Jäi edellisestä postauksesta mainitsematta, että kyllähän meidän elämään muutakin kuuluu, ainakin hetkittäin, kuin vain agilitya.
Olemme suorastaan panostaneet tokossa Paavon kanssa ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin sama linja jatkuu läpi ensiviikon ja siitä vielä pari päivää. Kyllä, koeviikko on täällä taas!
Eilen aloitin jo lupaavasti terveystiedon kirjan avaamisen ja ihan keskittyneesti kirjaa noin vartin selasin.
Lopulta löysin itseni uudesta löydöstäni, nimittäin läheisen tehdasalueen parkkikselta, joka on täydellinen tokopaikka hieman myöhempään iltaisin. Valaistu ja aina aurattu.
Varmaksi en tosin sano, mikä siinä hommassa oli tokoa, sillä yritin löytää hetken kadoksissa olleen sisäisen hilpeän tokoilijan ja löytyihän se. Eikä mennyt pois. Riehuttiin siis parkkiksella ja välissä ehkä jotain seuraamistakin otettiin parin askeleen verran ja taas mentiin.
Huomasin kuitenkin, että ainakin hyvin lyhyissä pätkissä tehtyinä Paavo osaa kaikki alokasluokan liikkeet erinomaisen hyvin.
Sitten tempuiltiin. Vähän kaniteltiin. Pusuteltiin. Tultiin kainaloon [Paavon ihan itse keksimä liike, jonka yhteydessä voi antaa hellyyden osoituksia ohjaajalle]. Läppäiltiin. Snurrailtiin ja möngittiin. Niin ja juostiin. Spurttailtiin. Tehtiin äkkikäännöksiä ja revittiin lelua kilpaa. Juostiin kilpaa leluille [Paavo bluffasi joka kerta ja tuli ottamaan minun puolella ollee leluni] ja pidettiin muutenkin hauskaa. Me mihinkään kisoihin tähdätä, me leikitään. Sopii paljon paremmin minunkaltaiselleni persoonalleni.
Tänään kun pääsin erinomaisen hyvin luetusta kokeesta pois ja nukkunut riittävästi menetettyjä yöunia takaisin [eilen ohjelmaan kuului myös siskon synttäri-illallinen] muisteltiin tunnaria. Tai tarkoitus oli muistella. Loppujen lopuksi homma meni noudon muistelemiseen ja sen alkutekijöihin.
En sitten tiedä ollaanko läppäilty vähän liiankin kanssa alustoja ja leluja, mutta ensimmäisellä kerralla en tiedä olisiko pitänyt itkeäkö vaiko nauraa.
Yritys 1. Paavo menee kapulan luokse, läppäisee sitä ja tulee takaisin sivulle. Ihan varmasti oli kympin suoritus.
Pohdittiin, mitä sille kapulalle voisi muutakin tehdä kuin läppäistä.
Yritys 2. Kapula löydetään, mutta eihän sitä suussa voi pitää kuin hetkittäin. Koira siis heittelee kapulaa kuin lelua itselleen ja tulee mutkitellen naama virneessä sivulle. Jälleen olisi kymppi noudosta pamahtanut.
No ainakin se toi sen, mutta nyt pohdittiin voisiko kapula pysyä koko matkan suussa.
Yritys 3. Kapula pysyi suussa, mutta sillä oli hauska leikkiä ja maistella, mikä sivu maistuu parhaimmalta.
Luovutin ja aloitettiin perusasioista, jotka koira sisäisti hämmästyttävän nopeasti alku pelleilyyn verraten.
Siispä kapula suuhun ja pitämisestä palkkaa. Paavolla on jännä tapa vain yks kaks unohtaa se kapula suuhun ja suussa se pysyy siihen asti, kunnes saan suorastaan kiskoa sen pois spanielin suuresta kidasta.
Nopeasti homma vaikeentui ja nyt piti ihan liikkua kapulan kanssa. Tulla siis edestä sivulle. Kapula oli ja pysyi unohduksissa suuressa kidassa. Nyt vain sivulle tulo oli jotain takapuolen pomputtelua "missä? Tässä? Tässä? No joko? Tässä? Eikö? Tässsä? No näinkö?" Ainakin koira tykkäsi tekemisestä.
Ja lopuksi vielä kunnon nouto ja ainakin minä olin sangen tyytyväinen liikkeeseen.
Kurakelien myötä päätin vihdoin myös trimmata tuon karvapallon tai ainakin ne kriittisimmät kohdat. Voin sanoa, että nyt ymmärrän, mistä minulle aina treeneissä tulee käteen tuollaiset hemmetinmoisen verinaarmut [, jotka huomaan aina vasta treenien jälkeen], sillä tassukarvojen leikkelyn jälkeen, karvojen alta paljastui melkoiset korpinkynnet. No saksethan ovat luonnollisesti hukassa, joten uusia odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti