Toiseksi viimeinen valmennus on nyt onnellisesti takana ja on se vain välillä hämmästeltävä, että missä vaiheessa me ihan oikeesti ollaan tähän tultu? Kauhulla voin vain muistella viime kevättä, jopa viime syksyä, mutta nyt minulla on kaverina aivan kuin eri koira. Eli siis sinulle, joka vaihdoit koiramme, kiitos tästä, entistä Paavoa ei juurikaan ole ikävä, joten pidä hauskaa! Minä ainakin pidän kaikin puolin nykyisestä koirastani.
Tänään kouluttajamme oli Elisa Hietalo, jonka opetusmetodeista olen kuullut pelkkää hyvää ja voin liittyä siihen kerhoon. Vaikkeivat neuvot [alun "pakkovalsia" (opin jotain uutta, ja homma vielä toimi joka kerta) lukuunottamatta] mitenkään uusia olleet, Elisa selittikin miksi asiat kannattavat tehdä niin kuin ne kannattaa tehdä. Erityisesti minuun kolahti useaan otteeseen käytetty lause: "Tässä kohtaa seuraavan esteen käännös onkin jo tehty, eikä tarvitse tehdä enää mitään ylimääräistä."
Tarkkaa oli, mihin askeleet sijoittaa, mutta onnistuin sijoittelemaan askeleet ja yläkropan oikein lähes joka kerta. Nyt Elisa myös korosti sitä yläkropan käyttöä. Tämäkin niin perusjuttu, mutta kumma miten sitä aina välillä unohtuu haaveilemaan ja harottamaan miten sattuu.
Radanpätkissä oli omat koukerot ja mutkat ja juoksupätkät, ja Paavo Peekeleeni oli alun putkisäntäilyjen jälkeen mitä mainioin tapaus.
Omaa ohjaustani olisi kyllä kiva nähdä useamminkin nauhalta, sillä tänään oli taas fiilis, että kyllähän sieltä useampi nolla olisi tullut ja koira oli erinomainen, mutta oma liike tökstöks. Yleisön mielipide oli vähän toinen. Jälleen ihasteltiin kuinka sulavasti ja pehmeästi liikun radalla ja kuinka ennakoin ja liikun määrätietoisesti koiran kanssa. Hämmentävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti