Kuten lapsi huolta vailla
satumetsän siimeksessä
istun alla ikivanhan puun,
unen kauniin kaukomaille
riemun tunne sydämessä
tieni löydän paikkaan salattuun.
Kaikkihan tiedämme sen tunteen, kun illalla saapuu väsyneenä kotiin. Ulkona sataa vettä, tiet ovat liukkaat ja loskaiset ja illan tullessa harmaus sen kuin synkistyy. Sitä rojahtaa sohvalle ja haaveilee vain lämpimän peiton alle käpertymisestä. Haaveilut kuitenkin hämärtyvät, kun tuntee silmäparin intensiivisen tuijotuksen, turhautuneen tuhinan ja hännän vaativan naputuksen lattiaa vasten. Tuijotus. Tuhina. Naputus. Kai se on lähdettävä lenkille.
Ja onneksi tulee lähdettyä. Ensiksi lähtee talsimaan tuttuja reittejä, kunnes huomaa polun haarautuvan, uudestaan ja vielä kerran. Ja pian itsensä löytää hiljaisesta, rauhallisesta ja kaikin puolin mieltä ylentävästä paikasta. Tarkeampia koordinaatteja ei osaisi olinpaikastaan antaa, mutta juuri se tekeekin mielen virkeäksi. Jokaisen mutkan takaa paljastuva näkymä on aina arvoitus ja loppujen lopuksi ei vain haluaisi päästäkään pois metsästä, sateisesta, synkästä ja loskaisesta säästä huolimatta.
Meille kävi näin Paavon kanssa pitkästä aikaa ollessamme äidin luona pari päivää takaperin ja uuden metsän löytäminen muistutti, miksi oikein jaksan etsiä uusia reittejä meidänkin lähimetsästä. Mutta vahingossa löytäminen, lähes tulkoon eksyminen, on huomattavasti paljon antoisampaa kuin tietoisesti etsiminen. Jos joku ei ole kokenut metsässä melkein eksymisen tunnetta niin suosittelen. Luonnosta huomaa paljon uusia asioita.
Tänään sitten matkasimme uudestaan metsään ja teimme tutkimusmatkoja Paavon kanssa (äiti halusi "välttämättä" lenkittää Ellua) vähän tarkemmin. Lisäksi hyppelimme jäällä, jossa Paavo sai tehdä tuttavuutta useisiin uusiin kavereihin ja aurinkoinen sää ei suinkaan ollut miinusta. Paavosta on tullut aika kiva lenkkeilykaveri, ihan huomaamatta jotenkin kuuliainen ja koirien kanssa leikkiessään tuli heti pois kun pyydettiin. Ei se vaan ennen.
Aurinkoisen sään ansiosta innostuin sitten menemään pihalle temppuilemaan molempien poikien kanssa erikseen. Elviksen kanssa todellakin vain temppuiltiin. Hieman tehtiin seuraamisten alkuja, mutta muuten katseltiin, missä kunnossa temput ovat. Niin ja naksuteltiin kosketusalustan kanssa. Tunnaria olisin halunnut Empun kanssa ottaa piiiiiitkästä aikaa, mutta eihän minulla täällä olekaan kapuloita. Siispä leikittiin kuollutta, läpsyteltiin eriasennoissa, kanitettiin ja heitettiin ylävitonen. Ellu olisi voinut vielä jatkaa, mutta valitettavasti namit loppuivat kesken.
Paavon kanssa muisteltiin, että koiralla on olemassa takapääkin ja sitä on lupa käyttää. Ja lopuksi muisteltiin läppäisyä. Samanlaista intoa nameihin ei ollut havaittavissa kuin Ellulla, mutta töitä tehtiin yhtä tosissaan kuin isoveikkakin, vähän keskittyneemmin tosin.
Ellun kanssa tekeminenhän on siitä todella kivaa ja erittäin palkitsevaa, koska herra tekee kaiken sata lasissa, mitä nyt välillä menee hieman överiksi. Harrastaminen on siis hauskaa ja melko sekopäistä touhuakin välillä, mutta liikkeiden loppusilaus ja tarkka viilaaminen onkin sitten melko hiusten halkomista, eli ei suositeltavaa. Ellun kanssa tekeminen saa hymyn huulille ja mikä parasta, uudet asiat Ellu kaikesta sähläyksestä huolimatta sisäistää nopeasti.
Paavo taas on ihan erilainen. Kyllä Paavokin osaa sekoilla, mutta pentuaikoina suorastaan huolestuin, että enkö millään saa tehtyä hommasta koiran mielestä hauskaa. Paavo ei sekoillut ja hauskanpitämisen tunne ei välittynyt yhtä selkeästi kuin Elviksestä. Paavo keskittyy, Paavosta tekeminen on hauskaa, mutta Paavo ottaa hommaan enemmän tosissaan. Eikä Paavolle kelpaa jokin sinnepäin, homman täytyy olla täydellistä molempien osalta, muuten treenit olivatkin sitten siinä. Paavo ei myöskään sisäistä kaikkia asioita ihan samalla aikavälillä kuin Elvis ja kaikki uudet temput ovat ihan oikeasti väännettävä rautalangasta ja jos mahdollista niin mieluiten vähän selkeämminkin. Mutta kun Paavo jotain sisäistää, se myös osaa sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti