I wanna look up, look up, look up, yeah yeah

ME PÄÄSTIIN VALMMENNUKSIIN! Ihan btw.



Kuvasta kiitos tekijälle Kati Ketoselle!
Niin ja tilasin/varasin/ostin Egolle maailman hienoimman näyttelyhihnan (no kattokaa ny ite!) ja Paavokin saa ihan mittatilaustyönä omansa. Tarkoituksena siis vähän innostaa itseänikin noihin kehäjuttuihin. Seuraava hankinta lienee über hienot handlausvaatteet.

Muutenkin ole taas alkanut löytää kadonnutta treeni-innostusta. Parin päivän päästä olisi muutama peräkkäinen vapaapäivä ja suunnitelmia olisi vaikka millä mitalla. kattoo nyt sitten mikä toteutuu ja mitkä jäävät toteuttamatta...

Onneni on olla pieni osa kokonaisuutta, anna mulle pallo, niin mä puhallan sen täyteen

Pitkästä aikaa olisi kai kirjoitettava meistä jotain.

Ensinäkin viime kisojen jälkeen ollaan käyty tasan kerran hallilla itsenäisesti treenaa. Treenaamattomuuden takia en sitten heittänytkään poikia kisoihin, tai oikeastaan unohdin taas koko ilmoittautumisen, mutta unohdus ei haitannut ollenkaan. Toki kotihallissa skabaaminen olisi ollut melkein varma nolla, mutta jos olen jotain oppinut tässä viime aikoina niin mikään ei ole varmaa. Ei koirien kanssa.

Mutta viime treeneistä jäi käteen pelkkä hymy, hampaan jäljet ranteeseen ja pari itseensä tyytyväistä koiraa ja ohjaaja.
Koirat viiletti pitkin maita ja mantuja, välillä ohjaajan osoittamaan suuntaan välillä vähän itse soveltaen, mutta Egon kanssa yhtä kaikki: se meni ja oli vihdoin ja viimein täynnä itseään. Nyt sitten yritetään etsiä se kultainen keskitie radalla etenemiseen.
Paavo taas haki keppejä ihan mistä sattui, kunhan kepit vaan sattuivat näkökenttään. Vissiin Paavo halusi todistaa, että kyllä nää ihan oikeasti osataan. Paavolle tiedoksi, kyllä minä tiedän, että kepit osataan, mutta kun tuomareille ei riitä selitys "kyllä se treeneissä aina..."
Kontaktit olivat se juttu, mikä hymyilytti. Egon raivo ja päättäväisyys ja asenne pakko olla paras vaan jotenkin kulminoituu kontakteilla pysähtyessä. Ne tassut nimittäin läppästään raivolla sinne alas ja jos takapää lipsahtaa pois kontaktilta niin alkaa melkoinen raivoaminen kohteelle x, kun kaikki meni pieleen. Muutaman kerran Ego oli sitä mieltä, että takapään pyöriminen alas oli ohjaajan vika ja ranteeni sai osuman jos toisenkin. Muutaman kerran neuvoteltua Ego äännähdellen, tiedättekö silleen muristen, haukkuen ja piipaten yhtä aikaa, heitti takapäänsä takaisin kontaktille ja otti lähtöasennon ja lopulta kontaktit suoritettiin jo valmiiksi äännellen, mutta eipähän yrittänyt takalisto etuilla pysähdyksissä. nih. Paavo taas juoksi kontaktit kuin oppikirjoissa pysähtyi namille ja odotti jatko-ohjeet. Ihan niin kuin aina, paitsi kisoissa. Ja kun Paavo sitten tajusi, ettei namia ole alhaalla niin eipä muuten herra punavalkoinen kiiturikaan mennyt alas. Ehei. Sitä jäätiin katselemaan alastulon puoliväliin ohjaajaa, että missäs nami? Tee itse loput radasta, minua ei huijata näin rankalla tavalla.

Että sellasta. On mun pojat vaan <3

Hallilla ei olla muutamasta syystä.
Yksi. ensiksi en vain kerinnyt, koska työt
kaksi. sivuilla oli viestiä, että koirista on löytynyt täitä, joten minua ei halliin saa kyllä ihan hetkeen, ennen kuin täit ovat kadonneet. piste.

Meidän elämäkin muuttui tässä hiljattain, kun muutimme ihan keskustaan. Pojat ottivat yllättävän hyvin muuton, mitä nyt kaikille äänille on haukuttava. Tää on itseasiassa aika jännä, koska aikoinaan solussa asuessamme, Paavo ei reagoinut juuri mihinkään muuhun kuin ovikelloon -> VIERAITA. Sitten muutimme edelliseen kämppään, jossa alettiin reagoida postiluukusta putoavaan postiin(kin) ja pikku hiljaa muihin yllättävään ääniin. Nyt koirat (ja Paavo niemenomaan) haukahtelevat käytävän kolinaan ja erityisesti yksin naapureiden liikkuminen tässä tai kerrosta alemmassa tulee kyllä huomatuksi ja ilmoitetuksi. Vielä ei ole haukkumisesta huomautettu mutta...

Mutta jos pitää miettiä, mitä olemme saaneet aikaiseksi.
Paavo kävi trimmaajalla. Voisin melkein harkita ilmoittavani pojat ensivuonna näyttelyyn jo joskus aika alkuvuodesta(kin)
Minun luona pojille ei ollakaan tarjoiltu enää ollenkaan nappuloita vaan pääsääntöisesti raakaruokaa ja hieman miun ruuan jämiä. Ja se muuten näkyy. jos ei muussa niin vihdoin mun pojat ovat saaneet massaa!
Yritän myös päästä seuramme valmennusryhmään. Ainut vaan että etusijalla ovat toki joo koulutusohjaajat, mutta myös ylemmissä luokissa, tavoitteellisesti kisaavat koirakot. Katsellaan, mitä tulee vastaukseksi.
Lisäksi ollaan skarpattu poikien kanssa "norsupallossa". Innostuin aiheesta, kun kävin pitkästä aikaa pollen selässä ja kaverini oli opettanut hevoselleen jalkapalloa. Jos olisin tiennyt lajista silloin muinoin vannoutuneena heppatyttönä, voisi mun laji olla ihan jotain muuta kuin agility ja kuntonyrkkeily.

Kuvia ajattelin ottaa ensi viikolla parin päivän vapaani aikana, joskos eksyttäis taas mökille _toimivan_ kameran kanssa.

Nyt yhteinen on kahden tie ja erilleen jo aamu vie

Torstaina yöllä käytiin vähän kattelee poikien kanssa, missä jamassa meidän agility on.

Paavo teki perussiistiä (siis ihan mahtavaa) jälkeä ja oli vaan semmonen höpö.

Ego taas yllätti minut ihan totaalisesti. Tarkoituksena oli harjoitella pelkkää irtoamista, mutta kun Ego päätti näyttää alusta asti, että kyllä pienisuuro Egoni osaa leijailla ympäri agikenttää ilman avustustakin, oli aikaa myös tsekata muita ongelmia.
Tai siis katsottiin missä kunnossa mikäkin este on ykisttäisenä ja noh... Jos edistyminen on tätä luokkaa, en yhtään pitäisi mahdottomana ajatuksena että pieni raidallinen nähtäisiin kisoissa ensivuoden puolella.
Ego osasi kaikki esteet, joten uskaltauduimpa puomin ja aan jälkeen vihdoin alkaa treenata keinua. Tätä päivää ollaan pelätty silmät kiinni ja sormet ristissä, koska Ego on vähän alusta herkkä, joten kysymys oli, mitäs sitten kun alusta tippuu alta? Niinpä. Ego todellakin kysyi, mitäs sitten? Ihan sama. Ego tahtoo JUOSTA. Vielä en ilman remmiä keinua ottanut (kuin kerran), koska Ego katsoi joka kerta, kun pikkasen nykäisin hihnasta stoppaukseksi, että miksi pitää pysähtyä. Kerran kokeilin ilman remmiä ja aika näyttävä lentokeinuhan siitä tuli. Ego tosin yritti korjata tilanteen hyppäämäällä takaisin pomppivan keinun kyytiin...

No lauantaina oltiin joensuussa kisaamassa Perkeleeni kanssa ja olisihan ne kisat voineet paremminkin mennä.
Ihan vaan jo siksi, että lämppäesteillä Paavo KARKASI toisen koiran luokse. Koko loppupäivä menikin koppakuoriaisasennossa juosten. Ja jos karkaaminen ei ollut riittävän hyvä syy olla vittuuntunut niin sivullisen kommentti "tässä tilanteessa tee näin, älä tee noin" oli pikkasen liikaa. Kyllä pysyin hiljaa, mutta kyllä, toivotin mielessäni neuvojan alimpaan helvettiin. Ihan vaan siksi, että ohjeet olivat... semmosia mitkä joskus muinoin todettiin hyödyttömiksi. Kiitos vinkistä, mutta olisitpa pitänyt turpasi kiinni. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta en vaan voi ymmärtää...
Tässä vaiheessa olisin varmasti lähtenyt kotiin jos vuoroni ei olisi ollut kahden koirakon jälkeen.

Ensimmäinen rata.
Meni niin että uhkasin äidileni, että jos seuraava rata menee yhtä "hyvin" niin en muuten kisaa enää koskaan punavalkoiseni kanssa en edes päivän vikaa starttia vaan aloitan mielummin vaikka neulomisen (jos joku ei tiedä, inhoan käsitöitä ja erityisesti neulomista ylikainen). Ei siitä radasta enempää.

Toisella radalla meni jo ihan hyvin!
Mitä nyt ensimmäinen ja lannistavin virhe sattui jo melko alussa. Paavo melkein kaarratti piiloputkeen, jota olin radanrakennuksen aikana kattonut, että siinäpä muuten ovela ansa. Mutta kun yksikään muu koira ei putkeen hakenut niin ajattelin ettei Paavokaan... Noh kyllähän Paavo vähän kaarratti putkelle, mutta tosiaan vaan niin, että mutka venyi aika pirusti. Paavo olikin siis jo tulossa seuraavalle esteelle suorassa linjassa, mutta sitten tapahtui jotain tosi mystistä. Paavo vaan ykskaks lisäsi vähän vielä töppöstä toisen eteen ja päätti ohittaa esteen ja tuli viereeni selkäni takaa. No otettiin uusiksi.
Radalla myös virheinä sattui keppien ohitus, aan alastulo ja muurin ohitus. Ensimmäisellä radalla Paavo oli myös ohittanut kepit tai yritti väkisin hakea toista keppiväliä ja muurilla Paavo rämäytti esteen tosi pahasti mäsäksi, vissiinkin pojalle oli pienet traumat kyseisestä muurista sitten jäänyt, sillä loppusuoralla Paavo laittoi liinat lukkoon ja kiersi muurin ja palasi takaisin suoralle...

Kolmannelle radalle menin jo vähän helpottuneena. Viimeinen rata ja oikeestaan paljoakaan paskemmin ei voisi mennä...
Noh niinhän siinä kävi, että kolmantena esteenä olleet kepit haettiin jälleen väärästä välistä. sen jälkeen keinulla Paavo kyllä odotti nätisti keinun laskeutumisen, mutta pysähtymisestä ei ollut tietoakaan. Siksi minä olin puolen vaihdon kanssa myöhässä ja onnistuin ohjaamaan Paavon jonnekin spanielin mielestä vieressä olevaan putkeen... Noh jatkettiin siitä vielä pari estettä, mutta kun aa rymisteltiin vielä pysähtymättä esteelle ja Paavo jatkoi innoissaan ilman ohjaaja pussille niin otettiin aa uusiksi ja poistuttiin radalta. Nyt kuitenkin spanieli yritti tehdä parhaansa ja edetä ohjaajan osoittamalla radalla, eikä ensimmäisen radan tavoin tehnyt omavalintaisia päätöksiä. Vielä kun olisi kontakteilla malttanut...

Nämä kisat olivat "pikkasen" takapakkia vähän kaikessa, mutta ei auta kuin lähteä jälleen kerran rakentamaan kaikkea alusta. tähän kohtaan lisätkää joku osuva kirosana, kuten vaikka PÄHKINÄ.
Mutta pakkohan kaikessa on oltava hyviä asioitakin (sen lisäksi, että Paavolla oli kivaa ja koira ainakin irtosi...) niin pakko hehkuttaa Elvistä. Veteraani kun pääsi hyppimään lämppäesteitä niin pohdiskelimpa siinä sitten että mikä jotteiko. Seuraavat kisat ovat seuramme omat kisat (jonne myös Paavo on ilmoittautumassa) ja kyllä. Ajattelin hakea vähän motivaatiota hommaan kolmosluokasta Elviksen kanssa. Herra pääsee siis ainakin yhdelle radalle viihdyttämään yleisöä.

Niin ja pitihän minun pohtia, mitä eroa on kisoilla ja treeneillä. Suurin ero on vuorokauden aika. Voisiko täällä vähän pohjoisemmassakin olla niitä ilta-/yökisoja niin minunkaltaiset aamujumiset ihmiset voisivat olla edes teoriassa skarppina?

Ei terve ruumis työtä kaipaa

Hupsista. Minulla on ollut ihan hirveästi kirjoitettavaa, mutta päätinpä sitten odottaa, että Egon viralliset terveyslausunnot kolahtaisivat postiluukustani ja hehkuttaisin niitä sitten… no nehän kolahtivat jo viikko sitten, mutta vasta nyt saan jotain rustattua enkä muista ollenkaan mitään mitä on oikein tapahtunut.

Aloitetaan niistä terveysjutuista.

Egohan tosiaan kuvattiin päästä varpaisiin ja ihan kivaltahan se otus näytti, vaikka vielä nukutusaineen vaikutuksen alaisena pyrrinen meinasi hypellä pois pöydältä ja olisittepa nähneet toipilaan kotona. Ego ei nuku, jos muutkaan eivät nuku, ei vaikka jalat eivät meinaisikaan kantaa… Ainoa tapa pitää koira paikoillaan oli ottaa rento asento sängyllä, pyrri kainaloon ja kirja kouraan.

Ja sitten sitä terveusluetteloa.
Kyynärät: 0/0
Polvet: 0/0
Silmät: OK
LONKAT: B/B
Lisäksi selkä oli mallillaan ja silleen.
Myös Paveli pääsi vihdoin silmiään näyttämään eikä sieltäkään onneksi mitään vakavaa löytynyt. Muutama ylimääräinen ripsi vain eli:
Distichiasis : todettu
Silmämuutosten vakavuus : lievä

Noh lonkkakuvista innostuneena lähdettiin sitten pitkän vapaani kunniaksi kohti Joensuuta Heidin hellään oppiin. En tiedä mikä kusi (LYHYET ESTEVÄLIT!), mutta ohjaaja oli ihan pihalla, Ego kierroksilla ja Paavo oli loistava.
Ego ei nähnyt muuta kuin käteni, kuvitteli vissiin sitä isoksi ja meheväksi pihviksi, tai ainakin jälki oli ainakin sen mukaista. Edellisen illan irtoamistreenien loistokkuus oli pelkkä hyvä muisto vain…
Voitta uskoa, että oli hieno tunne mennä isän kanssa keskustaan syömään pölyisissä ja reikäisissä treenivaatteissa ja rystyset verillä. Olin aika näky.

Aavo sen sijaan oli <3 Treenin tarkoitus oli siis irrota vähän joka suunnassa ja Paavohan irtosi. Vielä kun ohjaaja olisi ollut mukana hommassa, eikä kiljahdellut pitkin rataa ja tajunnut sylivekkivalssin liikeradan niin olisin ollut jopa itseenikin tyytyväinen. Noh sainpahan ainakin paljon uusia opeteltavia asioita mukanani Kuopioon. Haluan kyllä joskus vielä uusinnan!

Treeneistähän olisi videomateriaalia, mutta koska edes itse en tiedä itkeäkkö vaiko nauraa niin jätetään se hupi teiltä pois.

Näiden treenien jälkeen ei häpeäkseni olla käytykään treenaamassa ollenkaan hallilla (lahjattomat treenaa, eihän tässä olekaan enää kuin muutama hassu päivä seuraaviin kisoihin…). Ollaan kuitenkin treenailtu poikien kanssa kosketusalustaa sekä etenkin Egon kanssa juostu kämppäni pisintä suoraa niin että Ego irtoaa namilautaselle. Onnistuu.

Muuten ollaan vissiin vietetty hiljaiseloa paitsi Elvis, joka pääsi veljeni mukana lintujahtiin ja yleisöksi hirvestyskauden avajaisiin - tuloksena pari pupua, jotka Ellu oli metsästä löytynyt. Joku taisi mennä pieleen…

mut pako pilvilinnoihin uutta toivoo antaa

Kauan on kulunut viimeisimmästä postauksesta. Ei siksi, etteikö meidän elämässämme taphtuisi yhtään mitään vaan juuri siksi, ettei allekirjoittanut vaan millään ehdi tai jaksa.

Aloitetaan... Noh aloitetaan joensuun kisoista. Siellä meillä olisi ollut kolme starttia, mutta kahden melko fiaskolta tuntuneen radan jälkeen päätin jättää leikin sikseen ja lähtä autoon nukkumaan. Viimeisistä unista kun oli kulunut reilu vuorokausi...

Joensuusta ei siis paljoakaan jäänyt käteen. Ensimmäisellä radalla Paavo singahti lähtöluvan jälkeen jonnekin kaukaisuuteen (aan kautta keinulle jos oikein muistan?) ja kun hyllyn jälkeen sain koiran kuulolle niin mikäs siinä puhtaalla radalla fiilistellessä maaliin.


Seuraava rata alkoi ihan lupaavasti, mutta keppien jälkeinen hyppy oli semmoinen... noh semmoinen jota mietin pitkään mitenkä päivän koiran veivaan seuraavalle esteelle. Viskileikkaus kävi mielessä, mutta koska päätin ettei meidän ykköäsluokkalaisina tarvitsisi osata mitään sellaista niin vaihdoin kuvion niistämiseen ja kaikin puolin tönkömpään, mutta mukamas varmempaan ohjauskuvioon. Niinhän siinä kävi, että Paavon hyppy olisi ollut aivan täydellinen viskileikkaukseen ja siis toiselta puoleta esteen kieppaukseen, mutta kun kerta olin päättänyt niistää... Kyllähän Paavo sitten kääntyi ohjaukseeni, mutta saman tien kun olin jo suunnannut ajatukseni seuraavalle esteelle ja siinä tapahtuvaan valssaukseen olikin koira päättänyt hypätä vieressä kulkevalle puomille... Hyvää tällä radalla oli se, että Paavo ihan itse päätti pysähtyä puomille ja odotti jatko-ohjeita. Loppu onkin historiaa, mutta sanotaanko, että pystyyn nukahtavalle ohjaajalle oli vähän liikaa aan harjalta melkein niskaan hyppäävä spanieli... Kun jätin Paavon keskenään radalle niin ihan nätti läpi juoksu aa sieltä sitten tuli mutta. Yritin oppia tapahtuneesta sen, etten enää koskaan ole edellisenä yönä töissä, mutta kuinkas seuraavalla viikolla kävikään...




sitten olikin Mikkelin kisat. Ja kyllä, edellisenä yönä jälleen töissä.

Ensimmäinen rata oli koiran kannalta jotain katastrofin ja katastrofin väliltä. Lähdössä Paavo tsiikaili johonkin ihan muualle kuin ohjaajaan ja kun huomautin asiasta oli se Paavolle lähtömerkki ja taidettiin me yksi hyppy ilman riman tiputusta suorittaa. JA putki ihan oikein. Mutta siis eka rima alas, pituus käveltiin, puomilta molemmat kontaktivirheet, keppien vika väli jätettiin väliin (ohjaajan selkeä moka, mutta...) ja kun sitten aa vielä rymistettiin korvat lukossa pysähtymättä kontakteille, oli aika juosta pois radalta.

Seuraavalle teimme Paavon kanssa diilin: ne perkeleen kontaktit otetaan kunnolla. Muulla ei väliä, mutta kontaktit! Ohjaajalle ensikerralla muistutus: saa tehdä myös muuten virheettömän radan.
niinhän siinä kävi, että kontaktit todellakin olivat upeat ja koira malttoi pysähtyä kaikille alastuloille (ja ohjaaja malttoi vaatia ne pysähdykset, olihan meillä jo allerkijoittaneen ansioista hylly pohjalla...) ja oli muutenkin super. Minä sen sijaan päätin torpetoida meidän hienon radan. Yhdellä mutkaputkella Paavolla kesti yllättävän kauan ja kun aloin katsella juoksusuoralla taakseni, missäs se koira viipyy, oli juoksulinjani vaihtanut paikkaa tarkoitettua lähemmäksi esteitä... Ja kun taas katsoin eteeni, tulikin tehtyä äkkijarrutus juuri ennen törmäämistä hypyn siivekkeeseen. Hypyn Paavo vielä suoritti hienosti, mutta pysähdyksen takia ei hakenutkaan sukkana putkeen vaan jäi odottamaan seuraavaa liikettäni, Joka tietty sitten ohjasi Paavon väärään päähän putkeen, sillä väistäessäni siivekettä Paavo vaihtoi suuntaansa kauimmaiseen putkenpäähän.

HYVÄ ME HYVÄ MEIDÄN JOUKKUE JNE!

Sitten joku maanantai sitten alkoi sorsastus ja meijän Pulla pääsi leikkimään hienoa sorsakoiraa. Tai olisi päässyt, jos metsämiehet osuisivat joskus kohteisiinsa.. No mutta Paavo pääsi metsäilemään. Samaisena maanantaina meillä oli agiryhmämme korvaava treenikerta ja Ego pääsi leikkimään hienon hienoa agikoiraa.
Tietty meillä oli leikkimieliset kisat ja... tuloslappumme kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa. Kaikki virheemme ei mahtunut yhdelle lapulle...
Noh seuraavalla vuorollamme treenasimme rengasta, se oli Egosta huisin pelottava. Ja otimme puolet radasta uudestaan -puhtaasti.
Juju vaan on siinä, että kun Ego kierrostuu, se myös kierrostuu. Mutta kun Ego malttaa on Ego ihan mahtava. Pitäisi vain keksiä, mikä on se juttu, ero, joku semmonen mitä teen eri tavalla, kun koira on jo lähdössä kierroksilla ja mitä teen silloin kun koira on itse rauhallisuus. Meinaan kuvia katsoessa näyttihän ne aika hurjilta, kun raidallinen suu vaahdoten tähtää pikkuhampaitaan ranteeseeni... Verta ei näissä treeneissä kuitenkaan onnistuttu vuodattamaan, mutta pikku mustelmia löytyi käsistä melkoisesti...

Näiden treenien jälkeen ei ollakaan kuin itsenäisesti käyty vain treenailemassa kontakteja ja keppejä. Minä kun olen ollut pienessä flunssassa ja vihdoin luovuttaneena muutaman päivän sairaslomalla. Kisoja silti olen katsellut vielä muutamat tälle vuodelle, joskos se yksi onnistunut rata saataisiin!

Ensi maanantaina poikia odottaakin eläinlääkärillä käynti. Ego kuvautetaan päästä varpaisiin ja Paavolta tarkistetaan vihdoin ja viimein *krhm* simmut. Toivotaan, että pojat ovat terveitä, koska maanantain jälkeen katsellaan ihan uusin silmin Egon tulevaa agiuraa, tai että tuleeko mitään uraa.

Kuvista jälleen kiitos Milena Nevannolle!

Ja melkein kaikki riippuu kuvakulmast, joten älä tuhlaa kuvia sun filmirullast

Kuvasta kiitos Aino Väyryselle!


Kuvasta kiitos Milena Nevannolle!
Moovit hallussa mun pojilla!

Ei ole järkeä kiertää ympyrää

Todih. Kuopion näyttelyt takana ja molemmilla pojilla sama tuomari, Harry Tast. Voin vain sanoa, että aivan ihana tuomari ja todellakin vien poikani samaiselle sedälle koska vain uudestaan, vaikka tällä reissulla ei tuloksilla hurrailtu. Koottuja selityksiä (ainakin Paavon osalta) minulta toki löytyy.

Paavon kanssahan ongelmana on Paavon lahnailu. Ja kun käyttöluokassa ei ollut ketään vetoapuna niin viimeinen kommentti arvostelussa oli "pitkät vetelät askeleet" ennen kehää moni rodun harrastaja ihasteli Paavon liikkeitä (pahoitteluni, jos/kun en teitä tunnistanut, mutta pitkä poissaolo näistä hommeleista tekee tehtävänsä...), mutta niinhän siinä' kävi, kuten heille totesin "kyllähän se on hieno kun se liikkuu, mutta kun kehässä ei vaan liikuta..." Paavon lahnailu muistuttikin miksi en Paavoa kehään vie mitenkään liian innoissani. Jos Paavo tykkäis touhusta niin mikäs siinä, mutta kyllä tuo elekieli kertoo kaiken...

Noh Paavostahan löytyi, eripari etujalat, liian vaaleat silmät, kapea rintakehä eikä turkkikaan nyt parhaassa kunnossa ollut.
Paavo kuitenkin oli erinomaista tyyppiä ja herralta löytyi myös erinomainen, vahva uroksen pää (jotka ne vaaleat silmät kuitenkin pilasivat). tuohon kapeaan rintakehään ja turkkiinhan voin suoraan vaikuttaa sillä, että lopetan mökkeilykauden ja vien Paavon trimmaajalle/ aloitan trimmaamisen pikkasen aiemmin kuin edellisenä iltana. Paavohan näin kesäisin kuluttaa enemmän kuin kerikiän ruokkia (syövät kuin hevoset), mökillä kun länträtään vedessä niin turkki on aika kikkara ja kun turkista löytyy edellisenä iltana puolet mettästä, oli rimmikin sen mukainen...
Eli sitten kun saan Paavollekin kerrottua, että kehässä voi olla lähes yhtä hauskaa kuin agikentällä tai mettässä, niin voidaan harkita näyttelyihin menoa. Ja kun mökkikausi on ohi voidaan harkita samaiselle tuomarisedälle menoa. Nyt kuulemma Paavo oli vain yksinkertaisesti liian sporttisessa kunnossa, joten laatumaininta oli EH/1

Ego taas oli Ego. Kaksi päivää aika syöttää poika. Kehässä eka "kunniakierros" meni hyvin. Mutta sitten kun tuomari tuli... No pitihän tuomarilla antaa pusu ja saihan Egoa rapsuttaa, mutta että vielä kopeloida! Ei ikinä!. Kehän jälkeen tuomarisetä sai taas rapsutella Egoa, ihan piti nojata koko painolla tuomarin jalkoja vasten.
Jos tuomari olisi katsonut Egon liikkeet ennen ennen kuin tuli katsomaan pyrrin pallit ja hampaat niin liikkuminen olisi ehkä jopa onnistunut kuin ekalla kiekalla, mutta ei enää tuomarin jälkeen.
Liikkuminen ja "sinähän et minun hampaitani sörki" eivät tuomaria haitanneet, vaan TSÄDÄM häntä.

Tuomari selitti minulle (ja asiaa kysyneelle kehäsihteerille), että Egossa on muuten kaikki muut palikat kohdillaan (kuten arvostelukin antoi ymmärtää, pelkkää priimaa), mutta selän päällä kippurassa oleva häntä pilasi kaiken. Tämähän siis rotumääritelmän mukaan voisi olla jopa hylkäävä virhe, mutta kun kaikki muu oli kohdillaan niin saatiin HYVÄ. Tuomari selitti asiaa kysyneelle kehäsihteerille, kun toisella nuorten luokan uroksella oli töpä, mutta sekin kuulemma selkeästi ylös päin nouseva, ettei se töpönä niiiin paljoa häiritse, mutta valitettavasti Egolla on pitkä versio...

Siispä jos en halua saattaa Egoa onnettomuuteen tai "onnettomuuteen", jonka saurauksena häntä amputoitaisiin niin pitäisi kehitellä pörriäiselle joku taikatemppu, jotta se häntä saataisiin alas. Sitä ennen sanotaan heipat hetkeksi näyttelyille, koska virhe on virhe ja jos tuomari ei sitä huomioi niin ei sitä laatuarvostelua ja tulosta osaa arvostaa.

Mutta nyt on taas hetkeksi näyttelyitä tarpeeksi koluttu. Jengi oli loistavaa (pahoitteluni pyrriporukalle, ettemme seurustelleet kauemmin, mutta nukkuminen kutsui!), tunnelma upea, koirat loistavia ja sitä rataa. Me vaan treenataan viel hetki! Onnittelut kaikille upeille koirille! Me jatketaan pari seuraavaa viikonloppua lajista, josta me(kin) nautitaan.









Vaikka veljeni onkin nimenyt Egon Harmiksi on niillä hyviäkin hetkiä

King for a day That's all I pray

Ajattelin ensiksi tehdä jonkun tosi hienon tiivistetyn pätkän pelkästään kera kuvien, mutta jos et halua lukea pitkää sepustusta lähes yksityiskohtaisesti selitettyä tarinaa, kuinka mun pojat ovat vaan kerta kaikkisen mahtavia niin tässäpä olisi alkuun tiivistys alla olevasta tekstistä, jonka voit skipata hyvillä mielin ja siirtyä suoraan kuviin. Tai sitten skippaat tiivistelmän ja siirryt vain suoraan kuviin.

Pari viikkoa takaperin Ego oli mun kanssa treeneissä, meni just niin hyvin, ettei kattella kisoja kuin vasta sitten, kun molemmat meistä löytävät sisäisen rauhan radalla. Hyvinkin verinen reikä ranteessa ja Egon kiljuminen kun ohjaaja vahingossa astuin pörriäisen päälle ovat hyviä esimerkkejä treeneistämme. Toisaalta loppuun tehtiin niin uskomattomia pätkiä, että toivo elää silti yhä!

Viikko takaperin molemmat jätkät olivat messissä. Oltiin oltu mökillä päivällä ja treenien jälkeen palattiin takas. Näistä treeneistä löytyy kuvia alta. Egon kanssa otettiin kontakteja ja keppejä ja oltiin molemmat ihan pihalla. Paavon kanssa sen sijaan tykitettiin agirodun minien kisaavien alkua... Paavo oli upea ja ohjaaja sai kehuja radanlukutaidosta ja liikkumisesta (kuvista ei tätä uskoisi).

Pari päivää sitten tapahtui jotain semmoista, jota olen toki pitänyt mahdollisena, mutta en koskaan uskonut sen oikeasti tapahtuvan. Lähtiessäni Reiskaamaan kävin heittämässä pojat äidin luokse ja lähdin viikonloppua viettämään toisaalle. Illalla äidin tullessa kotiin, etuovi oli ollut auki ja talo tyhjä. Tarina kuitenkin päättyy lyhyeen, kun soittaessani Kuopion löytöeläinkotiin puhelimessa nainen naureskelee, että siellähän ne kaikki kolme. Onneksi. Tarinan iloinen puoli: hoitajan mielestä Ego on yksi kauneimmista näkemistään koirista. HAH.

TÄHÄN LOPPUU TIIVISTELMÄ

Toivottavasti en toista itseäni, mutta aloitetaan parin viikon takaisista treeneistä, jotka kävin sujuvasti vetämässä raidallisen kanssa.
Paavo kun oli onnistunut liukkaalla lattialla telomaan jalkansa, joten kentälle ei ollut sinä ilta asiaa.

Ja miten meni pyrrin kanssa? No just niin hyvin, että me ei olla menossa kisoihin ennen kuin molemmat meistä ovat löytäneet sisäisen Fengshuin... Tuloksena kun oli ohjaajalla oikein nätti reikä ranteessa ja uusia kivoja reikiä housuissa sekä koiran jalan päälle astuminen. Se jalkajuttu tosin on lopputreenien tarina.

Rata ei ollut vaikea. Semmonen ööh... oisko seittemällä esteellä tehty 21 esteen rata. Ja siihen kun lisäsi, et aina ei vaan voi olla täysin skarppina niin päätin sulavasti pätkittää radan (ihan vaan, kun kepit olivat osana rataa)
Ja eihän se ihan mennyt kuin oppikirjoissa. Egossa kun on se yks pikku juttu -> Se ei toimi kuin spanieli, jonka saat heittää kädellä vaan sulla pitää olla se perhanan käsi koko ajan ojolla ja se koko kämmen mukana, pelkkä sormella osoitus ei riitä.
Siihen sitten se päättäväisyys, mähän kerkien tonne, ilman että alkaa rynniä. Sitten pitää olla rauhassa kun koira kuola valuen, hampaat verillä ja hullun kiilto silmissä kyselee mihis sitten, vaikka omasta mielestä ihan selkeästi huudat, että kiipeä sille aalle urpo.
Joo, aa oli semmonen juttu, mihin ei haettu silleen JEE AA. Siis what? Onko mulla koira, jonka kanssa ei tartte harjoitella, että sen kontaktin voi ohittaa/vaikka kontakti on radalla, sinne ei tartte rynniä toiselta puolelta kenttää? Joo on mulla, ainakin silloin, kun aan alla on semmonen mörkö kuin putki. Ja putkeen ei tartte rynniä, silloin kun se päällä on mörkönä aa.
Noh sitten alkoi sujua. Mie hengittelin syvään, laskin miljoonaan ja päätin että selvitään johonkin asti. No selvittiin puoleen väliin asti ihan loistavasti (Ego haki edellä esteitä), kunnes tuli se lyhyt tilanne, kun koira joutui kysymään MIHIN. Ihan hetki, ei juuri havaittava, mutta semmonen, että koira hyppäsi ohjaajan liikeradalle kun oli hypätessä pohdiskellut mihin suuntaan ja tsädäm, Mie astun Egon jalan päälle. ja siitäkös melu alkoi. Siinä sitten hetki liikuskeltiin ja ihmeteltiin kävikö pahasti, mutta kun oltiin mukamas päätetty, ettei me oteta enää mitään niin johan Ego alkoi hyppiä' ja pomppia ja juosta oma-aloitteisesti puhdasta ravia... Noh hetki autossa ja sitten päätettiin, että juostaan samainen pätkä ilman rimoja, jos koira liikkuu normaalisti.

Ja liikkuihan se. Hyvä niin, koska tehtiin ihan uskomattomat pätkät!

Viimeviikolla mulla oli sitten molemmat pojat messissä. Oltiin myös samalla mökillä Jannin paimentimien kanssa (taita löytyä kohdasta eppu & co). Paavo pääsi radalle, Ego pääsi veivaa keppejä ja puomia.

Egon kanssa meni vähän jotain sinne päin. Mie yritin keskittyä vaan sisäiseen rauhaan.




Paavon kanssa meni hienosti! Ratapätkä oli agirodun minien kisaavien pätkästä ja rataa tehtäessä kattelinkin, että nyt näyttää tutulta. Olinhan sentään puolet päivästä ollut kyseisellä radalla tuomarisihteerinä....
Ensimmäisen kiekan jälkeen kommentti oli, että mullon ihana radanlukutaito. Tai siis, siinä missä muilla piti vähän fiksata muutama ohjauskuvio ja selittää, että rataa ei aina voiteta minimimetreillä vaan sillä nopeimmalla ajalla... Hengähdystauko ja sitten takas radalle.

Sujui. Paavo kääntyi uskomattoman hyvin silleen siivekkeen ympäri 360, mutta se ei sinäänsä ollut ihme, kun pääsin vaihtamaan aalla, koiran mussutellessa makupaloja, puolta ja niistämään. Mutta jos homma olisi pitänyt tehdä toiselta puolelta sylkkäriveivaamisella tai muilla kikkakkolmisilla niin heh. Pitänee ruveta treenaa jotain sylkkäreitä ja muita vähän enempi, koska kyllä se Pulla osais kääntyä tiukasti, mutta kun mun mielestä on kivempi olla jarruttelematta koiraa ja yrittää kääntää koiraa kuin pöllö päätä, ei vaan tunnu luonnolliselta ja _hauskalta_.

Tällä viikolla olis ollut meidän treenivuorolla möllit ja sehän ties mölleissä töissä oloa ja ilmaisia startteja. No kun kerta ohjaaja oli töissä päässyt ylitöiden makuun niin sillä linjalla jatkettiin myös torstaina. Ja siihen se tarina loppui. Ei menty ei agittaa torstaina, vaikka vakaa aikomus oli viedä kaik' kolme johonkin luokkaan.

Perjantaina lähdin sitten kohti Vesantoa ja Reino- ja Aino MM-futisturnausta. Ennen lähtöä heitin pojat mammalle ja siitä sitten reinot jalkaan ja menoksi. Illalla töiden jälkeen äitiä olikin koittanut kiva pikku ylläri. Puhelu alkoi jotakuinkin näin
1) Toitko koirat tänään tähän minun luokse? (kyllä, kyllä toin)
2) Jaa no, koiria ei näy missään ja etuovi oli auki lähtieesä.
Siispä pari puhelua ja ONNEKSI kaikki kolme poikaa olivat kiikutettu kerralla Kuopion löytöeläinsuojaan. Siinäpä sitä olisikin ollut, jos olisi käynyt ilmi, että vain osa porukasta on löytynyt... Ongelmahan hakemissa oli se, että minä olin toisaalla ja äidillä ei ollut autoa käytössä. Siispä taas parit puhelut ja onneksi kaverini suostuivat kiikuttamaan äidin poikien luokse ja karkulaiset takaisin kotiin. Äitini oli pakko soittaa vielä erikseen, kuinka löytökodin täti oli ihastellut Egon ulkonäköä, eikä ylläriylläri ollut koskaan aiemmin nähnyt lk. pyrriä.

Että siinäpä näitä viime aikaisia tapahtumia. Pidetään peukut pystyssä, että tämä kuumeeni laskisi ennen torstaita.
























Huomatkaa, se menee ALASPÄIN eikä ole hyppäämässä pois!


Mitkä kontaktiongelmat? Aina ei vaan kerkee.

me melkein teimme sen, mutta ei ikinä kuitenkaan

Ja yleisö huokaa.
Arvatkaa mitä!?
Me tehtiin se! Ei, me ei noustu kakkosiin (prkl!! Molemmilla radoilla ei ollut kuin pienestä hengenvetäsystä kiinni. Ei ottanut pannuun tai mitään)me käytiin kisaamassa!
Kyllä, nyt on sitten niin, että kisakärpäinen puraisi niinkin ison palan, että myös Egon viralliset ovat lähmpänä kuin uskottekaan, jos vain lonkkakuvat (jotka tullaan kuvaamaan toivottavasti lähitulevaisuudessa) ja muut raajat näyttävät hyviltä.

Eka rata oli Jarmo Jämsän käsialaa ja rata oli itseasiassa sinänsä ihan kinkkinen. Tai siinä oli alussa semmosta pientä säätöö, jossa sai ihan urakalla vaihtaa puolta ja sormet ristissä toivoa, että koira on päässyt taas "minähän en rengasta ensi yrittämällä oikein mene" - vaiheestaan sen verran hyvin eroon, että sitä kehtaa takaleikkailla...
Noh rata meni miten meni. Jotenkin se kumilenksu poksahteli mun ja koiran välillä joka mutkassa, mutta semmosta perussiistiä rataa, luvattoman suurilla kaarteilla (suorastaan kunniakierroksilla) ja jotenkin Paavo oli tooooosi vetelä.
Joka tapauksessa mie kuvittelin maalissa, että nolla tuli. Voitte uskoa, että pettymys oli karvas, kun äiti tuli vastaan valittaen "voivoi, kun tuli se yksi virhe." Mikä virhe!? No mikäpä muukaan kuin puomin alastulo. Kaikki muut kontaktipinnat oltiin otettu niin nätisti, että mitäpä sitä suotta puomin alastuloa muuten varmistamaan kuin tiukasti huutaen. Noh vitonen, lepposalla sunnutaivauhdilla ja kaarroksilla miinusta 14 ja risat että ois kai sen puomin voinut tarkemmin vaatia.

Seuraava rata. Note to self: Nuku yöllä, älä nuku päikkäreitä.
Meillä tosiaan oli aikaa jokunen tunti ratojen välissä ja lähdettiin sitten kotiin syömään, ja kun viimeaikoina on yöunet jääneet vähäisiksi, sitä sitten tuli pari tuntia nukuttuakin.
Kisapaikalla kaikki olikin sitten yhtä sumua ja kun rata oli Salme Mujusen käsialaa, niin ei rata onneksi hirveästi vaatinut.
Perusvirhe radalla oli ensimmäinen suora. tai siis hyppy-pituus-kepit. Tää on semmonen kohta, mikä opittiin joskus Emma Nylundin koulutuksessa, että jos koira kestää niin mene sinne KEPEILLE NIISTÄMÄÄN! Mutta ei, suurin osa rymisti koiran kanssa kilpaa ja leveä pituus vaati sitten osan ohjaajista huomaamatta ohjaamaan koiran viereiselle aalle tai vaihtoehtoisesti koira ja ohjaaja rymistivät vielä kepeillekin kilpaa ja vauhti oli suurimmalle osalle koirista liian luja, jotta oikea väli olisi löytynyt (tai vaihtoehtoisesti se ohjaaja vaan ahdisti koiran väärään väliin), tai että siitä olisi vielä jatkettu oikeassa rytmissä.
Eipä hätää, me selvittiin. En mie perse pitkänä, käsi koukussa tokan kepin ympärillä koiraa kutsunut, mutta pituuden takana kuitenkin Pavelia odotin. Ja onnistui. Jajajajajaja.
Noh Nyt kun ei radalla ollut puomia, aa meni mukavasti, mutta keinusta mietin kerkesikö se keinu laskeutua vai kutsuinko minä Paavon liian aikaisin pois... Siitäpä se ajastus sitten katkesikin. Ensiksi lähetys putkeen ja sitten hokasinkin, että olen muuten väärällä puolella estettä... seuraavana oli muuri, jonka jälkeen tarkoitus oli valssata (se radan ainoa kohta, jossa piti ohjaamalla vaihtaa puolta!), ja tätä kohtaa olin hinkannut sen koko perkeleen viisi minuuttia, jotta löysin sen täydellisen "valssilinjan". Ja mitä teen minä? No tietenkin unohdan valssata ja pyrin korjaamaan tilanteen auttamatta myöhässä olleella persjätöllä... takaleikkahan ei olis tietenkään ollut mikään vaihtoehto tai mitään... Ja niinpä Paavo joutui ohjaajan ajamana suorittamaan seuraavan esteen väärältä puolelta. HYVÄ MINÄ!
Ja yleisö huokaisi vähintäänkin yhtä raskaasti kuin minä. Me kyllä osataan ottaa yleisö puolellemme. Muuten rata oli siis todella nätti, siisti ja sellainen, etten mitään vaihtaisi kuin radan loppuosan kolmen esteen ajatuskatkoni. Ja voin sanoa, että Paavo oli löytänyt taas vireensa ja vauhtinsa! Harmi etten aikaamme saa koskaan tietää.

Mutta tästä jatketaan kohti uusia seikkaluja!

Alussa olivat suo, kuokka - ja _Jussi_

Ajattelin näyttää teillekin sen, miksi meidän mökki on paras paikka.












Paavokin yrítti ihastella loppuun asti auringonnousua...

Enemmän duoo kuin sooloo

Okei. Ette saa kymmentä faktaa, koska en ole tyytyväinen niihin.

Mutta sen sijaan saatte agilityhypetyspostauksen.

No siis meillähän alkoi agitreenit. Ollaan käyty kahdesti treenaamassa. Ekalla kerralla katteltiin radalla, miltä meidän kokoonpano näyttää ja vissiin ihan hyvin meni.
Ekalla kerralla mie vähän jostain syystä höntsäilin Paavon kanssa. Tai siis tiedättehän, no tiedätte jos olette olleet mun koulutettavana, että mie huudan aina, että nyt JUMALAUTA LIIKU! Arvatkaa mistä mulle sanottiin? no siitä etten mä laittanut ittestäni kaikkea likoon. JA SEKÖS NAKERSI. Paavo oli Pro. Ei sille vaan mitään mahtanut. Nimim. unohdin valssata muurilla ja jouduinkin lähettää Paavon kulmassa kepeille ja leikkaa aika pirun jyrkästi takana - ja Paavo kesti. Sittenpä otettiin uusiksi muutamalla fiksauksella ja radalla oli ihan eri meininki. Mie tein, Paavo teki. Me tehtiin. Ja maalissa oltiin.

Voitte vain kuvitella olinko hieman leija kun toisen kouluttajamme osa vastauksesta kysymykseen "menikö meillä hyvin", kuului jota kuinkin "ja tuo pari on niin pro, ettei kannata niiden takia paineita ottaa" ja mainittu tuo pari oltiin minä ja Paavo.

Ja sitten oltiin viime viikolla treenaamassa. Aurinko paistoi vielä lämpätessä, mutta sade alkoi rataa rakentaessa ja loppui kun toinen ryhmä alkoi rakentaa omaa rataansa meidän jälkeen.
Rata oli semmonen loogisesti etenevä rata ilman mitään suurempia nikkarointeja. Ja huokauksien huokaus. Mun Pulla on hieno. Mahtava, upea ja sitä rataa. Kunhan vaan tommosilla juoksuradoilla muistettais ne kontaktitkin...
Juu, tällä kerralla en voinut takaleikata kepeillä joten kai se oli vaan persjätöllä keppien jälkeen vaihdettava puolta. Ja kyllä, Pulla kesti sen. Kesti toisenkin kerran ja vielä kolmannenkin... Missä vaiheessa siitä on tullut noin varma - kaikessa?

Kouluttajamme taas huokaili, että haluaa kans tommosen ötökän. Miehän tosiaan juoksupätkillä heitin Pavelia keskenään jatkamaan suoraa ja kääntymään oikeelle esteelle ja itte juoksentelin seuraaviin tärkeisiin asemiin. Paavo on vain ihana. Jos Puomia ei lasketa. Jotkut kontaktit...

Eilen sitten kävin treenamassa keskenäni. Paavon kanssa treenattiin kontakteja ja kuten treeneissä todettiin, kyllä se ne osaa jos muistaa. Mun pitäis vaan muistuttaa sitä vähän tiukemmin.

Egon kanssa sen sijaan otettiin jo viime agitreeneissä ennen oikeiden treenien alkua kuutta keppiä ja herra pikku E teki keppejä kuin koskaan niissä mitään ongelmaa olis ollutkaan.
Niin kävi myös eilen, joten päätinpä sitten siirtyä haastavimmille vesille. Otettiin kontakteja ja Ego on jotenkin tosi liikuttava. Aalla Ego menee alas melkoisella raivolla, mutta kun sillä raivolla alastullessa ei varmaan ole edes minkään fysiikanlakien mukaista pystyä pysähtymään kontakteille ilman takapuolen luiskahtamista maahan ja parhaillaan pysähtyessään Ego teki kuperkeikan... Puomi sen sijaan on sen verran jännä, että alastulon Ego jostain syystä itse on päättänyt tulla lujaa _ravissa_ ihan varmuuden vuoksi. Fiksu otus.

Otettiin myös pitkästä aikaa kaikki muutkin esteet läpi ja katseltiin mitä pitää treenata. Ei meidän tarvitse näköjään treenata mitään muuta kuin ratoja ja sitten katselemaan kisoja...

Että semmosta. Onneksi elämässä on koirat ja agility. <3

ja pssst. http://files.kotisivukone.com/marin.kotisivukone.com/agirotu/mainosa4_iso.pdf

Oh I swear to you I'll be there for you

Wou. Tää juttu on muuttunut, hyvä että edes osaan käyttää tätä...

Kesätreenit olisivat alkaneet tänään, mutta minäpä olin todistamassa autokoulussa, että minulle saa antaa sen ihan oikean kortin. Hirveää turhuutta käydä hakemassa vihreään vihkoon hymiö kohtaan "auton käsittely". Noh ohi on. Ensiviikolla uusi yritys.

Yritän tässä etsiskellä paikkaa, josta saan noita törmäys mahdollisuuksia muokattua. Meidät on mahdollista nähdä tässä joku viikonloppu Iisalmessa kisailee Paavon kanssa, jos nyt siis muistan oikein ja tänään olisi se viimeinen ilmo. Pitäkää peukkuja.
Karkkuun emme valitettavasti pääse. Ai miksi? No kun. Luin naamakirjasta eräs ilta, että nyt olis Karkun vika päivä ilmoittautua. Noh minä touhotan. KARKKU. Ilmoitan. Pakko. Kaskas. Nettitunnukset ovat kadoksissa. Löysin tunnukset siivouskomerosta tossa eilen...
Sitten olen pohtinut, mille päiville ilmoitan Paavon agirotuun. Varmaa on, että yhtenä tai kahtena päivänä olen töissä, mutta yhtenä päivänä olisi kiva kisata. Onko siis tietoa onko waleseista tai Jangeseista tulossa joukkue? Yksi pieni Paavo voisi ilmoittua tiimiin!
Toki jos pyrreissä olisi niihin kisavalmiisiin, epäkilpaileviin tai mikä lie se amatöörisarja onkaan niin yksi pieni Ego voisi myös olla aika näppärä vaihtoehto, kunhan saan sovittua eläinlääkärin kanssa ensiksi kuvuasajat (nyt on ollut vähän nihkeesti yhteensopivia aikoja...)
Kuopion näyttelyynkin olen kovasti poikia viemässä. Ajatuksena olisi, että veisin pojat samalle tuomarille (eri päivinä), mutta katsoo nyt. Pyrreillä kun ei ollut mitään erityisiä tuomareita (eikä nyt waleseissakaan) tuota yhtä lukuun ottamatta. Katsoo nyt (ja sitten siinä käy kuten aina... oho hups.)

Siinäpä siis suunnitelmamme. Suunnitelmat ovat tehty lähes täysin treenaamatta mitään.

Agilityssa käytiin veivaa muutamana iltana kontakteja ja keppejä. Siinä missä Egon kanssa sillon joskus oli kepit tosi JEEJEE, niin nyt ne olivat kontaktit. Siis se raivo! Ei, pikkupyrri ei vauhdissa pysty keskittymään totaaliseen pyshtymiseen, mutta aina ne etutassot läppästään maahan päättäväisyydellä ja nöyttävästi. Kyllä siitä hieno tulee. Ehkä.
Paavo taas oli Paavo. Se osaa ne kontaktit jos vaan haluaa. Se osaa kepit jos vaan haluaa. Paavo osaa olla paras, jos vaan haluaa, mutta Paavo haluaa olla vaatimaton. Kaikkien kaveri. Liian hyvä ei siis passaa olla muiden edessä, muutenhan sitä kahdehdittaisiin ennemminkin kuin kaveerattaisiin(?).

Tokoakin olen ottanut. OHO
No sen verran olen pyrrin kanssa ottanut, etten ihan vielä haaveile kisaurasta. Oikeestaan ne haaveet haudataan yhä vaan syvemmälle maan alle... Ei muuten, kaikki muut liikkeet itseasiassa ovat priimaa (siis mitäs näitä on, paikalla olo ja luoksetulo?), mutta seuraaminen. Anna mun kaikki kestää. Toi koira kuvittelee olevansa kenguru. Liikkeestä maahanmenot ja pysähtymisetkin onnistuvat, mutta ei seuraten. Toki Ego tekee välille ihan mahtavaa seuraamista VÄÄRÄLLÄ PUOLELLA. En tiedä miten se silleen, koska ainakaan tietoisesti en ole edes yrittänyt sitä treenata... Paavo taas on Paavo. Paras. Mutta valitettavasti se tokoherhiläinen ei vaan ole pistänyt vielä mua. Mutta treenaaminen on kivaa. Tai leikkiminen, tai mitä se nyt on...

Lisäksi avattiin mökkikausi! Ja Paavo heitti talviturkkinsa siinä pienessä sulaneessa läntissä jo vappuna. Seuraavana viikonloppuna polskuteltiin vedessä jo pidempään jäiden ollessa kokonaan poissa. Hyrr, en minä vaan vielä. Muutenkin ollaan taas aloitettua pitkien pururatalenkkien tekeminen ja pyrri on vaan kauhian kätevä. Egohan ei liiemmin kesäisin minulla ole remmissä, koska pyrri vaan on. Toisin kuin tuo yksi spanieliotus, joka huitelee ties missä, lähtee pupujen kanssa leikkimään korvat off- asennossa ja vastaantulijat ovat kanssa kivoja!

Niin ja pakko mainostaa. Koska tänään ei päästy treeneihin niin pakkohan se oli Paavolle jotain kivaa kehittää. Trimmasin pojan pään ja ai että se on vaan hieno.

Sellaista siis tällä kertaa. Ohessa pari kuvaa syksystä. Ensipostauksessa ihkutetaan sitten kymmenen faktan verran koiria. Piti jo nyt, mut OHO HUPS.




Pyrrin ja walesin ero...


En pääse mamma enää yhtään lähemmäksi...



Oho sehän osaa seurata!



Todellisuus on kuitenkin...



...ehkä sitten jotain muuta.

Antaa vituttaa vaan

Nih. Kisoista ei ole mitään kerrottavaa. Jos tulospalveluja katsotte huomaatte kohdallamme POISSA.
Kyllä. Annoin periksi aamulla. Kurkusta lähti äänen sijaan ällöttävää mömmöä ja samaa mömmöä tuli varmasti myös nenästä ja ehkä jopa silmistä. Nousin mie hei aamulla sentään istumaan. Ja ihan oikesti olin NIIIIN lähellä, että kyllä nyt prkl. Mutta äiti oli erimieltä ja sai minutkin kenties järkiini ja jäin sohvalle makaamaan. Oikeestaan nyt kun tarkemmin mietin niin taisin kyllä mönkiä äidin sänkyyn nukkumaan. Mutta lopputulos. Ei, ei vieläkään kisoihin.
Sen sijaan sunnuntaina oli pakko raahautua kisoihin töihin. Enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun he, jotka nykyisessä ryhmässä treenaavat kanssamme, utelivat ollaanko me osallistuttu ja millä lähtönumerolla. Ilmeet ovat aina näkemisen arvoisia, kun selität, et eilen olis ykkösissä ollut muutama startti...Ja sitten he, jotka ovat ennen treenanneet kanssamme ja saivat kuulla, että edelleen... kommentit olivat "no eihän sun ois tarvinnut kuin keskellä kenttää seistä ja vähän nytkähtää oikeelle esteelle." niin tuota miekin ajattelin, mutta järki vei voiton. Ehkä me sitten kisataan kun miekin olen siinä kunnossa, että me ihan oikeesti agilitataan. Ei seistä keskellä kenttää epämääräisesti nytkähdellen.

Hyväöt uutiset ovat ne, että ostin vihdoin trimmikoneen. Paavon kaula on naku, jos jotakuta kiinnostaa. Ostin Pullalle myös uuden pannan. Pikku termiitti kun pennunpana oli sitä mieltä, ettei Paavoa tartte käyttää lenkeillä. Yksi pamnta jyrsittiin poikki, edellinen osittain (ja aina Paavon nähdessä pupun saatoin vain sormet ristissä toivoa, että panta kestää...) ja remmissä ei ole ollut lenkkiä aikoihin...
Niin ja koneeni taas toimii. Saatan jopa laittaa syksyisiä kuvia tänne. Ehkäkennties.

Viime viikko meni sitten flunssasta toipuessa tai no... Tiedänpähän, että on olemassa oikeasti hyvän makuisia yskänlääkkeitä. Vain pilli puuttui purkista... Nyt alkaa taas hengitys kulkee ja ostin uuden vihkon, johon olen väkerrellyt meidän treenisuunnitelmia. Vielä kun vihko tulisi mukaan hallille asti...

Pitäkäähän peukkuja, että ens kerralla onnistais!
PS. Jos vielä odotatte Egon arvostelua näyttelystä niin se ois myöhäistä. Jompi kumpi pojista oli sitä mieltä, että ihan turha lappu...

Pää on kipeä sisältä pimeä

Hohohohohoh.

Mähän sanoin. Se on joko Paavo tai minä. Nyt se olen minä.
Ai mitä? No kipeä tietenkin.
Polvihan mullon ollut pastana jo muutaman viikon ja viikko sitten treeneissä tehtiin rataa välillä linkaten mut ei se mitään. Elämä on ja kerran se vaan kirpasee jnejne.
Nyt hommaan lisättiin maanantaina pittunen yskä. Mutta yskä se vaan pahenee ja kuume nousee tai nousi... Pidän kuitenkin pääni (jota muuten jomottaa ihan kiitettävästi) ja käydään kattomassa, miltä kisapaikka näyttää. Kattellaan sitten mennäänkö radalle asti. Tähän lisätään se, että miehän olen menossa yöksi töihin. Itsehän en enää tätä yskääni huomaa, mutta äiti on vähän sitä mieltä, ettei kisoihin ainakaan enää töihin ole jäämistä. Eipä. Pitää saada pisteet kevättä varten.

Mutta niistä maanantain treeneistä. Tehtiin jotain kolmosluokan radanpätkää ja oivoi kun Pulla on hieno. Ensimmäistä kertaa meidän uralla kouluttajamme huomasi kuinka paljon vedoissa ja semmosissa käytän vastaista kättä ja juuri sitten kun olisi ehdottomasti saada Paavo kääntymään tiukasti pois väärästä putken päästä niin tietenkin olin suunnitellut vähän muunlaista opastamista (siis ihan vaan perseellä ohjaamista...), joka yllättäen pissas. Sitten mulle huomautettiin käsistä. Siis ihmeteltiin, miksi mä en tossa vaan luota vastaisen käden voimaan, kuten kaikissa muissa tilanteissa ja niinpä testattiin. Hupsista. Oikea pää löytyi tai vaihtoehtoisesti homma toimi niinkin hyvin, ettei putkeen ohjauduttu sitten ollenkaan. Siispä kisoihin mennään vastaisen käden voimalla ja kontakteilla pistetään silmät kiinni, sormet ristiin ja toivotaan parasta. Ai hyppäsikö Paavo kerran jos toisenkin jälkeen puomilla? Ei meidän Paavo...

Huomiseen.

Metsästyskoirista ei ole agilitykoiriksi. Eipä.

Kiitos duunieni on ollut jonkin verran muutakin tekemistä, kuin... noh. Missä olet elämä?
Mutta. Ensimmäisen aamuvuoron innoittamana sitten... no sitten viime aamuvuoron päädyin tänään TREENEIHIN. Siis agitreeneihin kera punavalkoisen.

Juuh. Paavo on viime aikoina ollut treeneissä melko äänekäs, melko sellainen REIPAS (kyllä, Paavokin osaa olla reipas!), mutta tänään poika vaan hengaili ja nuuskutteli lattioita ja nukkui omaa vuoroa odotellessa (niin ja toki söi koulutusohjaajamme namit, mun tutustuessa rataan...). Ei siis ollut mitenkään kovin suuret odotukset, kun radalle asteltiin. Ensimmäinen kysymys kun oli, et mistäs se rata taas lähtikään.

Noh mitäpä tekee Paavo? Jos niitä muutamaa kertaa, kun lelu tippui taskustani, ei lasketa niin joka kerta nollalla maaliin. Siis WAAT? Me vissiin ollaan ja treenataan Paavon kanssa samoissa unissa tai jotain. Muuta selitystä tälle oudolle onnistumiselle ei vaan ole. Me ollaan ihan oikeesti oltu treenaamatta mitään agilityyn liittyvääkään kuukauteen, joten olisi nyt voinut luulla, että siellä joku kämmi niin koiralla kuin ohjaajallakin olisi käynyt. Ei. Me mentiin ja tultiin aika voittajina ulos. Tiedä sitten johtuiko se uututta kiiltävistä popoistani vai mistä, mutta tunne oli melko överi.
Siksipä ostin lisenssin. Siksipä tarkistin työvuorolistani. Ja siksipä ilmoitin Pullan Kuopioon jokaiselle radalle (kyllä myös sille hypärille, jolla ei kyllä ykkösissä mitään tehdä, mutta eihän sitä koskaan tiedä...)

Että niin hienoja me oltiin tänään!

Miksi olla hankala, kun samalla vaivalla voi olla täysin mahdoton

Juppelis. Näyttelyt korkattu pyrrin osalta ja itseasiassa homma sujui yllättävän hyvin.
a) kun ilmoitin pyrrin näyttelyihin ja oli aikaa harjoitella jopa kuukausi kehäjuttuja. Kun sain kirjeen näyttelyistä olisi aikaa ollut jopa viikko ehkä vähän reilu. Kun aloin treenaamaan oli iltoja jäljellä kolme.
b) kun joku vieras viimeksi on hiplannut pyrrin hampaita niin. Ell eivät ole kivoja.
c) pikku pörriänen ei ole isoissa tapahtumissa käynyt sitten ihan pikkupentuvaiheen jälkeen joten...
Siinäpä projektia.

Ja miten meni?
Noh kehää odotellessa laitoin ihmiset tutkimaan Egon hampaat _> ei ongelmia.
Kehän vieressä katseltiin mites sitä seisottiin niin, että häntä pysyis alhaalla -> ei ongelmia.
Juokseminen vähän niin ja näin, mutta paremmin kuin oletin.
Ja mikä parasta, Ego käyttäytyi. Okei kun katsoi kahta muuta rodun edustajaa, jotka nukkuivat ja tsiikailivat ympäristöä rauhallisin mielin, niin melkoisen paljon vilkkaampi tää mun otus oli. Ja kun katsoi sitten ulkonäköä niin jopa junnunarttu näytti Egoa kehittyneemmältä.

Eli kehään mennessä tavoitteet eivät olleet korkealla, etenkin kun Ego ego alkoi palailla normaaliksi ja sitä myötä myös häntä alkoi nousta jopa seisottaessa...
Ja kaupan päälle, kun kiltti tuomari sitten Egon mielestä yks kaks täysin yllättäen Egon mielipidettä kysymättä halusi tutkia takapäätä... Siitä se pelleily alkoi. Tuomari oli pitkin päivää huomauttanut handlereille pehmeästä esitystavasta ja niinhän minäkin yritin lähteä hieman kukkahattutätinä kehään. Ego vissiin tajus homman ja alku meni ihan vatuiks. Mutta kun handlerikin palasi takaisin kukkahattujen pilvilinnoista, ärähti hieman niin johan löytyi keskittynyt seisominen ja kiva ravi. Tuomari oli edelleenkin nono ja häntää saa heiluttaa selän päällä mutta muuten.
Tuomari totesikin arvostelun jälkeen, että ei koirassa muuta, mutta pelleily ja laihuus (hups...) nyt rokotti erittäin hyvään.
Egohan on tällä hetkellä juups hieman luuranko ja noi koivet... jos olisitte nähneet Egon ja ne kaksi muuta niin ymmärtäisitte, että arvostelussa oleva kohta "tällä hetkellä vielä kapea ja hieman ilmava..." on aika nätisti sanottu. Toki arvostelusta löytyi myös maininta löysistä ranteista, mutta muuten koira oli priimaa. Hännästä ei ollut mainintaa...

Että semmoista. Jos myöhässä olevaa kehää ei lasketa niin mie tykkäsin järjestelyistä ja paikasta ja kaikesta. Egokin kun käyttäytyi kehää lukuun ottamatta varsin mallikkaasti. Totesin kyllä, ettei näyttelyt ole edelleenkään se mun intohimo. Se arvostelu tulee jos tulee joskus tänne nettiin asti.

Joskus tunne on maailman onnellisin, kun se tunne päättyy, mistä sen taas löytäisin?

Ne olis sitten vuoden ekat ryhmätreenit Paven kanssa takana ja päivän sana: Ihan jees.

Otsikkoon viitaten kerrottakoot, että agility on viime vuodet ollut se mun pakopaikka muusta, kurjasta, kamalasta, ikävästä maailmasta. Siis pakopaikka huonoista päivistä. Mikään ei voita sitä spanielin spanieliemaisuutta, sitä vipeltämisen suurta nautintoa, mitä agilityssa saan kokea Paavon kanssa. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun tunnet että radalla on toinenkin, joka pyrkii täydellisyyden. Egolle ei kelpaa jokin sinne päin, Ego tahtoo olla paras. Egolla on juuri se raivo ja keskittyminen, mitä tarvitsen tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Juuri se raivo, joka minulla on armottomina vitutuspäivinä. Ja juuri se raivo, että välillä saan koiran rauhtoittamiseksi huutaa koiralle koko kropallani niin että itsestänikin purkautuu kaikki paha sinne mistä se tulikin. Ja todellakin Egolle tarvitsee vain huutaa niin koira rauhoittuu ainakin silmäkulman nostamisen ajaksi. Ja sitten taas mennään. Sitten raivotaan Egon kanssa yhdessä toisillemme. Huudetaan kilpaa radalla ja neuvotellaan kumman moka olikaan, ettei aasta pääsekään puskemalla läpi...
Paavo taas vipeltää ja fiilistelee. Paavo näyttää, että ollakseen paras ja ihailtu ei saa ottaa kaikkea vakavasti. Muulle maailmalle pitää osata näyttää pitkät ja vaan antaa mennä vaan ja ottaa ilo irti. Kun sellaisen fiilistelijän kanssa tekee jotain yhdessä, ei silloin voi vain ajatella pahaa oloaan. Ei silloin edes muista mitään pahaa oloa. Eikä takerru liian sokeasti pieniin virheisiin. Jo pelkästään sen hyvän olon, sen naurun ja hymyn takia agility on ja pysyy isona osana mun elämää. Olimmepa sitten ikuisia ykkösiä tai tulevia maailmanmestareita, me tullaan harrastamaan nyt ja aina tätä lajia.

Mutta sitten tänään. Okei, tiedän, miulla oli pitkästä aikaa aikainen herätys aamuvuoron takia, mutta ei se väsymys ole ennenkään haitannut menoa. Okei ulkona on liian paljon miinusta, joten pelkkä ajatus pitkistä lämppäreistä sai ajatukseni ennemminkin lämpimän peiton alle.
Mutta mehän mentiin toivoen, että ajatus lämpimästä peitosta lähinnä naurattaisi treenien jälkeen. Lämmittelimme tunnin, kävimme katsomassa hallin (jonka väenpaljous ahdisti sekä minua että koiraa) ja jatkoimme lämmittelyä, kunhan minä olin ensiksi kuoriutunut ylimääräisistä kerroksistani.

Treeniläiset olivat suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja ja kouluttajamme muisti jopa sukunimeni, joten minut ja paavot oli taidettu joskus bongata kisoista...
Treenit meni ihan hyvin. Paavo oli ihan paineissaan (sitä mölyämisen määrää) ja päätti kyseenalaistaa keppien tärkeyden. Muuten rata meni ihan hyvin kunhan ohjaaja vaan muisti ohjata...
Toisin sanoen, kaikki meni hyvin. Kaikki meni just niin kuin odottaa saattoi ja just niin että sekään koiraan että itseensä sai olla tyytyväinen. Vaan mitä vielä? Mä en löytänyt sitä agilityn tunnelmaa. En silloin, kun muut taputtivat meidän viskileikkaukselle, en silloin, kun Paavo löysi oikean keppivälin täydestä vauhdista ja hankalasta kulmasta, en silloin kun Paavon teissä ei ollut ylimääräisiä senttejä enkä silloin kun hiffasin "uuden" tyylin valssista. Ei. Mä vaan olin ja kaikki oli ihan jees. Mua melkeen itketti tatsi puuttumisen takia. Ei sen takia, että mulla ois ollut huono päivä. Päinvastoin, mun päivä oli suorastaan erinomainen, vaan ihan jo pelkästään Paavon takia. Mä halusin ja haluan aina kertoa koiralle ihan täydestä sydämestä ja tunteella, että se oli hienoin radalla. Mut nyt "ihan jees" - fiiliksellä leikkiminen ja palkitseminen ei vaan tuntunut riittävältä. Koira kyllä näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta mä en tiedä saiko Paavo tietää olleensa paras? Pelkkä erinomainen ei riitä.

Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain

Ego tahtoo selkeesti jo kisaamaan agilityssa.
Siis sehän on ihan kesken, mutta olen laittanut tekosyyksi meidän kepit ja kontaktit, joita emme siis ole juuri ollenkaan treenanneet. Ego on vissiin kuullut selitykseni.

Ollaan taas aloitettu agihallille suuntaaminen iltalenkeillä ja taskuuni olen tunkenut tukun makupaloja tarkoituksena reenta kontakteja ja keppejä namipalkalla.

Ego: Treenasimme sellaisen kymmenen toistoa kepeillä ja sen jälkeen katselimme millainen sen alastuloasennon pitäisi kontakteilla olla. Sitten hetkeksi poika rauhoittuu ja vuoron vaihto...
Ja mitä Ego on oppinut rauhoittumisen aikana? No ne kuusi keppiä itsenäisemmin kuin Paavo koskaan historiansa aikana. Siis mitä? Kuvittelin, että tämä on yhtä ohimenevä hommeli kuin omaan juomakippoon meneminen (senkin Ego joskus tajusi ja tarjosi itse, mutta on jo nyt unohtanut koko tempun...), mutta mitäpä vielä. Kävimme tänään taas testailee ja muistelee vähän edellispäivän oppeja.
Päästin Egon hihnasta kävelin keppejä kohti ja ilman mitään käskyä koira onkin jo suorittamassa kuuden kepin sarjan.

Onneksi kuitenkin kontaktit ovat vähän hakusessa. Se on meidän selitys teille kaikille, miksei Ego sitten joskus alkukeväästä vielä kisaa. Kyllä Ego _yrittää_ kovasti oikeaan asentoon, mutta
a) no ego on ego. Se koira ei vaan malta ja kykene ajattelemaan liikeratojaan aina ihan loppuun asti.
b) KIIRE
c) no mutta kun.

siis aalla kaikki on mennyt ok, paitsi YLÖSMENOKONTAKTI. Kun on kiire niin loikkimalla pitkälle ja korkealle pääsee nopeasti eteenpäin. Alas mennään ihan kivasti, mutta kovassa vauhdissa se takapää tulee maahan asti vaikka väkisin. No mut hei, se pysähtyy. No ainakin yrittää. Ai niin, jos se ylösmeno otetaan niin Egon tapa varmistaa ei-kontaktivirheet- on lyödä pää (kyllä, ja monta kertaa) kontaktille. Fiksu koira.

Puomilla taas lankku on ihan liian kapea. Siis pyrrini hotittomat jalat eivät millään kaikki vaan mahdu kerralla niin kapealle alustalle, ainakaan siinä vauhdissa. Muutaman kerran Ego tipahti kieli pitkällä puomilta, mutta haittasiko se menoa? No ei, namialusta odotti edelleenkin edessä päin!
Ja jos sinna alas asti päästiin niin jarrutuksen jälkeen pörriäisen takajalat levisivät esteen molemmin puolin. Ja kyseessä ei siis ole mikään leveä koira!

Keinua en edes ole uskaltanut ajatellakaan meidän treenisuunnitelmiin.

Paavo taas on Paavp. Super, huippu ihana.
Paavohan tosiaan on keksinyt, ettei siinä kaikessa vouhkaamisessa mitään vikaa keppiväliä tarvitse suorittaa ja ääni yltyy mitä enemmän ohjaaja yrittää itsenäistää koiran suoritusta.
Kokeilin namilautasta keppien päähän. Viime kerralla (siis joskus viime talvena) tulos oli yksi keppiväli ja sitten lautaselle. Nyt tulos oli jotain jäätävää. Paavo oli pitkästä aikaa kepeillä hiljaa. Pientä murinaa kuului, koska typerät kepit olivat namilautasen ja Paavon välissä. Lopputulos: sain seisoa missä lystäsi ja koira suoritti kepit alusta loppuun sellaisella vauhdilla ja tyylillä, mitä en ole Paavosta hetkeen nähty, niin että ohjaaja repesi nauramaan vikalla kerralla tänään.

Ja kontaktit on kontaktit. Ei se spanieli koskaan treeneissä roiski.

Ensiviikolla, jos työajat vain sallivat mun pitäisi käydä testaa kaksi treeniryhmää ja valita niistä mulle ja Paavolle parempi. Melkein jännittää.

ps. Aiemman postauksen kuvia tuijotellessa käsitykseni siitä, että Elvis on söpöin senkuin vahvistuu.

pps. Huomatkaa muuten Paavon ja mun tavoitteet agia ajatellen

tartu käteen niin lähdetään kahden kesää etsimään

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Näin pakkasten kiristyä on kiva muistella mennyttä kesää... Huomatkaa koirien upea trimmi ja muutenkin kuvien laatu! (sori Ego, mut sullon ollut jo oma kuvapostaus, joten sua ei muisteta tässä...)

kaunis mieli kääntää katseensa eteenpäin ja sydän helpottunut huokaa

Nyt se alkoi. Siis kunnostautuminen koiramaailmassa... Okei siis töihin ilmoittautuminen seuramme kisoihin, talviryhmään ilmoittautuminen (jos siis nyt sain sen paikan. Pitäkää peukkuja!), agirotuun töihin ilmoittautuminen ja...

Ja mikä parasta, mie ilmoitin Egon näyttelyihin. Voitteko kuvitella, mun tämä vuosi alkaa näyttelyillä! Lisäksi katselin Paavolle näyttelyt ja pitkien pohdintojen tuloksena päätin, että ehkä odotamme Karkkuun asti. Järkytyinkin itseasiassa siitä, että Karkku on tänä vuonna VIIKON lakkijaisten jälkeen. Siis ainahan ne ovat olleet samana viikonloppuna. Joten tätä tekosyytä en tänä vuonna käyttää, miksemme muka Paavon kanssa noihin bileihin osallistuisi.

Agikisoihin osallistun sitten kun olemme taas treenanneet ryhmässä ja säännöllisesti jajajajajajaja. Sitten kun olemme siis treenanneet.
Egollakin kisaikä lähestyisi, mutta mie olen vähän luistanut kontaktien ja keppien kanssa, joten tähtäämme kisoihin vasta kesällä tai syksyllä. Katsellaan miten hommat alkavat sujua.
Mitähän vielä?


Ai niin.
Mun veteraani. Se ainoa oikea jellonakuningas aka Elvis täytti KAHDEKSAN vuotta. Tarkoitus oli trimmiä ja ottaa kuvia pojista, mutta arvatkaa vaan muistinko ottaa mukaan trimmivälineet ja kameran äidin luokse? Tai edes hakea niitä jälkikäteen... Kyllä mä vielä joskus. Päivitinhän mie sentään jo ulkoasun!