Kevät on sitten toivottavasti saapunut tänne peräkylillekin.
Sen kunniaksi käytiin Paavon kanssa kevään ensimmäinen melkein kymppi. Se tunne kun olisi vielä tuon ihme loppuylämäen jälkeenkin jaksanut heittää toisen kierroksen.
Egon kanssa sen sijaan kävin metsälenkkeilee ja tehtiin (tai allekirjoittanut teki) porrastreeniä.
Ollaan käyty pari kertaa agittaa ja voin sanoa, että nuo joensuun kisat eivät yhden ratatreenin jälkeen tuntunut mitenkään hyvältä idealta. Pitänee tänään keskustella vakavasti äidin kanssa asioista [joo uskokaa pois, tää mun kety on alkanut jopa itse kisoissa antaa mulle vinkkivitosia, mitä pitää ottaa huomioon, millä tavalla joku kohta pitää suorittaa jajajajajaja...]
Aloitetaan siis näistä surullisen kuuluisista ratatreeneistä. Vissiin edellisen päivän valmennusrata oli jäänyt toiselle kentälle ja tämä fiksu tyttö päätti, että' nyt otetaan homma kisatreeninä.
Menin siis kentälle tutustumaan viideksi minuutiksi rataan (ja minulla ei tosiaan ollut hajuakaan, millainen rata kyseessä) ja sitten koira radalle. Jumitin ja jumitin yhdessä kohdassa, että mites helkkarissa mä nyt oikeen ton (fiksuiten). Radassa oli siis takaakierto esteelle ja sitten kepit siellä esteen takana. Siihen hommaan kulutin aikaa, kunnes totesin, että tutustaanpa loppuun rataan nyt ja palataan ongelmaan myöhemmin. Kun sitten kävelin keppien luokse koin valaistuksen. Olin juuri tehnyt saksalaisen. Ai miten niin meidän viimeisimmästä radasta on hieman aikaa?
Noh sitten Paavo radalle. Joo ei. Kisanomaisesta suorittamisesta ei tietoakaan. Jo kolmannella esteellä meni pieleen. Radan muutamat kohdat oli tehty todella ahtaaksi. Mun jalkametreillä välit olivat pienimmillään vajaa kolme (mun viisi jalkametriä on todellisuudessa melkein seitsemän metriä), mutta ei todellakaan ollut viittä metriä nähnytkään. Ja kolmannen esteen olin päättänyt suorittaa niin, että koira olisi kaarrattanut ulkokautta, vaikka tyhmempikin näki, että idea oli pyörittää koira sisäkautta, sillä ulkopuolella oli jätetty nippanappa koiran mentävä tila...
No juuri sen pienen tilan takia Paavo teki äkki pysähdyksen ja pyärhtikin toista kautta mukaani, saattoi johtua myös siitä, että kolme ekaa estettä eivät juuri jättäneet ohjaajalle tilaa liikkua ja kun sitten kolmoshypyn kohdalla lähdinkin yks kaks seuraavaan kohtaan, lähti Paavo perään. Tehtiin pallon kanssa harjoitus, että kyllä sieltä ulkoakin voi juosta ja otettiin sitten lähtö uusiksi.
Otto 2#
Päästiin sinne saksalaiseen asti. Väliin mahtui nelosputkelta ryntäys vitos-kutosesteille. Kutonen oli putki (kauempi pää luonnollisesti) ja siitä sitten jonnekin ihme kohtaan hyppy ja siitä tiukka kurvi vinolle keinulle ja keinulta hyppy aa (luonnollisesti ei missään vaiheessa suoraan)
Putki-keinu suoritus oli rumaa katsomista ja rima tiputettiin jyrkässä käännöksessä. Oikeestaan Paavo kunnostautui muutenkin aika onnistuneesti noiden rimojen tiputuksessa, etenkin siinä vaiheessa kun ajatukset tuntuivat olevan enemmän huutamisessa kuin hyppäämisessä.
Noh mentiin sinne saksalaiseen. Tai yritettiin. Hommassa oli se pikkupikku juttu, että kierrättäminen tapahtui aan vierestä. Arvaa oliko koira ankarasta käskyttämisestä huolimatta aalla? No oli. Monesti. Ja jos koira ei ollut aalla vaan kiersi esteen niin Paavo myös kirjaimellisesti kiersi koko roskan. Kuka mitään millään hyppäämisellä. Aha.
Noh tehtiin yksittäisenä saksalainen ja onnistui. Tämän jälkeen aalta putkeen ja putkesta saksalainen. Nyt onnistui ja suoriuduttiin maaliin lähes kunnialla.
Paavo mökäsi sen verran kovaa, että päätin käydä heittämässä pojan rauhoittumaan ja otin Egon tilalle.
Egon kanssa ei tehty koko rataa vaan vekslattiin neljää ensimmäistä estettä. Ja mieleni teki repiä hiukseni päästä tai jotain. Suoriuduttiin siis kolmesta ekasta kunnialla, mutta nelos putki, joka ulkokautta kiertämisen jälkeen oli loogisessa paikassa, oli sula mahdottomuus, vaikka juoksin putken vieressä. Siinä vaiheessa kun mitään ei tapahtunut vaan pohdin synkästi mielessäni, mikä helkkari tuossa putkessa nyt oikeen oli, kävi Ego parit kierrokset ihan itse putkessa. Aha. Niinpä totesin, että koira putkeen mennessä hakee itse paljon paremmin, kun en sano mitään. Hypyillä ääni on välttämättämätöntä, mutta putkella Ego alkaa tuijottaa sormeani putken sijaan. Voin vaan todeta, että todellakin jokaisen koiran kanssa on aloitettava agility ihan alusta.
Otin Paavon uudestaan ja tehtiin rata nyt kisanomaisesti läpi. Ääntä kuului ja lähdössäkin oli pientä eteen nojaamista ja nykimistä. Suoriuduttiin maaliin puhtaasti vaan ei kyllä kauniisti. Päätinpä sitten ottaa alun niin, että juoksin putken [joka siis huomhuom. oli suora] vierellä ja katso miten koira kääntyy takaleikalla putkeen. Putken jälkeisen hypyn annoin koiran hypätä pitkälle eteen ilman minkäänlaista jarruttelua ja takaleikkasin siinä kohtaa. Ja Paavohan kääntyi upeasti, melkein vähän liiankin hyvin.
Sitten siihen oikeinkunnon ketutusvatutusjuttuun. Keinu ja keinulla tapahtunut häppeninki. Ei saatu suoritettua keinua oikeen missään vaiheessa oikeesti hienosti. Joka keinu suoritettiin tuskaisen hitaasti ja varovaisesti tai sitte pompittiin kontakteja. Kun sitten neuvoteltiin loppuvaiheessa Paavon kanssa, että mites se keinu nyt suoritettiinkaan, tuli halliin toinenkin treenaaja. Arvatkaa kuka meni ensimmäisenä vauhkosti muristen ja haukkuen "tervehtimään" tulokkaita. Juu arvasitte oikeen ja oli poika takaisin tullessaan aika nolona. Tein nopeasti kerran aan ja kerran puomin ja annoin asian olla, otti pojan pyrähdys hieman päähän, vaikka kivat kontaktit tekikin.
Eilen käytiin pitkästä aikaa lihapullien kanssa treenaamassa. Otettiin siis kontakteja.
Pyrrille kontaktien ottaminen oli eka kerta ja tehtiinkiin kontakteja seuramme pentuturvallisella esteellä. Ensimmäisellä kierroksella Ego suoraan sanottuna inhosi koko kapistusta ja ajattelin, että tästä hommasta tulee meille vielä ongelma.
Otin väliin Paavon kanssa puomia ja se poika on ihana. Kun minä liikuin otti Paavo vaan nopeasti namin lautaselta ja jatkoi mukanani matkaa, mutta kun olin päättänyt testa kuinka poika reagoi, jos jäänkin puomin alkuun, enkä liikkunut mihinkään, Paavo jäi odottelemaan kontaktille lisäohjeita. Superspanieli siis.
Seuraavaksi otettiin pörriäisen kanssa uudelleen kontakteja ja mitä tekee pyrri? Menee istumaan lankulle ja kun sanon "ota", heittää etutassut sellaisella raivolla maahan, että heikompaa olisi hirvittänyt. Ja kontakteja tosiaan opeteltiin käsi-/namilautanen-/naksupalkkaus sekasikiöllä.
Paavon kanssa siirryttiin kepeille ja arvatkaas mitä? Se koira löysi jostain aivan mahtavan rytmin ja se nopeus ja varmuus sai tän tytön entistäkin iloisemmalle tuulelle. Tehtiin keppejä muutaman kerran molemmilta puolilta välillä jätättäen, välillä edistäen ja ensimmäisillä kerroilla koiran vieressä ollessa.
Palkkioksi tehtiin "helppo" riemukaari, mutta Paavolla olikin ihan omat radat mielessä. Koira jätätti huoletta edessään olevat esteet tekemättä ja sujahti näppärsti putkesta putkeen ja putken jälkeen juoksi sitten aalle, joka oli kentän ihan toisessa nurkassa, melkein suoraan näkökentässä. Ja kartturi vaan nauraa ääneen. Otettiin toinen kierros onnistuneesti.
Vielä pörriäisen kanssa radalle ja se, joka sanoi, että namit ovat raihoittavia palkkoja ei ole nähnyt meitä radalla namipalkalla. Nyt sain pyrrin hampaat kylkiini, paita sai oman osansa, kaverini, jotka näkivät käteni kyselivät, mikäs leima mulla on kädessä ja jaloissakin on kivoja pyrrin hampaiden kokoisia jälkiä. Niih. Mut hei, pyrri irtos tällä riemuympyrällä ja meni vähän kierroksille vauhdin huumassa.
Oli siis hyvät treenit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti