Että mitäpä meidän arkeen?
Lyhyt päivitys. On tulossa pidempiäkin päivityksiä, kunhan nämä muut stressit ja tuntemukset ovat poissa ja vuosi vaihtuu. Samalla olisi tarkoitus uudistaa ulkoasua.
Aloitetaan itse kuninkaasta aka Elviksestä. Ihan vaan siksi, etä tämän jätkän toilailuista ei niin hirveästi ole kertomista.
Ellu elelee kiltisti äipällä. Syö ja lihoo. Katsoo minua tosi murhaavasti kun tuon nuo kaksi nuorempaa riekkumaan, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Olen kerran käyttänyt kuluneen syksyn aikana Ellua agissa ja voi että sitä intoa! Tässä tapauksessa se into sitten korvaa tarkkuuden ja vauhdin, mutta yhtä kaikki. Sekä kartturilla että koiralla on ainakin hauskaa. Oikeastaan aina kun herran kanssa tekee ihan mitä vaan, niin se ainainen innostus vaan pompsahtaa paikalle. Toisaalta Ellu on walesi ja tiedättehän... intoilu ja keskittyminen eivät aina kohtaa toisiaan. Joitakin poikkeuksia on toki tapahtunut.
Elluhan on siis kohta ihan veteraani. Virallisesti. Ei ole enää kuin reilu viikko tähän etappiin elämässä. Mutta jos vertaisi koirien harmautta ja hötkeltämistä kotona voisi kuvitella tuon toisen punavalkoisen olevan jo toinen jalka haudassa...(mitä se kyllä onkin viime aikoina ollut...)
Virta ei siis ole loppunut Ellullta, ei vaikka mitä tekis.
Sitten toinen punvalkoinen.
Aivan ihana otus kun on paikalla kotona, mutta itse piru pääsee irti, kun poistun maisemista. Nimim. pari arvokasta maljakkoa rikkoutunut, roskikset tyhjennetty noin riittävän monta kertaa (ja uudelle sohvalle tietty!). Ja mistä tiedän että se on Paavo? Usko pois, sen tietää (= on jäänyt aika monta kertaa kiinni itse teossa...)
Juu, mites meidän agit?
Ilmoittauduin kisoihin, siis ihan muutamaan starttiin vuoden loppuun, mutta sitten koitti se yksi mökkireissu... Tuolloin Paveli liukastui kalliolla, tippui vähän alemmaksi ja näytti kuin kaikki olisi hyvin. Ensimmäisenä huolestuin agissa Paavon hyppytekniikasta. Se ei ollut semmoinen pitkä holtiton loikka jonnekin ilmansuuntaan x, vaan sellainen takajalat massun alle, aikaa vievä ylös ponkaistu hyppy. Sittenpä liukkaat rappuset alkoivat tuottaa ongelmaa... tai siis kävely näytti _todella_ hassulta ja aluksi liukkailla alusilla (siis rappukäytävällä) Paavo ikään kuin potki toista takajalkaansa. Sen jälkeen potkiminen jatkui ulkona ja kohta alkoikin sitten epämääräinen nilkutus. Ei, koira ei kipuillut mistään, mutta epämääräinen liikkuminen jatkui. Kisat peruttiin ja aika lääkärille varattiin. Ei mitään. Siis löytynyt. Lääkärillä. Varasin sitten ajan fyssarille. Ja arvatkaas mitä? Ei mitään (paitsi hyvässä kunnossa olevat lihakset...).
Noh liikkuminen normalisoitui, oikeastaan oli ollut normaalia jo lääkärille mennessä ja fyssarilla käynnin aikana. Hiemanhan se toki säikäytti, ihan vaan jo siksi, kun tietää muutaman Paavon sisaruksen vaivat...
Agia ollaan siis jatkettu ja kuntoa pitäisi alkaa kohottaa. Mutta Paavo on vaan paras. Varsinkin kun treenaa pörriäisen kanssa, on alkanut arvostaa spanielin taitoja ihan uudessa mittakaavassa. Paavo vaan osaa ja tekee ja on vaan super. Muuten en osaa treenejämme kuvailla.
Ai niin, paitsi vika keppiväli on nykyinen ongelmamme. Paavo nimittäin hiiltyy vähän liikaakin ja on alkanut huutamaan kepeillä kurkku suorana. Eihän silloin nyt yksi väli sinne tänne merkitse mitään? Eihän. Kyllä Paavo, kyllä se merkitsee.
Entäpä toko? Noh, ennen seuraamisessa kusi koiran lahnaaminen jossa huisin halvatussa, nykyisin se ei lahnaa. Ei todellakaan. Se edistää. Oikeastaan pahimillaan se seuraaminen on sitä, että koiran kylki on edessäni ja koira siis kävelee sivuttain. Noh eipähän sekään liike ole siis ihan mahdoton opettaa...
Muuta Paavokin on siis ollut ihan Paavo. Adoptioperheitä löytyy edelleenkin ja muutaman kerran olenkin jo melkein soittanut saisinko lomaa koiristaniedes viikoksi tai kahdeksi. Ihan tosi. Mutta ehkäpä tämä tästä.
Ja sitten Ego.
Ego.
Toiselta nimeltää Harmi. Tai näin ainakin veljeni sen nimesi.
Ego on ihana, silloin kun saa huomiota.
Ego on kamala, silloin kun haluaisi olla rauhassa kavereiden kanssa.
Ego on kamala silloin kun haluaisi olla vain sohvalla ja kritisoida huonoa leffaa.
Ego on ihana kun on metsässä kävelyllä ja pupu säntää ohi.
Ego on ihana silloin kun teemme agilityssa putkitreeniä
Ego on kamala silloin kun agiradalla on juoksusuora.
Ego on ihana kun teemme tekniikkatreeniä
Ego on kamala kun teemme enemmän kuin kerran keppejä.
Ego on ihana kun se odottaa lähtölupaa
Ego on kamala, jos hänen mielestään kartturi ei osaa hommaansa.
Ego on kamala, silloin kun pitäisi treenata maltilla
Ego on ihana, silloin kun olemme kotona vain kolmistaa. Ego, Minä ja Paavo.
Ego on paras (yhdessä Paavon kanssa) kun kaipaan lohduttajaa. Näitä kun saa halia juuri niin paljon kuin jaksaa ja mielummin vähän enemmänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti