Oltiinpa treenaamassa.
Tällä kertaa pieni kenttämme jaettiin kahteen osaan. Toisella puolella harjoiteltiin twistiä ja saksalaisia kahdella hypyllä ja kahdella putkella.
Tämä rata/radat menivät ihan mielettömän hyvin ja ohjaaja kyllä leijaili jossain pilviäkin korkeammalla mäen nyppylällä, sillä pitkästä aikaa sain myös minä kehuja, semmoisen pitkän selkkauksen, miksi se mun ohjaaminen on niin kivaa. Kyllä lämmitti, nyt kun vaan itsekin ihan oikeasti uskoisin noihin sanoihin.
Toisella radalla harjoiteltiin takaa kierrätyksiä ja takaleikkoja. Jos ei oteta alun ihme säpellystä [koira ryntäsi joka välissä puomin yläsmenolle (ei siis namikipolle vaan yläsmenolle)]huomioon niin homma toimi ja parit ärräpäät tiuskaistua alkoi löytyä iki-ihana Paavoseni taas. Kouluttajamme totesikin leikkapätkän jälkeen, että olikin vähän aavistellut, että etenevälle maksille (eli meille) ne eivät liene ongelma. Joo ei ollut. Ja taas sain kehuja ohjauksesta. Tällä kertaa vikkelät jalat ja koordinaatio eivät olleet kehun aihe vaan ohjauksen maltillisuus ja eleettömyys. Tässähän voisi kuvitella, että minäkin jopa osaan ohjata, ihan pikkaisen vain.
Loppun otettiin sitten juoksupätkiä ja kepit saapuivat radalle. Väärältä puolelta ohjatessa, muuten kiva räyräymurrrrräyräy menoa [eli vähän tökstöks, mutta meni kuitenkin], mutta vikan välin koira ohitti, sillä putki veti pahasti [ja tässä kohtaa suorastaan jätätin liioitellusti, ettei ainakaan edistämisen piikkiin mene...]. Oikealla puolella taas oli tosi hämärää. Kun kepit tehtiin itsenäisesti niin ei. Mitkä kepit? Ai nää? No johan hain ekan välin? Että jatkooko pitäis? Mutta putkesta tultaessa kepit sujuivat ongelmitta. Pitänee ensi kerralla hieman katsella pojan keppejä, sillä muistin jopa ilmoittautua Varkauden kisoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti