa, joilla olisin ollut niin auttamatta koiran jäljessä tahtomattani, etten olisi kerinnyt sitä ekaa väliä opastaa koiralle. Poikkeuksena tietty sitten ne takaleikat kepeillä ja muut lähetysharjoitukset, mutta siis ymmärtänette pointtini. Juurikin tuossa meidän tekemässä avoimenkulman harjoituksessa siitä kädestä oli enemmän kuin hyötyä. Vaikka Paavo rynnisti täysiä sisään, poika kädellä ohjatessa tajusi myös jyrkästi kääntyä eikä Paavolla ollut mitään vaikeuksia tehdä keppejä alusta loppuun puhtaasti läpi. Kun taas jos Paavo ei olisi saanut kättä avuksi... olisin löytänyt herran aika varmasti ensimmäisen välin takaa siintävältä puomilta.

Ja sitten lisää agiuutisia.
Käytiin Piiiiiiiiiitkästä aikaa hallilla treenaa ja tein hauskaa ja helppoa radanpätkää, joka sisälsi 10 estettä [hyppyjä, muurin ja putken], pyrri meni. Sain ottaa sivuttain etäisyyttä paikoin esteillä, sain edistää ja sain työntää. Valssaaminen eikä niistäminenkään tuottaneet pään vaivaa. Muurikin meni jo radan osana. Ollaan taidettu ottaa muuria tätä ennen kerran tai kaksi, mutta mitäpä ei pyrri tekisi (jättäisi ruokaansa kesken), jos minä jotakin sanon. Varmistelu ei kuulunut meidän suunnitelmiin vaan nyt halusin katsoa, mitä osataan lähes kuukauden tauon jälkeen. Ja osattiinhan me.

Paavon kanssa tehtiin sama treeni samoilla eri ohjauskuvioilla ja namnam. Mullon hienoja poikia.

Must on tullut urheiluhullu

Agilitaajista on moneen!
Ensiksi pitäisi löytää se sisäinen Usain Bolt, jotta hommasta voi edes teoriassa tulla yhtään mitään. Kannustuspuheet pidetään jalkapallovalmentajia siteeraten. Kun treenit alkaa, käykin ilmi, että tänään harjoitellaan valssaamista. Tanssikengät siis jalkaan ja toivoa sopii, että rytmi löytyy verestä.
Mie sainkin siis tikuttaa jaloillani valssiharjoituksissa (joo en tosiaankaan olisi koskaanikinämilloinkaan tehnyt niin montaa valssia peräkkäin, ellei olisi pakko) sen minkä jalkani sallivat ja siinä menossa olisivat jääneet jalkoihin itse Marcus ja Karen Hiltonkin.
Eikä urheilulajien sekamelska suinkaan tähän agilityssa lopu. Jo pelkästään viime treeneissä valssailun jälkeen sain täpärästi korjattua tilanteen hienolla blokkauksella (kunnia kuuluu koiralle, joka ei edes siinä tilanteessa tipauttanut rimaa)! Että pitäisiköhän tässä alkaa täyttää hakemusta Kuopion Steelersseihin?
Niin ja aluksi varmistaessa, että koira varmasti tajuaa kaartaa käteeni, käteni vispasivat enemmän kuin tennispelaajalla. Että silleen.

Juu ei. Agility on kaukana urheilusta.
Ps. Paavo oli ihan mahtis [no vähän kaarrateltiin ylimääräisiä mutkia] taas vaihteeksi.

Onneks meillä on tatsii

En ees mainitse mitä viikonloppuna tapahtui, sillä mulle riitti pelin katsominen ja tyytyväisenä nukkumaan meneminen ja se siitä. Ymmärsn melkeen maanantain, mutta että asiaa hehkutetaan ja puidaan yhä? Joo, kiitti hei.

Joo, mutta sitten koiriin tai lähinnä Paavoon ja agilityyn.

Viikonloppuna tosiaan oli täällä Kuoppiossa kisat ja arvatkaa kuka missas ilmoittautumisen? No en minä ainakaan. Enkä suinkaan missanut Mikkelinkään ilmoittautumista tai Kajaanin [okei puol tuntia viel aikaa...] ja kattelin kalenteria et MAANINGAN kisoihin ens kuun puoles välis ois viel mahkui ilmoittautua...
Siis Kuopion jonkun kolmosten radan alku oli aiheena, ja päästäiskö jooko jo kisaa Pullan kanssa kolmosiin? Takakierrot oli osittain teemana ja sit viel kahden esteen välistä pyrähdys. Ja mitä tekee Paavo? Jos ihan ensimmäistä "täh, mikä takanakierto?" - jäätymistä ei oteta niin puhtaastihan ne hommat taas hoidettiin. Lopputreenit menikin sitten lähinnä hioessa mutkia pieniksi niin ettei vauhti kuitenkaan kärsisi.
Radalla tosiaan oli muutama mukava harjoittelukohta. Aluksi oli neljän esteen aikana kolme takaakiertoa, jotka Paavo suoritti upeasti, vitos este oli putki, jonka jälkeen piti saada koira kahden esteen välistä suoraan seuraavalle hypylle ja siitä vielä yksi hyppy suoraan ja sitten käännös (takakautta) kasihypylle. Yllättäen sehän se mutka oli, joka "hieman" ensimmäisellä kerralla venähti.
Neuvo oli, etten jäisi "varmistamaan" esteiden välistä ohjausta vaan juoksisin jo seiskaa ennen vekkaamaan. Onnistui, mutta sittenpä tulikin ongelmia putkeen viennin kanssa, koska koira olikin vikkelämmin kasilla kuin kuvittelin ja ysi putki olikin sitte taas esteen toisella puolella (piirrän kun jaksan ja kerkeän pätkästä kuvan). Tähänpä ongelmaan olikin kouluttajamme ratkaisu backlappi, koska se oli viime viikon treeneissäkin onnistunut niin nätisti. Ja niin... Paavo ei vissiin ikinäkoskaamilloinkaan ole suorittanut 10esteen pätkää niin vauhdikkaasti, mutta samalla niin pienillä teillä.
On se helppoa, kun voi luottaa koiraa radalla: teinpä mitä vain, niin koira handlaa ja tekee mitä ohjataan.
Paavo on aika nami.


Piirtäjä huomio. Kolmoseste ei ollut noin kutosen edessä, vaan ohjaajalla(kin) oli melkein suoralinja juosta toi suora...

Ja Egon kuulumiset? Ollaan harjoiteltu seisomista. Aattelin mennä viikonloppuna mätsäreihin, jos vaan tohdin jättää säkkien mätkimisen välistä.

Everything should be made as simple as possible, but no simpler

Maanantait.
On ainakin tehnytolo siinä vaiheessa, kun hölkkäilee koirien kanssa jäähdyttelyjä.

Tänään agitreenejä oli vetemässä Jenni ja ratamme oli Savikon Sepon viikonlopun koulutuksesta.
Ja en voi muuta sanoa, kuin se tunne, kun huomaat osaavasi lukea koiraa. Rata oli 16esteen hommeli, tehtiin aluksi kahdessa pätkässä 1-10 ja 7-16 ja sen jälkeen viel posotettiin Pullan kanssa rata kerran läpi kokonaisuudessaan.
Ensimmäiset kolme estettä oli sijoitettu niin, että siinä oli harjoiteltava persjättöä. Siis sitä nopeampaa ja huomattavasti fiksumpaa persjättöä, joita jenkit vissiin tekevät. Mitään mullistavaa yksityiskohtaista selitystä en ala väkertää, jos joku haluaa tietää enemmän niin piirtelen sitten kaavioita ja selittelen, missä kohtaa pitää varpaat olla mihinkin suuntaan ja missä kohtaa pitäis olla jo käsi vaihdettuna ja mihin ehdottomasti ei saa mennä jättöä tekemään....
Onnistuttiin kolmesta ensimmäisestä ilman ongelmia ja alussa olikin ihan mahtavaa huomata, kuinka pystyin koirasta lukemaan milloin onnistuu ja milloin menee pipariksi koko roska (=kun jankattiin NELJÄÄ ensimmäistä estettä [putki suoraan syöttinä ja joku iloinen putkihakuinen spanieliotus kävi hieman nuuhkimassa putken suuta...] lopussa niin huomasin heti milloin koira on väärin aseteltu, milloin liikuin itse liian aikaisin, milloin liian myöhään... Sen vaan huomasin välittömästi.). Muita ongelmia ei vissiin siis ollutkaan kuin nelos hypyn takana kemaileva putki.
Lopussa olikin sitten sellainen kiva kohta, jonka tein (tai alussa lähinnä yritin) Paavon kanssa backlap:nä, koska muuten olisin joutunut pyöräyttää Paavon ahtaasti kolmakyyskyt ja sitä en suosittele maksille, etenkään niin huonosti kääntyvälle kuin Paavo.
Mutta joo... Miepä kerkesin sen verran liikkua esteen hypyn aikana, että Paavopa kiepsahtikin niin pienesti kuin pystyi pienestä välistä ja teki kivaa jälkeä. Harjoiteltiin sitten sitä suunnitelma aata ja maltoin pysyä riittävän pitkään esteen takana, jotta ulkokautta viilettäminen onnistuisi. Ja onnistuihan se. Paavo on mainia otus.

Paavo myös suoriutui radalla olleesta aasta erinomaisen hyvin, muutamasta muusta tiukasta kurvista, reagoi liikkeisiini ihan ilmiömäisesti, oli muutenkin niin varma radalla, että hei oikeesti. Ilmoittaisko joku meidät puolestani kisoihin, kun multa menee ilmot aina ohi?

Itsenäisesti veivattiin myös kepit ja kokeilin, miten Paavo kestää, että juoksenkin täysiä koiran ohi kepittäessä. Kestihän se, mitä nyt vähän saatiin kommenttia ohitustilanteessa.

Egon kanssa harjoiteltiin sivulle tuloa ja sen pojan on mahdotonta pysyä vieressä istumassa sekuntia kauempaa. Huoh. No mut hienosti tuntuu snurrailevan edessä ja sivuilla, jopa minun liikkuessa. Agissahan tämä toivottavasti tietää sitten ilmiömäisiä sylikäännöksiä?

Parasta elämässä kun saan olla sun vieressäsi

Kuvien laatu, mutta yhtä kaikki se koiramalli <3.

Ylös, alas, eteen, taakse

Kesätreenit alkoivat ja tästä on enemmän kuin hyvä jatkaa.

Tutustuttiin ryhmäämme. Noh kaikki muut ovat minejä ja ongelmaksi jokainen listasi irtoavuuden. Sovitaan hyvin tähän jengiin Paavon kanssa :D.

Tehtiin sellainen "alkutestirata", joka kaikessa yksinkertaisuudessa oli juuri sitä, mitä en Paavon kanssa tykkää tehdä. Noh ohjaajalla oli vähän pehmennyt pää [aamulla kuntonyrkkeilyä ja treeneihin mentiin pyöräille, illasta sitten hölkäten pitämään yu-koulua ja siitä sitten agittaa. Kyllä hieman jo kaipasin saunaan menoa], joten en välittänyt vaikka rata tehtiin "perusnätisti".
Kuvittelin, että hommasta tulisi jotain katastrofin ja katastrofin väliltä, mutta mitäpä vielä. Radalla kyllä tunsi, että koira ei ihan hanskassa ollut, mutta radalla kuuluikin pääsääntöisesti posottaa niin lujaa kuin jaksoi eteenpäin (ainakin meidän tyylillä) ettei sillä ollut mitään merkitystä, miten hanskassa se koira oli.
Molemmilla kerroilla Paavo karkasi samaan väärään päähän putkeen, mutta muuten rata sujui mukavasti. Erityisesti kepit olivat niin makeet, että venähtäneet kaaret saivat anteeksi tämän kerran.
Ja sitten siihen "meidän tyyliin", miksi sain juosta koiran kanssa kilpaa, vaikka rata ei sinäänsä mikään suora ollut. Mie kuulemma ohjaan Paavoa proaktiivisesti, eli teen työt jo kolmea neljää estettä ennen ja sitten saan vaan antaa mennä. En tiennyt että tuolla olis joku termikin, mutta milläpä asialla ei termiä olisi tässä lajissa?
Kouluttajien kommentit proaktiivisenohjauksen lisäksi, olivat koirasta: se irtoaa, se liikkuu hyvin ja ennen kaikkea se kuunteli kivasti, vaikka takana joskus ohjasinkin.

Egon kanssa päätin treenata häiriön alla leikkimistä ja se pikkuinen on upea. Pallon perään juostiin tuhatta ja sataa, ja vaikka väliimme kerran erehtyikin tulemaan vieras koira, ei Ego välittänyt mitään häiriöstä vaan juoksi suoraan luokseni. Ehkäpä emme siis tule Egon kanssa painimaan samoissa ongelmissa kuin Paavon?

Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää yhtenään

Joensuussa ois ollut kisat. Monen monituisen mutkan kautta onnistuin ilmoittamaan tosiaan itseni jollekin päivälle x, joka oli sitten (kiitoksia kovasti) lopulta vaihdettu lauantaiksi, vaikka oikeastaan olin ilmoittautunut perjantain kisat järjestävälle seuralle [juu, yllätyin kun huomasin, et kisat ovat Pe-la ei la-su, liian monimutkaista...] anyway, ei menty silti kisaamaan monestakin syystä ja yksi syy oli Paavon (ja juu Egonkin) terveys. Molemmat pojat olivat "hieman" sairaita ja tavaraa tuli ulos poikien molemmista päistä erityisesti Egolla koko perjantain ajan. Päätin siis, että jos töistä äidin luokse mennessä homma olisi vielä jatkunut [yötöitä] niin päivystävälle olisi koira(t) joutunut. Töistä tullessa vastaan tuli kuitenkin hieman virkeämpiä koiria ja päätin odottaa aamuun.

Molemmilla pojilla on vatsat edelleen sekaisin ja syytä tähän en tosiaankaan tiedä. No Ego nyt syö lenkkien aikana ties mitä roskaa, joten sen herran vatsan arvoitus olisi selitettävissä siinä, mutta että Paavokin. Ruokavaliokaan ei ole muuttunut koirilla tässä viime aikoina millään tavalla, joten jotenkin ruuan syyttäminen tuntuisi hieman oudolta. Miksi vasta nyt? Miksei jo vuosi tai kaksi sitten tai viime kuussa?

Muutenkin tämän kisaamisen aloittaminen joka vuosi tuntuu aika tuskaiselta. Nyt meni yhdet kisat ja seuran omatkin kisat menevät ohi suun, sillä tartteis tehdä 8tuntia töitä [tai vaihtoehtroisesti leivon 5pisteen edestä ja teen 3h töitä ja kisaan muutaman startin. Kai kakkosilla se kolme tuntia menee?] ja toisena päivänä olen luvannut olla erämessuilla järkkärinä. Juu enpä katsellut kalenteriin kun järkkärinhommia tarjottiin. On siis varmaan sanomattakin selvää, ettei varkauteen [sama viikonloppu] ole mitään asiaa ja... ARGH.
Viime vuonnahan me Paavon kanssa sairasteltiin kilpaa ja tammikuun sijaan taidettiin startata ekan kerran toukuun lopussa vai oliko peräti kesäkuun alkua?

Tänään kuitenkin uskalsin taas mennä hallille treenaa tavoitteena tehdä yksinkertaisia harjoituksia, jotta pyrrin itsevarmuus ja sitä kautta irtoavaisuus kasvaisi. Ja taas putkelle irtoaminen tai sen tajuaminen oli jotain käsittämättömän vaikeaa, sillä sen sormen tuijottaminen on kaikki kaikessa. Hyppyjä Ego hakee jo kivasti. Ei samalla intohimolla kuin Paavo, mutta edistystä on tapahtunut. Mutta sitten kun Egolla oli pallo suussa, herra irtosi ihan mihin vain osoittelin ja oli niiiiiiin tyytyväinen itseensä.

Tehtiin pienenpieni radan pätkä sisältäen 6hyppyä ja putken. Oli lieviä vaikeuksia nelos hypyllä sillä kakkonen ja kolmonen oli slaidaamista ja nelonen oli sitten jotain ihan muuta, ja kakkos-kolmos-väli vaati tarkkaa ohjaamista ja vientiä, joten nelonen ei vaan meinannut hahmottua kummaltakaan osapuolelta. Kun sitten saatoin muutaman kerran kohtaa hinkattua heittää pörriäisen hieman kauampaa kakkoselle niin, ettei minun tarvinnut tehdä ihmeellisiä mutkitteluja ja mennä pyrrin linjalle missään välissä kolmos-nelos-välillä, homma sujui ja vaikka linjaukset ja ennakoinnit olivat aika heikot, kääntyi koira pennin päällä. Näppärää. Ja nyt muuten onnistui leikka putkella!

Paavon kanssa tehtiin sama pätkä ja totesin, että hieman eritavalla ja -paikassa piti ohjata. Näppärää hauskaa ja helppoa. Tähän pätkään vaan lisättiin putken jälkeiset kuusi keppiä, jotka otus suoritti perin hyvin, nopeasti ja itsenäisesti. Ihan super.
Tehtiin myös piilotetuille putkille hakuja ja aaws. Olisin halunnut nähdä ilmeeni, kun Pulla rynni heti ensiyrittämällä oikeaan osoitteeseen, vaikka minä hieman luistin vastuustani viedä niin pitkälle kuin mahdollista. Paavo ei epäröinyt hetkeäkään minne mennä, vaikka mie jo lähdin seuraavalle etapille asemiin.

Otin vielä Egon ja hiottiin hieman 1-4 hyppyjä, jotta pystyin kehumaan oikeasti treenanneekin jotain.
Paavon kanssa käytiin tekemässä toisella kentällä oleva kiva luukuttelurata [lue: joku ykkösten rata ahtailla väleillä] ja noh... Kyllä se treeneissä osaa ja kuuntelee (KONTAKTIT!). Radan jälkeen tehtiin vielä kerran keinu itsenäisesti ja sen jälkeen sai Paavo tehdä kunniakierroksia vinkuva Matti Juniori suussaan.

Ylipäätään olen pistänyt merkille koirieni erilaisen tavan "leikkiä". Egohan rakastaa kaiken repimistä, mutta ei oikein ymmärrä lelu suussa/lelun perässä juoksemista (paitsi nykyisin tennispallon voi ottaa kiinni). Siksipä kun tennispallo on heitetty palkaksi, ei Ego Paavon tavoin näyttele koko maailmalle onnesta soikeana kuinka hieno lelu hänellä on vaan tulee luokseni ja tahtoisi kovasti taistella lelusta kanssani. Ja jos taistelua ei synny, voi mennä maahan makamaan ketarat ojolla ja keskittyä pallon tarkoin harkittuun tuhoamisoperaatioon. Paavo sen sijaan... Noh tekee kunniakierroksia ja nauttii palkinnostaan. Paavosta huomaa kuinka hauskaa lelun kanssa voi olla, kun taas Egon kanssa pallon repiminen on totista puuhaa.

Tästä kesä voi alkaa

Heippatirallaa ja sitä rataa.
Allekirjoittanut juhlisti tuossa hetki sitten viimeisen teinivuotensa aloitusta ja sen kunniaksi taisi nuppi olla sekaisin, että ilmoitin kuin ilmoitinkin Paavon Joensuuhun. En tosin sunnuntaille, koska luotto tohon koiraan on taas jossain puskassa piilossa.

Tulin tänne kuitenkin tarinoimaan enemmänkin tuota kesäkautta, nyt kun seuramme julkisti tulevat kesäkauden ryhmät.
Ohjaajana toimivat Tiitisen Jenni ja Miira Rokka. Jennihän olisi ollut meillä näin talvella, jos ryhmä olisi pysynyt koossa, mutta kuinkas kävikään... Tykkäsin hirveästi Jennistä kuitenkin ne pari kertaa, kun hää oli meillä alkutalvesta kouluttamasta ja odotan nyt että se piilossa oleva asennekin löytyisi sitten kesän aikana. Jennissä muutenkin on hyvää se, että hänellä itsellään on maksikoira, joten ei tarvitse välttämättä rautalangasta alkaa vääntämään miksi valitsin jonkun toisen reitin kuin pikkukoirilla...
Ja sitten Miira. Miirakin on ollut useasti meillä kouluttajana ja viime vuonnahan se oli Miira, joka järkkäsi ylimääräisen valmennuskerran kerran kuussa. Koska Miira [ja monet muut seuramme jackrussel-harrastajat] ovat aikoinaan aloittaneet harrastamisen walesilla, on hänelle ilo katselle, kuinka joku tuommonen luupääspanieli voi olla niin motivoitunut ja innoissaan tekemisestä. Paavon tekemisenintoa tosin moni muukin rodusta tietämätön ja rodunharrastajatkin ihailevat. Paavohan syttyy kaikelle alle sekunnissa, mutta se into myös voi katketakin ihan yhtä nopeasti. Motivoiminen on pitänyt opetella, eikä se motivoiminen vieläkään aina ihan hanskassa ole.

Ja mitä muihin ryhmäläisiin tulee?
Jos salapoliisintyöni ei ihan täysin väärässä ole, ollaan Paavon kanssa yllärylläri taas ainoat maksit ryhmässä rotukirjon ollessa 3/4xsheltti ja yksiö kääpiö villis. Sulaudutaan Paavon kanssa taas niin mahtavasti joukkoon.

Missä tekeminen erosi tekemättömyydestä?

Kevät on sitten toivottavasti saapunut tänne peräkylillekin.

Sen kunniaksi käytiin Paavon kanssa kevään ensimmäinen melkein kymppi. Se tunne kun olisi vielä tuon ihme loppuylämäen jälkeenkin jaksanut heittää toisen kierroksen.
Egon kanssa sen sijaan kävin metsälenkkeilee ja tehtiin (tai allekirjoittanut teki) porrastreeniä.

Ollaan käyty pari kertaa agittaa ja voin sanoa, että nuo joensuun kisat eivät yhden ratatreenin jälkeen tuntunut mitenkään hyvältä idealta. Pitänee tänään keskustella vakavasti äidin kanssa asioista [joo uskokaa pois, tää mun kety on alkanut jopa itse kisoissa antaa mulle vinkkivitosia, mitä pitää ottaa huomioon, millä tavalla joku kohta pitää suorittaa jajajajajaja...]

Aloitetaan siis näistä surullisen kuuluisista ratatreeneistä. Vissiin edellisen päivän valmennusrata oli jäänyt toiselle kentälle ja tämä fiksu tyttö päätti, että' nyt otetaan homma kisatreeninä.
Menin siis kentälle tutustumaan viideksi minuutiksi rataan (ja minulla ei tosiaan ollut hajuakaan, millainen rata kyseessä) ja sitten koira radalle. Jumitin ja jumitin yhdessä kohdassa, että mites helkkarissa mä nyt oikeen ton (fiksuiten). Radassa oli siis takaakierto esteelle ja sitten kepit siellä esteen takana. Siihen hommaan kulutin aikaa, kunnes totesin, että tutustaanpa loppuun rataan nyt ja palataan ongelmaan myöhemmin. Kun sitten kävelin keppien luokse koin valaistuksen. Olin juuri tehnyt saksalaisen. Ai miten niin meidän viimeisimmästä radasta on hieman aikaa?

Noh sitten Paavo radalle. Joo ei. Kisanomaisesta suorittamisesta ei tietoakaan. Jo kolmannella esteellä meni pieleen. Radan muutamat kohdat oli tehty todella ahtaaksi. Mun jalkametreillä välit olivat pienimmillään vajaa kolme (mun viisi jalkametriä on todellisuudessa melkein seitsemän metriä), mutta ei todellakaan ollut viittä metriä nähnytkään. Ja kolmannen esteen olin päättänyt suorittaa niin, että koira olisi kaarrattanut ulkokautta, vaikka tyhmempikin näki, että idea oli pyörittää koira sisäkautta, sillä ulkopuolella oli jätetty nippanappa koiran mentävä tila...
No juuri sen pienen tilan takia Paavo teki äkki pysähdyksen ja pyärhtikin toista kautta mukaani, saattoi johtua myös siitä, että kolme ekaa estettä eivät juuri jättäneet ohjaajalle tilaa liikkua ja kun sitten kolmoshypyn kohdalla lähdinkin yks kaks seuraavaan kohtaan, lähti Paavo perään. Tehtiin pallon kanssa harjoitus, että kyllä sieltä ulkoakin voi juosta ja otettiin sitten lähtö uusiksi.
Otto 2#
Päästiin sinne saksalaiseen asti. Väliin mahtui nelosputkelta ryntäys vitos-kutosesteille. Kutonen oli putki (kauempi pää luonnollisesti) ja siitä sitten jonnekin ihme kohtaan hyppy ja siitä tiukka kurvi vinolle keinulle ja keinulta hyppy aa (luonnollisesti ei missään vaiheessa suoraan)
Putki-keinu suoritus oli rumaa katsomista ja rima tiputettiin jyrkässä käännöksessä. Oikeestaan Paavo kunnostautui muutenkin aika onnistuneesti noiden rimojen tiputuksessa, etenkin siinä vaiheessa kun ajatukset tuntuivat olevan enemmän huutamisessa kuin hyppäämisessä.
Noh mentiin sinne saksalaiseen. Tai yritettiin. Hommassa oli se pikkupikku juttu, että kierrättäminen tapahtui aan vierestä. Arvaa oliko koira ankarasta käskyttämisestä huolimatta aalla? No oli. Monesti. Ja jos koira ei ollut aalla vaan kiersi esteen niin Paavo myös kirjaimellisesti kiersi koko roskan. Kuka mitään millään hyppäämisellä. Aha.
Noh tehtiin yksittäisenä saksalainen ja onnistui. Tämän jälkeen aalta putkeen ja putkesta saksalainen. Nyt onnistui ja suoriuduttiin maaliin lähes kunnialla.

Paavo mökäsi sen verran kovaa, että päätin käydä heittämässä pojan rauhoittumaan ja otin Egon tilalle.
Egon kanssa ei tehty koko rataa vaan vekslattiin neljää ensimmäistä estettä. Ja mieleni teki repiä hiukseni päästä tai jotain. Suoriuduttiin siis kolmesta ekasta kunnialla, mutta nelos putki, joka ulkokautta kiertämisen jälkeen oli loogisessa paikassa, oli sula mahdottomuus, vaikka juoksin putken vieressä. Siinä vaiheessa kun mitään ei tapahtunut vaan pohdin synkästi mielessäni, mikä helkkari tuossa putkessa nyt oikeen oli, kävi Ego parit kierrokset ihan itse putkessa. Aha. Niinpä totesin, että koira putkeen mennessä hakee itse paljon paremmin, kun en sano mitään. Hypyillä ääni on välttämättämätöntä, mutta putkella Ego alkaa tuijottaa sormeani putken sijaan. Voin vaan todeta, että todellakin jokaisen koiran kanssa on aloitettava agility ihan alusta.

Otin Paavon uudestaan ja tehtiin rata nyt kisanomaisesti läpi. Ääntä kuului ja lähdössäkin oli pientä eteen nojaamista ja nykimistä. Suoriuduttiin maaliin puhtaasti vaan ei kyllä kauniisti. Päätinpä sitten ottaa alun niin, että juoksin putken [joka siis huomhuom. oli suora] vierellä ja katso miten koira kääntyy takaleikalla putkeen. Putken jälkeisen hypyn annoin koiran hypätä pitkälle eteen ilman minkäänlaista jarruttelua ja takaleikkasin siinä kohtaa. Ja Paavohan kääntyi upeasti, melkein vähän liiankin hyvin.

Sitten siihen oikeinkunnon ketutusvatutusjuttuun. Keinu ja keinulla tapahtunut häppeninki. Ei saatu suoritettua keinua oikeen missään vaiheessa oikeesti hienosti. Joka keinu suoritettiin tuskaisen hitaasti ja varovaisesti tai sitte pompittiin kontakteja. Kun sitten neuvoteltiin loppuvaiheessa Paavon kanssa, että mites se keinu nyt suoritettiinkaan, tuli halliin toinenkin treenaaja. Arvatkaa kuka meni ensimmäisenä vauhkosti muristen ja haukkuen "tervehtimään" tulokkaita. Juu arvasitte oikeen ja oli poika takaisin tullessaan aika nolona. Tein nopeasti kerran aan ja kerran puomin ja annoin asian olla, otti pojan pyrähdys hieman päähän, vaikka kivat kontaktit tekikin.

Eilen käytiin pitkästä aikaa lihapullien kanssa treenaamassa. Otettiin siis kontakteja.
Pyrrille kontaktien ottaminen oli eka kerta ja tehtiinkiin kontakteja seuramme pentuturvallisella esteellä. Ensimmäisellä kierroksella Ego suoraan sanottuna inhosi koko kapistusta ja ajattelin, että tästä hommasta tulee meille vielä ongelma.

Otin väliin Paavon kanssa puomia ja se poika on ihana. Kun minä liikuin otti Paavo vaan nopeasti namin lautaselta ja jatkoi mukanani matkaa, mutta kun olin päättänyt testa kuinka poika reagoi, jos jäänkin puomin alkuun, enkä liikkunut mihinkään, Paavo jäi odottelemaan kontaktille lisäohjeita. Superspanieli siis.

Seuraavaksi otettiin pörriäisen kanssa uudelleen kontakteja ja mitä tekee pyrri? Menee istumaan lankulle ja kun sanon "ota", heittää etutassut sellaisella raivolla maahan, että heikompaa olisi hirvittänyt. Ja kontakteja tosiaan opeteltiin käsi-/namilautanen-/naksupalkkaus sekasikiöllä.

Paavon kanssa siirryttiin kepeille ja arvatkaas mitä? Se koira löysi jostain aivan mahtavan rytmin ja se nopeus ja varmuus sai tän tytön entistäkin iloisemmalle tuulelle. Tehtiin keppejä muutaman kerran molemmilta puolilta välillä jätättäen, välillä edistäen ja ensimmäisillä kerroilla koiran vieressä ollessa.
Palkkioksi tehtiin "helppo" riemukaari, mutta Paavolla olikin ihan omat radat mielessä. Koira jätätti huoletta edessään olevat esteet tekemättä ja sujahti näppärsti putkesta putkeen ja putken jälkeen juoksi sitten aalle, joka oli kentän ihan toisessa nurkassa, melkein suoraan näkökentässä. Ja kartturi vaan nauraa ääneen. Otettiin toinen kierros onnistuneesti.

Vielä pörriäisen kanssa radalle ja se, joka sanoi, että namit ovat raihoittavia palkkoja ei ole nähnyt meitä radalla namipalkalla. Nyt sain pyrrin hampaat kylkiini, paita sai oman osansa, kaverini, jotka näkivät käteni kyselivät, mikäs leima mulla on kädessä ja jaloissakin on kivoja pyrrin hampaiden kokoisia jälkiä. Niih. Mut hei, pyrri irtos tällä riemuympyrällä ja meni vähän kierroksille vauhdin huumassa.

Oli siis hyvät treenit.

Life is like riding a bicycle. To keep your balance you must keep moving.

Meinasin jo yöllä hehkuttaa, mutta maltoin mieleni ja meninkin blogiin raapustelun sijaan nukkumaan.

Me käytiin eilen taas ilta-agittaa ja molemmat pojat olivat taas niin maan hienoja otuksia. Ensinäkin, Ego ihan itse haki esteitä, kun minulta ei tullut tarkkoja ohjeita mihis sitten. Olin hommasta niin lumoutunut, että päätin tehdä hieman hankalampia takaleikkoja ja sylkkäritreenejä. Sylkkärit vaativat vielä työstämistä, mutta ainakin koira alkaa hiljalleen irrota. Ja meidän tämänhetkinen treenilelu on ihan vain puoliksi risainen tennispallo. Tehtiin myös Egon kanssa sivuttainen irtoamistreeni, kun kentällä oli kivasti pari putkea sijoitettu niin, että oli pakko ohjata puomin toiselta puolelta. Helppoa ja hauskaa.

Paavon kanssa teimme niin ikään sylkkäri ja takaleikkatreeniä ja sivuttain irtoamista ja vähän takaakiertoja. Oli vähän kartturilta takakierrois tekniikka hukassa, kun saksalainen muuttui huomaamatta kauniiksi twistiksi ja silleen. Mut Paavo oli liekeissä. Tiet olivat upeat ja vauhtia riitti. Tosin rimat nyt olivatkin korkeimmillaan 35cm joten edes hyppääminen ei hidastanut vauhtia. Harjoituksessa hankalin ja se harjoiteltava kohta olikin syöttiputkenpäät, jotka Paavo ohitti joka kerta ja luki tarkkaan ohjeitani. Ja oli vaan paras. Ihan oli ikävä tehdä vähän pidempiä pätkiä ja vieläpä Pullan kanssa. Se koira vaan osaa.
Paavollakin taisi olla ikävä agilitya? Ainakin aina kun Paavo tuli "puikkoihin" alkoi hirveä mökä, jos en välittömästi lähtenyt omiin asemiini.

Tänään olikin vuorossa Paavon kuratrimmiin trimmaaminen. Vielä kun saisin leikeltyä korvat, kaulan ja kynnet niin toi koira oli kokonaan kynitty. Egolta sain leikeltyä kynnet, enkä edelleenkään löytänyt epämuodostuneita tai puuttuvia kynsiä, vaikka huoneeni oven lukosta on löytynyt parikin kappaletta pyrrille kuuluvaa tavaraa...

Huomenta ja lässynlää, läpäti läpäti läpäti lää, lää

Ei mulla oikeestaan muuta kuin ihkutusta siitä, kuinka sain maailman parhaimman Paavoni eilen takaisin.
On se aika söpis. Eikä vaan aika, vaan aika tosi... ei kun...

Sanovat, ettei se tuijottamalla nopeammin keity, toisaalta on tiede ollut ennenkin väärässä

-tässä tulisi lukea joku tarkoin harkittu ja tunteja mietitty aloitustervehdys-

Ollaan oltu eteviä. A) tämä tyttö saa alustavien pisteiden valossa lakin päähän ja B) musta tuntuu, että ollaan edistytty agilityssa jotenkin.

Meidän elämään kuuluu luun jyrsintää, lukkojen avaamista ja omistajan takaliston pureskelua ja päällä puskemista, jos ei muutakaan tekemistä ole. Tiedä sitten, onko Ego vain sitä mieltä, et nyt tartteis vähän kiinteyttää paikkoja vai mikä tuossa on...

No joo agihallissa purukalustoksi käyvät myös ihan hyvin paidat/vatsa ja kädet/hihat. Arvostan Ego tätä kiinteytysohjelmaasi niinkin paljon, että pyydän oikeinoikein kauniisti, voisitko millään lopettaa?
Meidän elämään kuuluu siis agilitya, agilitya, metsälenkkeilyä ja agilitya. Olen nyt agilityssa keskittänyt kaiken tarmoni hyppykuvioihin ja testailuin miten toi pyrri oikeen toimii. Ja toimiihan se. Toisinaan. Kättä tuo seuraa edelleenkin _todella_ intensiivisesti eli päätin huomenna mennä tekemään kunnon irtoamistreeniä.
Parilla kerralla olen kesnyt hallille ihan vaan vahingossa ja vähemmän vahingossa. Taskusta on kuitenkin löytynyt vain joku lelun riekale ja halliin ollaan menty vaan leikkimään. Ei siis nameja. Tulos on ollut vähän muuta kuin tarkoitin. Irtoaminen on toki edistynyt hieman, mutta pyrrin kierrokset ovat kerta kerralta suurentuneet ja kroppani näyttänyt treenitreeniltä hieman sinertävämmältä.

Tänään tehtiin kolmeen esteen riviä eri variaatioilla. Piti tulla välistä, piti kiertää jnejne. Huomasin, ettei pörriäinen siedä yhtään työntämistä ja tai vähääkään päälle tulemista. Siinä vaiheessa lyötiin jarrut päälle ja alettiin murista. Joo sori, mun spanielit vaan ovat opettaneet mut liian hyvälle. Egolle siis vinkki: sisäistä spanielisuutesi.

Meidän elämään kuuluu myös lukuisat lässynlässynhellyttelyhetket. Ette tiedäkään, miten suloinen tuomoinen sekasikiömangusti on, kun se tulee tuhisemaan viereen ja kääriytyy oikein tiiviiksi keräksi, etkä oikein tiedä, mistä kerä alkaa ja mihin loppuu. Nih.
Lisäksi tänään huomasin oven lukossa, että Egon kynsi oli jäänyt lukon ja oven väliin, mutta tarkistaessani pojan tassut en löytänyt yhtäkään puuttuvaa kynttä. Toisaalta Egollahan on yhdessä kannuksessa "tuplakynsi" (siis sellainen kaksi kynttä liimautuneet toisiinsa. Joo se on ihan vaan koira, eikä mikään mutantti), joten en yhtään ihmettelisi, vaikka koiralla olisi ollut pari ylimääräistä piilokynttä muuallakin kropassaan. Eipä tuo koira tunnu aristavan mitään [tosin tarkistustilanne meni aika pelleilyksi ja nuoleskeluksi muutenkin...] ja tuntuu hyvin liikkuvan muutenkin... tai no hyvin...
Joo tiedän, Ego on nuori ja löysä pentu, mutta mua oikeasti huolettaa ton koiran takakoivet aika paljonkin. Toisinaan tuntuu, että koiran tassut kinnerkulmasta aivan kuin kaareutusivat hieman "sisälle" päin tai silleen.... Ja takaliikkeet ovat ainakin toisinaan _todella_ ahtaat, hyvä ettei kipinöitä lennä. Muutenkin noi koivet ovat kovin löysät, että odotan innolla sitä hienoa päivää kun kuvautan tuon otuksen. En yhtään ihmettelisi, vaikka kuvat olisivat täysin pimeitä eikä luita löydy tai vaihtoehtoisesti Egon sisältä löytyy kadonnut kaksoisveli tai jotain.

psst! Katselin meidän kevään kisakalenteria ja nyt on pakko kysyä, että millä logiikalla springereiden erkkari juuri tänä(kin) vuonna on tungettu ylppäreiden kanssa samalle viikonlopulle? Joku suunnitteluvirhe, vai minulle vain väärä lakituspäivämäärä?

Apinoilla on teoria hallussa, gorilloilla on käytäntö, yhdessä he muodostavat tila-aikajatkumon

Tästä päivästä.



Aloitettiin päivä kauniissa aurinkoisessa metsässä harjoitellen samalla luoksetuloja. No tulihan se. Onhan kyseessä Ego, joka tosin joku aika sitten hieman kyseenalaisti luoksetulon tarpeellisuutta.

Päivää jatkettiin ylimääräisellä temppukoululla. Temppuiluun kuului laatikkoon meneminen. Tämän pyrri on ihan itsekin jo tosin hoksannut aikoja sitten, joten tempun opettelu käskystä ei ollut ollenkaan haastavaa.
Sitten siihen haasteelliseen osuuteen: tassun antaminen. Olen nyt päättänyt visusti opettaa tämän liikkeen naksuttimella ilman vihjeitä, mutta tuskaista on. Pörriäinen kun ottaa tässä kohtaan mahdottoman kivaa katsekontaktia ja yrittää tehdä jo opittuja liikkeitä. Haluamani tassu pysyy koko helkutin liikesarjan ajan samalla paikalla. Varmasti Ego siis tietää, mitä haetaan, mutta ei uhallakaan liikettä suorita.

Temppuilun jälkeen jätin pörriäisen yksin. Tähän asti Ego on jo oppinut ovien aukaisemisen jalon taidon, mutta lukossa olleet ovet ovat sentään pysyneet kiinni. Vaan eivätpä pysy enää. Jo eilen pyrri tuli vastaan eteisessä, mutta luulin sen johtuneen huonosti suljetusta ovesta. Tänään pyrri tuli jälleen eteisessä vastaan ja olin ennen lähtöäni tarkistanut useaan otteeseen, että ovi on ja pysyy kiinni ja lukossa.
Totesin sitten kaverin luokse mennessäni, ettei Egokaan ihan loppuun asti pakosuunnitelmiaan tee vaan jättää jälkiään. Siinä vaiheessa kun oven kahva melkein jäi käteeni tajusin, että joka halvatun oven, jonka pyrri on avannut on kahvat ja lukot melkein irti... Hupsista.

Jatkettiin ilta temppuilulla. Tällä kerralla ihan vaan tennispallo kouraan ja jakkaraa kiertämään. Lisäksi Egolla oli sen verran virtaa telkkaria katsoessa, että teimmepä sitten istu-maahan-seiso-jumppaamista edelleenkin tennispallo palkalla.

Iltalenkki sijoittui sitten hyvin lähelle hallia, enkä millään malttanut mieltäni vaan eksyimmepä sitten hieman agittamaan. Hallilta oli juuri lähdössä eräs seuralaisistamme, jolle olin lelupalkkaavuusongelmaani marissut. Hän jätti meille uuden lelun testattavaksi ja tämä tyttö tahtoo samanlaisen! Egolle, tietty.
Lelu oli siis sellainen, minkä uskoinkin nappaavan tuohon otukseen. Semmoinen perusvetolelu, johon oli sitten tungettu ohueen kohtaan tennispallo [niin, ettei pallo liikkunut siinä lelussa, mutta tokopa tuolla liikkuvuudella niin väliä olisi ollut]. Pyrri repi ja pyrri juoksi lelun perässä. Saatiin tehtyä kivoja helppoja treenejä. Harjoiteltiin takaleikkaa putkella, piilotettua putken päätä, putkille lähetyksiä ja vähän hyppyjä. Niin ja vinoja keppejä, joiden syvin olemus tosin vähän taisi unohtua, kun tässä vaiheessa pyrri alkoi taas seurata ohjaajaa niin ne kädet vaan jotenkin eksyi mukaan. MUTTA. Nyt Paavo, en halua millään dissata sinua, mutta valitan, Ego osaa kuusi keppiä suorilta nopeammin kuin sinä ja vähintäänkin yhtä varmasti. Juuh että silleen. Ehkäpä jätämme kepit hautumaan sitä elokuuta, kun pyrri täyttää sen vuoden ja luusto olisi kepittelyyn vähän sopivammalla jamalla. Tai sitten alan sisäistää vinojen tarkoitusta ja reenilöin niitä. Kepeille hakua ja kaikkee muuta kivaa.

Sellaista tänään. Huomenna allekirjoittanut saakin sitten jäätyä tuolla lumimyrskyssä latuvahtina sm-kisoissa. Ratkean riemusta.

Nyt ollaan jännän äärellä

Kirjoitukset ohi nyt odotellaan tuloksia.

Ja mitäpä sitten kirjoitusten jälkeen? Muistelen keskustelun äidin kanssa menneen jotenkin tähän suuntaan:
Ä: "Sillon kun mulla alkaa loma niin lupasin Saaralle, että käydään Helsingissä."
R: *muminaa*
Ä: "Niin että sillon voidaan viedä se Paavokin Saaralle."
R: "MITÄH!?"
Ä: "Niin kun joskus oli puhetta siitä, että Saara sais Paavon hetkeksi. Voidaan viedä se sitten silloin."
R: "Ahaa..."

Juu että näin paljon omistajalla on sanavaltaa näissä asioissa. Niinpä maanantaina matkasimme äiti, Ego, Paavo ja Elvis sekä minä kohta Myyrmäkeä ja tiistaina lähdimme yhden Paavon köyhempänä pois. Tiedättekö miten pahalta voi tuntua, kun katsoo ikkunasta, kuinka koira jää pariksi viikoksi jonnekin muualle? Elämä ilman Paavoa on teeskentelyä.
Kun sitten kysyin, et millos mä saan koirani takaisin niin tuli vähän epärääisiä vastauksia. Elän nyt kuitenkin siinä uskossa, että parin viikon päästä olisin taas saanut palan elämääni takaisin.

Päätin nyt kuitenkin ottaa kaiken ilon irti yhden koiran omistamisesta ja kotiuduimmekin juuri agikentältä. Oltiin kentällä meiningillä "ranteet auki agilitya" kun pyrrillä oli vähän huomautettavaa tehtävistä harjoituksista.
Tehtiin ekaa kertaa pussia tosin ihan vahingossa, kun hurmiossani heilautin väärää kättä ja pyrri sitten putken sijasta sinkosi pussiin. Lopputuloksena pussin jälkeen pyrri tähtäsi pienen hammasrivistönsä takalistooni aivan kuin huomauttaen, että jumaliste se mikään putki ollut.
Muutenkin pyrri oli koko ajan hampaat ojossa retuuttamassa erinäisiä vaatekappaleitani, jos käskyt olivat myöhässä/niitä ei kuulunut, eikä leluakaan näkynyt missään. Ja vaikka lelukin näkyi niin kuka sanoi, että siihen leluun pitää tarrata? Ranteeseenhan on ihan yhtä kätevää upottaa hampaat. Heräsi siis kysymys, miksei siihen pentupakkaukseen kuulunut ensiapukamoja ja niiden lisäksi ylimääräisiä treenivaatteita, mieluiten pyrrin kestäviä?

Mutta juu. Itse treeneistä muuten. Kyllä tosta vielä agikoira tulee.

Lets do it again

Eipä mulla muuta kuin, et ollaan menossa mukana!

Jooh kirjoitukset ovat siis käynnissä. Alustavasti englannin kuuntelu meni niin päin sitä jotakin, joten se on ainoa stressitekijä tässä hommassa. Mun kirjoituksethan siis ajoittuvat vain tälle viikolle ja kuten huomata ja lukea saattaa panostukseni on suorastaan häikäisevä näissä hommissa. Joo, seuraava stressitekijä on tuleva koulutuspaikka. Sehän on siis amiska ja uskokaa tai älkää, mun lukion ka tulee olemaan yli kahdeksan [ja olen ikuisesti katkera matikan[pitkä] ja ruotsin numeroille... niiden ka kun jäi 7.4 ja rapiat eli numeroksi tulee se 7] eli luulisin selviytyväni tahtomaani paikkaan, vaikka turvallisuusalalla ne soveltuvuuskokeet ovat. En vaan voi munata niitä. Kuntotesti, aine ja haastattelu. Mut on luotu tohon soveltuvuuskokeeseen.
Ongelmana on paikkakunta. Opiskelupaikkahan täytyis valita sen kivoimmalta tuntuvan koiraseuran mukaan, mutta uskokaa pois Hupua on aika vaikea päihittää, ja arvatkaa onko minulla aikaa tutkiskella paikkakuntien tarjontaa? Varsinkin kun toi toinenkin harrastus olisi myös kiva ottaa mukaan...

No joo, mitä noihin koiriin tulee niin niille kuuluu hyvää. Ego on kiusannut äitiä, kun olemme siellä pari yötä yöpyneet. Tänään palasimme takaisin omaan kämppääni.

Ollaan käyty kerran myös hieman agittaa.
Ego alkaa hahmottaa käskyjä ja sitä, että on myös sallittua katsoa sormen sijasta sitä mitä sormi osoittaa. Muutaman kerran ollaan saatu tehtyä loistavia irtoamisia, mutta muutaman esteen jälkeen Ego kokee olonsa huijatuksi, kun esteiden jälkeen ei olekaan löytynyt namialustaa ja lentävä lelu ei riitä, kerta namiakin voisi olla tarjolla. Noh kohta alkaa olla aikaa pähkäillä uutta taktiikkaa tehdä tuosta koirasta lelulla palkattavaa. Ego kun yhdistää hallin jo nyt siihen paikkaan, josta saa paljon nameja. Kotona tuo koira riekkuu vaikka paperipalojen perässä, kunhan vain tehdään jotain yhteistä kivaa.
Kertokaas minulle, mikä on kuollut lelu tai eläin tai joku semmonen? Mulle vinkattiin, että vois tollaselle tapaukselle olla erinomainen tapa palkata, mutta idea jäi hämäräksi?

Paavon kanssa tehtiin myös irtoamista ja kyllä se koira näyttää edelleenkin irtoavan kivasti, vaikka Pulla nykyisin jotenkin reagoikin helposti ohjaajan tekemisiin siellä radalla. Enkä valita kyllä yhtään.

Joskus käy niin, että mitä enemmän ajattelee, sitä vähemmän on todellista vastausta olemassa

Eilisestä innostuneena päätin lähteä "pikatreenaamaan" aamulla hallille. Tällä kertaa lähdin hallille harjoittelemaan hyppäämistä ja juoksemista.

Aivan ensimmäisenä virittäydyttiin tokokentällä. Siellä me siis lähinnä juostiin lelun perässä ja taisteltiin kiivaasti lelusta.

Egon kanssa tehtiin ensimmäisenä kahta toisistaan hieman vinossa olevaa hyppyä. Tällä kerralla olin muistanut namilautasen mukaan ja käytimme sitä hyväksi.
Tein tässä kohtaan melko simppelin havainnon, jota en ollutkaan aikaisemmin huomannut. Aina kun lähetin (/olin paikallani sijainnistani viis) Egon juoksemaan keskenään esteet, ei ongelmia. Mutta kun juoksin vierellä, tai ainakin yritin, Ego herkemmin kiersi esteet. Harjoiteltiin siis mun liikkeeseen tottumista ja alkoi sujua. Sitten tehtiinkin vähän "hyppytekniikkaa". Esteitä oli suoralla kolme, joiden rimat olivat vinossa tai vähintäänkin eri korkeuksilla ja välit vaihtelivat parista metristä reiluun kuuteen.
Pyrrillä näytti olevan hauskaa ja kun viimeisellä kerralla lähdin lelun kanssa juoksemaan jonnekin päin ja pyrri seurasi suoraviivaisesti luokseni -matkan varrella suorittaen medikorkuisen muurin.
Kun olin ottanut välissä Paavon kanssa kypsytellyt hetken Egon varauksettomuutta uusiin esteisiin ajattelin treenailla muitakin erikoishyppyjä. Otimme siis muuria, mutta vain mininä. Ei minkäänlaista ongelmaa, eikä kiertämistä, kun laitoimme namilautasen hypyn taakse.
Aivan lopuksi otimme minirengasta ja siinäkin pyrri tajusi heti idea. Valtava kehikko ja muut ylimääräiset härpäkkeet eivät pelottaneet, vaan joka ikinen kerta mentiin oikeasta välistä namilautasen luokse. Fiksu koira. Voisimme seuraavalla kerralla aloittaa kontakteiden tarkastelun...

Paavon kanssa otimme myös hyppyjen etäisyyksien ja korkeuksien arviointia. Lisäksi otimme keppejä kuudella kepillä ja putkea puomin alla.
Ja koira meni juuri sillä innolla kuin Paavo menee agiradalla.
Viimeisellä kerralla päätin pitäytyä taas kontakteissa, kun Paavo oli ensimmäisen ageilun lopussa karannut sekä puomille ja aalle, ottaen nätit 2-on-2-offit.
Päätin myös rikkoa ylösmenolle askeleet, jotta varmasti saadaan onnistumisia myös toisessa päässä.
Ja Paavo oli super. Ei epäilystäkään, etteikö koira olisi yksinään käynyt kontakteja treenaamassa.

Treenien lopettaminen on aina yhtä vaikeaa. Tällä kerralla loppuivat namit, joten treenit loppuivat siihen, mutta koirien energia ja into olisi kannustanut vielä parille visiitille agikentille. Maltoin mieleni ja lähdimme pitkälle jäähdyttelylle.

Lopulta kämpässäni kelloa katsoessani huomasin, että lämmittelyt ja jäähdyttelyt mukaan lukien visiittimme agihallille/-hallilla/-hallilta oli kestänyt miltei kolme tuntia. No tulipahan lämmiteltyä ja jäähdyteltyä ainakin huolella ja oli kerrankin tehnyt olo ennen suihkuun menoa.

Ehkä hänet on luotu lentämään

Viikon päästä ne olisivat. Siis kirjoitukset. Viikossahan ne olisivat ohi ja sitten aletaankin pohtia, että mitäs nyt.

Meidän arkeen on kuulunut yhtä jos toista.
Elmarin kanssa käytiin agittaa hallilla ihan kaksistaan joku kaunis keskiviikko, kuten olin luvannut. Ja voi sitä pienen spanielin intoa ja hösäämistä. Ja Elvis vipelsi radalla kuin ferrari... no ehkä joku vähän vanhemman vuosimallin ferrari vaille huoltoa, mutta vipelsi se niin paljon kuin kintuista lähti. Häntä tosin taisi vispata jalkoja nopeammin.
Meidän agitreenit eivät kestäneet kovinkaan kauan ottaen huomioon, että möyrisimme lattialla pitkään joka kierroksen jälkeen ja lopuksi hieman tokoiltiin. Tehtiin siis ruudun alkeita. Ja tiedättekö sen iloisen spanielin katseen ja laukan, kun otus on tehnyt omasta mielestään jotain huisia? Niin huisia, että olemus kertoo kuinka hieno jätkä nyt tulikaan oltua. Oi kyllä, se on se juttu, miksi koiran kanssa touhuillaan yhdessä.

Paavo ja Ego ovat päässeet hallille hävettävän vähän. Paavon kanssa ollaan keskitytty kontakteihin, Egon kanssa siihen riekkumiseen radalla. Meidän ongelma on koiran olematon irtoaminen, vaikka kuinka yritän keinoja keksiä.

Oltiin Jyväskylässä Egon kanssa viime viikonloppuna. Paavo jäi Kuopioon veljeni iloksi. Pieni otus oli haltioissaan kuin myös omistaja. Ego on ihan mahtava otus yksin ollessaan, mutta muiden koirien seurassa siitä kuoriutuu oikein kunnon riiviö.
Sää suosi viikonloppuna ja teimmekin Egon kanssa vajaan kolmen tunnin metsälenkin. Oli hassua kävellä itseasiassa koiran kanssa metsässä koko aika. Noilla mun spanieliotuksilla kun on taipumuksia välillä eksyä polulta...
Metsälenkin lisäksi Ego pääsi lenkkeilemään muutenkin paljon. Aina oli joku, jolla oli tylsää ja aurinkoinen parin asteen pakkassää kutsui ulos.
Me myös treenattiin tokoa. Kyllä, tästä alkoi pyrrin tokoura. Hinkattiin nyt oikein kunnolla sivulle tuloa ja tänään viimeistään huomasin, että jotain on jäänyt päähänkin. Isä opetti Egolle myös kanin tai tässä tapauksessa mangustin. Uskokaa pois, siinä asennossa koira ei voisi enempää näyttää mangustilta. Myös seuraamisen alkeita opeteltiin. Siis oikeaa paikkaa ja vähän huojuttiin eteenpäin, niin että koiralla säilyi katse omassani.

Tänään käytiin sitten illalla vakiovuorojen päätyttyä piipahtamassa hallilla ja kerrankin minulla oli oikein suunnitelmat mukana. Paavon kanssa tehtiin pitkästä aikaa keppikulmia ja se poika on työstänyt keppejä päässään. Ihan mieletön asenne!
Tehtiin myös välistävetoharjoitusta ja takakierrätyksiä ja ihan vaan aaltoilua ja kaikkea muuta ympärillämme oleville esteillä... hetkonen mikä suunnitelma?
Ollaan taidettu ottaa nyt niitä haltuunottoja ja lähellä olemista muutenkin aika kivasti. Meidän välistävedot kun eivät tarvinneet ollenkaan ohjaajaa, mutta muuten neljän esteen rivin suorittaminen tarvitsi hieman pähkäilyä. Eikö niiden jalkojen välistä saa edelleenkään rynniä? Ihan varmasti kartturi vain ohjaa väärin. Välistähän sitä ollaan tähänkin mennessä aina menty...
Mutta Paavo oli vaan kerta kaikkisen ihana ja koiran olemus radalla ja hallista poituessa kertoivat omaa kieltään oliko koiralla hauskaa? Sitä tunnetta ei vaan voi sanoin kuvailla, se pitää itse nähdä ja huomata.

Ja sitten siihen riiviöön, joka on omaksanut jo ärräpäät radalle. Otettiin ainoastaan hyppy-mutkaputki-hyppy veivaamista ja hyppy-s-putki-hyppy veivaamista. Ohjaajalla on kiire ja pyrrillä jo nyt mahtava asenne radalla. Minä tykkään.
Tehtiinhän me myös kahdella hypyllä sekä välistä vetoa, aaltoilua ja takaakiertoa. Kädessä olevaa koiraa on tällaisissa kahden esteen vekslaamisissa niin helppo ohjata, mutta me silti jatkamme sitä irtoamisharjoitus. Voin nimittäin todeta, ettei minun nopeus riitä nenästä kiinni pitämiseen koko radan ajan.
Ja oli taas lähdöissä huomattava, kuinka pyrri käyttää välillä vähän liikaakin omia hoksottomia. Kuten todettua aloimme panostamaan hieman tokoon tuossa viikonloppuna. Nyt kun otin pyrrin sivulle siinä liikehdinnässä oli kaikki muutkin opitut asiat mukana. Joskos vähän kanitan, nostan yhden tassun ylös ja tapitan silmiin? Eikö? No onko nyt parempi jos heittelen takamustani näin, kuin olisi kusiaisia lattialla? Eikö? Malttaminen? Mitäs halvattua se nyt on? Nyökyttelen päätäni ja heilutan tassuja vuorotellen, joskos sitten pääsisin esteelle?
Juu nätit sivulle tulot lopulta tehtiin ja vaikka pyrrin jokainen viiksikarva on lähdössä tajuudella agility olin niin ylpeä pienestä mangustista, joka malttoi lähtölupaan asti. Hassu pieni otus, joka on ansainnut nimensä.

ps. treeneissä saimme myös ihailijoita ja vinkkejä treenaamiseen. Tiesipä henkilö myös pörriäisen rodun. Taitaa olla ensimmäinen meidän kohdalla.

Hukkaa päivä kanssani kulta, viereeni jää

Myö ollaan mualla kera parin muun koiran ja immeisen. Saatte siis kuvia. Ette kaikkia, koska ahdistaa jos muihin postauksiin ei jää mitään laitettavaa.

















ps. Lupasin äidin luona ollessani Ellulle, että kun täältä kotiudun, käymme ihan kaksistaan agittaa hallissa. Eli keskiviikkona jos kamrun saan käsiini, saatte nähdä, kun mun maailman monin Elmari näyttää mallia nuoremmille, miten hommat hoidetaan oikein.

Muutenkin meno tuntuu holtittomalta

Kävin viime viikolla valmentajakurssin, tai oikeastaan kakkososan ja jään innolla odottelemaan ensimmäistä osaa. Tällä hetkellähän siis pidän yu-koulua ja minun huima kokemus yleisurheilusta rajoittuu vuoden harrastamiseen joskus kuusi- seitsemän vuotta sitten ja toki koululiikunnassa, mitä nyt ollaan tehty. Onneksi tyypit ovat vielä sen verran nuoria, että taitoni riittävät heille vähintäänkin perusasioiden opettamiseen lajissa kuin lajissa ja tukenani ovat useita vuosia lajia joko harrastaneet tai yhä harrastavat kaverini.

Joka tapauksessa valmentajakurssin idea ei suinkaan ollut “kuinka teet mahdollisimman paljon lajiharjoituksia ja kuinka valmentaudut paremmaksi valmentajaksi lajissasi” ehei. Jos näin olisi ollut olisimme vielä nytkin keskustelemassa, kuinka pesäpallonvalmentaja tulisi opettaa eri heittotyylejä. Mitä kikkoja jalkapallovalmentaja ei ole vielä joukkueelleen opettanut tai kuinka minun tulisi heitättää mahdollisimman paljon keihästä tytöillä, jotta heistä tulee vielä joku kaunis päivä olympiamitalisteja keihäänheitossa. Kyse ei ollut lajiharjoittelusta vaan päinvastoin, kuinka nykyvalmentajat keskittyvät liikaa itse lajiin, eivät siihen, mitä muuta treenaamiseen ja kunnossa pysymiseen vaaditaan. Tunnistaako kukaan tästä agilitya?
Tällaisia valmentajakursseja Suomen valmentajat ovat alkaneet pitää Nuori Suomen tekemän selvityksen mukaan, kuinka 14:ssa eri lajissa nuoret valmentautuvat [tuo selvitys löytyy esimerkiksi googlaamalla urheilevien lasten ja nuorten fyysis-motorinen harjoittelu .]

Ja miksi kirjoitan aiheesta tässä blogissani? Voin sanoa, että kaikki, mitä kurssin vetäjä kritisoi oli suoraan kuin “tavallisten” [anteeksi, tarkoitan nyt niitä kenties puskaharrastajia, jotka eivät edes koiraansa lämmittele kunnolla, eivätkä harrasta huipulla (voin siis itsekin lukea itseni tavallisten joukkoon) eli tuskin itsekään yrittävät vaikuttaa oman suorituksen parantamiseen ] agiharrastajien oppaasta. Kouluttajamme itse totesi, ettei ikinä antaisi lapsen tai kokemattoman nuoren itse lämmitellä itseään. Se ei olisi riittävää ja tekniikat voisivat olla väärät. Hän ilmaisi asiansa, että se olisi jopa edesvastuutonta. Minulle tuli vääjäämättä mieleen suurin osa agiharrastajista.

Valitettevasti suurin osa agia ja muita koiraurheilulajeja harrastavat ihmiset eivät ota harrastuksiaan urheiluna, koska se menisi liian vakavaksi. He ignooraavat urheilun tärkeimmät asiat, koska homma on vain leikkiä koiran kanssa. Tämä on asenne, jota en vain voi ymmärtää koiraihmisissä. Olet nipo ja tosikko, jos haluat pitää raajasi ja mikä tärkeintä koiran raajat terveinä.
Kun olen kouluttanut ihmisiä agissa, olen painottanut lämmittelyn ja jäähdyttelyn tärkeyttä. Käymäni kurssin jälkeen sain vielä enemmän tietoa ja treenivinkkejä itselleni ja muille jaettavaksi, kuinka voi parantaa omaa suorituskykyään radalla. Kuinka voin oikeasti päästä sinne tähtäämälleni huipulle, pienentäen riskiä rikkoa raajojani parin harha-askeleen takia tai kuinka oikeastaan kuinka voin välttää harha-askeleet. Kuinka voin ilman esteitä harjoitella kehoni hallintaa ja ilman valssiharjoituksia harjoitella kuitenkin valssin oikeaa suoritustapaa - muun muassa.

Selvityksen mukaanhan nuorten treenaamiseen liittyy aivan liian vähän voima- liikerata- ja nopeusharjoittelua. Lämmittelyt ja jäähdyttelyt ovat liian lyhyitä puhumattakaan niiden yksipuolisuudesta. Jotain muutakin hommaan liittyi, mutta tuossa pääkohdat. Käsi ylös kuinka moni agiharrastaja lämmittelyissään [siis huomatkaa oletukseni, että kaikkihan nyt lämmittelevät] tekevät ehkä muutakin kuin kävelevät, hölkkäävät ja ehkä vähän spurttaavat koiransa kanssa? Minä en voisi nostaa kättäni täysin suoraksi. Saatan ehkä vetäistä vähän ristijuoksua ja tehdä äkillisiä suunnanmuutoksia, mutta muuten lämmittelyni ovat melko yksipuolisia itseni kohdalla. Koiran lämmittely on ollut tärkeintä. Riehun koiran kanssa, teen koiralle paljon nopeita suunnanmuutoksia, spurttiluja, kasikkoa hypyillä ja kaikkea muuta, jotta varmasti, kun menemme radalle, koiralla on kaikki mahdollisuudet suoriutua radasta parhaansa mukaan rikkomatta ainoatakaan paikkaa kehossaan. Kurssilla sain avaimet vaikuttaa myös omaan suoritukseeni. Kuinka voin alkaa valmentaa itseäni huippusuoritukseen kolmella eri osa-alueella: kehonhallinta, voima ja nopeus. Harjoitukset olivat yksinkertaisia neljässä eri tasossa. Jokaiseen kuului kuusi harjoiteltavaa osaa kropassamme eli nopeasti laskettuna 24+24+24 tekee hetkonen… 72 eri harjoitusta, joita kaikkia pystyisi soveltamaan lajiin kuin lajiin ja aivan varmasti kaikille löytyisi se oma lähtötaso. Loistavaa. Kaikki kurssilla harjoitellut tehtävät olisin suoraan voinut ottaa agilityyn ja aivan varmasti alan itse harjoituksia tehdä ja olenkin tehnyt.
Kaikkein parasta luentoa kuunnellessa oli ajatella agiharrastajia. Kuinka jos agiharrastajat lukisivat sen saman luennon kuin, saattaisi fabo-statuksissa ja blogipäivityksissä olla puolet vähemmän selityksiä "kyllä koira osaa, mutta ohjaaja..." Tehkää asialle jotain ihmiset!

Ja miksi kirjoitin tuon kaiken? En tiedä, innostuin vähän. Tarkoitus oli tehdä lyhyt btw-pätkä suoritetusta valmentajakurssista ja ohimennen kritisoida agiharrastajien kuraista asennetta lämmittelyjä ja jäähdyttelyjä kohtaan. Piti huomauttaa että harmittavan moni tekee kymmenen minuutin pissatuslenkin kentän vieressä ja kuvittelee sen riittävän. Voin sanoa, että tervetuloa yu-kouluuni ja että rikotte raajanne tai vähintäänkin kouristelette lihaskivuista jos meinaatte aitajuoksusta ja muista kivoista lajeista selvitä kymmenen minuutin kävelyllä ja täysin olemattomalla jäähdyttelyllä. Koira ei valita, mutta eiköhän sen parin vuoden jälkeen jumisista lihaksista huomaa, että nyt menee treenaamisessa jokin ihan päin helvettiä ja siinä vaiheessa suosittelen vilkaisemaan peiliin ja miettiä sittenkin, onko agilityssa ehkä hippusen verran urheilua.
Jos joku selittää, että eihän ohjaaja tee hirveästi radalla töitä niin mun vastaus olisi kaunistelemattomasti, että pitäkäähän se turpanne kiinni. Mä itse menen tekemään radalle koiran kanssa töitä. Korostan sanaa kanssa. En jätä koiraa yksin tekemään kaikkea itse vaan haluan laittaa itseni likoon. Minulla on radalla mukanani tällä hetkellä koira, joka haluaisi varmasti tehdä kaiken itse ja voisin hyvinä päivinä vain seistä keskellä kenttää ja ihailla menoa. En silti halua tehdä niin. Miksi? Jo sen takia, että liikkuminen vauhdittaa koiraa. Aika ihmiset, aika. Omistan rodun, jonka vauhti ei yksinkertaisesti riitä kärkeen huipulla ja asiaa ei auta radalla lahnaileva ohjaaja. Kun liikun itse sulavasti ja laitan itseni likoon tarkoitti se sitten sitä, että valitsen mahdollisimman kauimmaisen ja pisimmän reitin, tiedän että teemme molemmat parhaamme ja aivan varmasti valitsen sen kaksi kertaa pidemmän juoksupätkän kuin oletan koiran tekevän työt itsestään. Haluan mennä tekemään radalle parhaan suoritukseni, jotta voin hyvällä omalla tunnolla ottaa hyvän suorituksen jälkeen osan kunniasta myös itselleni. Ei vain koira, vaan myös minä ja siitä minusta on agilityssa kyse. Toki teen jo nyt parhaani radalla, mutta kurssi aukaisi silmäni tai kirkasti katsettani yhä edelleen ja varmistuin, että voin olla vielä parempi. Nyt tiedän myös tapoja treenata itseäni paremmaksi. Ja miksi en käyttäisi tietojani hyväkseni? Tiedän jo lämmittelyjen ja jäähdyttelyjen tärkeyden ja nyt sain vinkkejä monipuolistaa harjoitusta ja uskokaa pois, oikealla lämmittelyllä radalla suoriutuminen käy kuin itsestään. Suosittelen ainakin kokeilemaan!

Ja meidän arkeen? Agilitya ja agilitya. Sekä hellyyskohtauksia ja aikaisia herätyksiä. Mut hei, tänään oli vika koe koulussa. Nyt vaan kirjoituksia odottelemaan niin kouluasiat alkaa olla hetkellisesti pulkassa.

Se tietäkää, me tähdenlentoa seuraamaan lähdetään

Joo-o.

Olaan käytyy agittaa muutaman kerran tässä viimeaikoina. Pitäis vissiin alkaa suunnittelee treenejä, eikä vaan mennä sinne chillailee, mut näköjään ainakin toi pyrri tuntuu siitä huolimatta oppivan ihan mukavasti. Ainakin se on onnistunut sihtaamaan hampaansa käsien sijasta leluun, jos ei muuta...

Ollaan tehty Paavon kanssa ihan yksinkertaisia harjoituksia ja keskitytty siihen vauhtisuoran jälkeiseen elämään. Toisinsanoen ollaan treenattu niitä ykkösten asioita, joita me vielä ollaan... Alkanut tympäsee kommentit "ihan ootte kolmosten tasosia", kun vielä keikutaan ykkösissä ja tällä menolla ei sieltä noustakaan. No joo treenit menee hyvin ja Paavo on alkanut oppia kääntymään. Niinkin hyvin, että mun on jopa mahdollista vetästä koira just ennen estettä pois esteeltä. Saavutus sekin.

Egon kanssa ollaan ihan vaan opeteltu pitää hauskaa radalla, ja sitä koira kyllä osaakin tehdä. Juoksennellaan 1-4 esteen suoria tai vähemmän suoria miten sattuu ja välissä tehdään putkea. Viimeisin haastava ratamme olikin hyppy-ysikympin kulma ja suoraputki ja siitä ysikympinkulma ja esteen takaakierto. Hienosti meni. Oikeestaan haastavinta onkin saada toi koira juoksee niitä juoksusuoria. Se esteen takaakierto on niin paljon hauskempaa. Tutkimattomattomat ovat pyrrin tiet...
Lisäksi ystäväni pääsi myös agiradalle kerran. Raukka erehtyi ottamaan Egon, koska Egon kanssa ei juuri mitään vielä voi tehdä ja siihen kaverini mukaan hänen taitonsa riittävät [vaikka juuri se kouluttamaton koira vaikeinta mielestäni on ohjata ja opettaa...] Ego, yhden miehen koirana oli vähän toista mieltä asiasta ja itku oli valtaisa, kun olimme Paavon kanssa toisella radalla... Noh ehkä huomenna kaverini saa Paavoilla hetken ja avata maailmansa agilityn termistön pariin. Enhän minä toki yritä koirakuumeesta kärsivää kaveriani saada agilityihmiseksi... ehen.

Jos onni potkii sinua niin anna onnille turpaan

Jooh. Sellasta tänään.
Ollaan siis hengissä, jos jota kuta sattuu kiinnostamaan.
Blogin päivittämättömyyden syy? Me ei olla tehty poikien kanssa mitään sellaista päivittämisen arvoista ja kamerani pysyy itsepintaisesti pimeänä [ja kyllä, olen muistanut ottaa linssinsuojan pois...] joten se siitä. Tekemättömyys on johtunut ihan jostain omastaan ja nyt kun alan olla taas oma ihana tavoitteellinen itseni niin oli aika jättää tunnemyllerrykset jonnekin menneisyyteen ja keskittyä elämääni: siis koiriin.

Uuden energian löytymisen mahdollistaa myös tieto siitä, ettei tätä hiivatin lukiotakaan ole juuri roskaakaan enää jäljellä [VIIKKO ja kokeet päälle. Namnam.]
Lisäksi sunnuntaina kävin hakemassa avaimet uutuuttaan kiiltävään seuramme halliin, mikä mahdollisti agilitytauon lopettamisen.

Me siis ihan vakavissamme mentiin hieman agittaa!
Egolle tää oli eka ihan oikea agitreeni kerta, mutta pojan asenne oli kyllä jotain ihan muuta. Todisteena käteni, joka oli ruhjeilla jo ennen treenien aloittamista. Pelkkä halliin meneminen oli kova juttu.

Aloitetaan kuiten supesspanieli Paavosta, joka oli juuri niin innoissan kuin kuukauden tauon jälkeen olettaa saattaa. Me ei silti sählätty. Tosin aluksi treenattiinkin vaan juoksemista niin lujaa kuin lähtee suoralla. Ja lähtihän se. Vaikeutettiin suoritusta ja lisättiin mukaan U-putken kautta hiukan vinolle hypylle ja suoralle putkelle. Vaikeaa. Not. Toiset meistä sai vaan seistä keskellä "rataa". No joo halusin itsekin vähän liikuntaa ja suurimmaksi osaksi juoksin kilpaa Paavon kanssa.

Stten pikkumies taitojaan näyttämään. Kädet saivat tuntumaa, mitä tulevan pitää. Voi jessus. Ego oli saanut hieman nähdä Paavon menoa ja oli siitä ihan fiiliksessä. Tehtiin hetki istu-maahan-harjoitusta ja paikalla oloa. Sitten juostiin namilautaselle ja lopulta namilautanen löyty parin esteen jälkeen. Ja sinnehän poika juoksi aina. Ja kun jatkoin juoksemista kahden muun esteen "taakse" [olin vielä puolessa välissä matkaani] niin Ego päätti tämän treenin lopussa että hän osaa jopa hypätä [rimat parissakympissä] ilman lautasia esteitä.

Seuraavaksi jauhettiin Paavon kanssa kerran puomia ja sen jälkeen siirryttiin kenttä kakkoselle, josta löytyi kivasti aa ja kepit ja pienen pieni radanpätkä [peräti viisi estettä].
Kepit tehtiin itsenäisesti, mutta ihan luvattoman hitaasti [lue=normivauhti...]. Aa oli jotain aivan... mieletöntä. Kuten puomikin kun sitä vielä kolmannella kerralla jauhettiin. Koira selkeästi etsi 2on2off-asentoa, mutta jatkoi matkaansa kun annoin luvan. Hitsit. Missä välissä? Ei se vaan kisoissa kyllä...

Egon kanssa otettiin putkea ja sinnehän poika sitten pienen keskustelun jälkeen [se putkeen astuminen oli jänskää, eri materiaalia ja silleen...] pieni piraija juoksenteli iloisesti putkeen yksikseen. Lopuksi vielä egon kanssa harjoiteltiin odottamista. Se meinasi pojalta käteen hyppimisen ohella unohtua.

Joten näillä eväillä jatketaan kohti tulevia koitoksia. Eiköhän me aktivoiduta tässä pikku hiljaa.