Vuoden agitreenit korkattu ja huhhuh. Vähän tuntuu siltä, ettei tästä tulla kuin korkeintaan alaspäin.
Yritin väkertää paintilla rataa, mutta rata oli sen verran monimutkainen ja tiivis, etten oikein saanut monen yrityksen jälkeen mitään riittävän hyvää versiota tehtyä, joten jätän radan kuvittelemisen teidän mielikuvituksen varaan.
Paavo oli upea. Upean jokaisessa merkityksessä. Ne tiet, se vauhti ja se tekemisenmeininki. Aijaijaijai.
Toisella viisiminuuttisella tehtiin rata sitten alusta loppuun tyylipuhtaasti läpi ja kouluttajakin hyppi paikallaan ja hihkui innoissaan, että kai varmasti myös minä tajusin kuinka upea rata tuli tehtyä. Lisäksi yleisössä pohdiskeltiin, että meistä Paavon kanssa selkeesti kävi ilmi, että yhteistyö toimii ja osataan lukee molemmat toisiamme. Tää taiskin olla vika niitti mun tajunnalle. Edistytty ollaan ja työvoitto ollaan tehty! Äitikin totesi sitten, että on tyttö kyllä saanut paiskiakin töitä tuon yhteistyön eteen, enkä kyllä kiellä. Säännöllinen pään hakkaaminen seinään tuottaa sittenkin jossain välissä tulosta. Tai sitten se on se treenaaminen...
En tiedä missä välissä meidän teistä on tullut niin varmat. Okei mä nyt kyl ihan reippaasti jätin vähän liioitellustikin sitä kauan kaivattua tilaa ja sehän se sitten taisikin olla. Niin ja Paavon kepit [kepit suoritettiin radalla neljästi] olivat jäätävät kulmasta kuin kulmasta. Kaikkein ylpein oli välistä vedoista. Syksyllähän tuskailin välistä vetoja, sillä koiran hypyt vinottain ylsivät jo suorastaan seuraavan hypyn eteen. Nyt tiet olivat kuin koirakirjoista revittyjä.
Pitänee harkita jatkossakin parin viikon lomailuja aina toisinaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti