Ja yleisö huokaa.
Arvatkaa mitä!?
Me tehtiin se! Ei, me ei noustu kakkosiin (prkl!! Molemmilla radoilla ei ollut kuin pienestä hengenvetäsystä kiinni. Ei ottanut pannuun tai mitään)me käytiin kisaamassa!
Kyllä, nyt on sitten niin, että kisakärpäinen puraisi niinkin ison palan, että myös Egon viralliset ovat lähmpänä kuin uskottekaan, jos vain lonkkakuvat (jotka tullaan kuvaamaan toivottavasti lähitulevaisuudessa) ja muut raajat näyttävät hyviltä.
Eka rata oli Jarmo Jämsän käsialaa ja rata oli itseasiassa sinänsä ihan kinkkinen. Tai siinä oli alussa semmosta pientä säätöö, jossa sai ihan urakalla vaihtaa puolta ja sormet ristissä toivoa, että koira on päässyt taas "minähän en rengasta ensi yrittämällä oikein mene" - vaiheestaan sen verran hyvin eroon, että sitä kehtaa takaleikkailla...
Noh rata meni miten meni. Jotenkin se kumilenksu poksahteli mun ja koiran välillä joka mutkassa, mutta semmosta perussiistiä rataa, luvattoman suurilla kaarteilla (suorastaan kunniakierroksilla) ja jotenkin Paavo oli tooooosi vetelä.
Joka tapauksessa mie kuvittelin maalissa, että nolla tuli. Voitte uskoa, että pettymys oli karvas, kun äiti tuli vastaan valittaen "voivoi, kun tuli se yksi virhe." Mikä virhe!? No mikäpä muukaan kuin puomin alastulo. Kaikki muut kontaktipinnat oltiin otettu niin nätisti, että mitäpä sitä suotta puomin alastuloa muuten varmistamaan kuin tiukasti huutaen. Noh vitonen, lepposalla sunnutaivauhdilla ja kaarroksilla miinusta 14 ja risat että ois kai sen puomin voinut tarkemmin vaatia.
Seuraava rata. Note to self: Nuku yöllä, älä nuku päikkäreitä.
Meillä tosiaan oli aikaa jokunen tunti ratojen välissä ja lähdettiin sitten kotiin syömään, ja kun viimeaikoina on yöunet jääneet vähäisiksi, sitä sitten tuli pari tuntia nukuttuakin.
Kisapaikalla kaikki olikin sitten yhtä sumua ja kun rata oli Salme Mujusen käsialaa, niin ei rata onneksi hirveästi vaatinut.
Perusvirhe radalla oli ensimmäinen suora. tai siis hyppy-pituus-kepit. Tää on semmonen kohta, mikä opittiin joskus Emma Nylundin koulutuksessa, että jos koira kestää niin mene sinne KEPEILLE NIISTÄMÄÄN! Mutta ei, suurin osa rymisti koiran kanssa kilpaa ja leveä pituus vaati sitten osan ohjaajista huomaamatta ohjaamaan koiran viereiselle aalle tai vaihtoehtoisesti koira ja ohjaaja rymistivät vielä kepeillekin kilpaa ja vauhti oli suurimmalle osalle koirista liian luja, jotta oikea väli olisi löytynyt (tai vaihtoehtoisesti se ohjaaja vaan ahdisti koiran väärään väliin), tai että siitä olisi vielä jatkettu oikeassa rytmissä.
Eipä hätää, me selvittiin. En mie perse pitkänä, käsi koukussa tokan kepin ympärillä koiraa kutsunut, mutta pituuden takana kuitenkin Pavelia odotin. Ja onnistui. Jajajajajaja.
Noh Nyt kun ei radalla ollut puomia, aa meni mukavasti, mutta keinusta mietin kerkesikö se keinu laskeutua vai kutsuinko minä Paavon liian aikaisin pois... Siitäpä se ajastus sitten katkesikin. Ensiksi lähetys putkeen ja sitten hokasinkin, että olen muuten väärällä puolella estettä... seuraavana oli muuri, jonka jälkeen tarkoitus oli valssata (se radan ainoa kohta, jossa piti ohjaamalla vaihtaa puolta!), ja tätä kohtaa olin hinkannut sen koko perkeleen viisi minuuttia, jotta löysin sen täydellisen "valssilinjan". Ja mitä teen minä? No tietenkin unohdan valssata ja pyrin korjaamaan tilanteen auttamatta myöhässä olleella persjätöllä... takaleikkahan ei olis tietenkään ollut mikään vaihtoehto tai mitään... Ja niinpä Paavo joutui ohjaajan ajamana suorittamaan seuraavan esteen väärältä puolelta. HYVÄ MINÄ!
Ja yleisö huokaisi vähintäänkin yhtä raskaasti kuin minä. Me kyllä osataan ottaa yleisö puolellemme. Muuten rata oli siis todella nätti, siisti ja sellainen, etten mitään vaihtaisi kuin radan loppuosan kolmen esteen ajatuskatkoni. Ja voin sanoa, että Paavo oli löytänyt taas vireensa ja vauhtinsa! Harmi etten aikaamme saa koskaan tietää.
Mutta tästä jatketaan kohti uusia seikkaluja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti