Koira on hymy ja heiluva häntä. Se, mikä on niiden välissä, ei ole niin oleellista

Jäi edellisestä postauksesta mainitsematta, että kyllähän meidän elämään muutakin kuuluu, ainakin hetkittäin, kuin vain agilitya.

Olemme suorastaan panostaneet tokossa Paavon kanssa ja jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin sama linja jatkuu läpi ensiviikon ja siitä vielä pari päivää. Kyllä, koeviikko on täällä taas!
Eilen aloitin jo lupaavasti terveystiedon kirjan avaamisen ja ihan keskittyneesti kirjaa noin vartin selasin.
Lopulta löysin itseni uudesta löydöstäni, nimittäin läheisen tehdasalueen parkkikselta, joka on täydellinen tokopaikka hieman myöhempään iltaisin. Valaistu ja aina aurattu.

Varmaksi en tosin sano, mikä siinä hommassa oli tokoa, sillä yritin löytää hetken kadoksissa olleen sisäisen hilpeän tokoilijan ja löytyihän se. Eikä mennyt pois. Riehuttiin siis parkkiksella ja välissä ehkä jotain seuraamistakin otettiin parin askeleen verran ja taas mentiin.
Huomasin kuitenkin, että ainakin hyvin lyhyissä pätkissä tehtyinä Paavo osaa kaikki alokasluokan liikkeet erinomaisen hyvin.
Sitten tempuiltiin. Vähän kaniteltiin. Pusuteltiin. Tultiin kainaloon [Paavon ihan itse keksimä liike, jonka yhteydessä voi antaa hellyyden osoituksia ohjaajalle]. Läppäiltiin. Snurrailtiin ja möngittiin. Niin ja juostiin. Spurttailtiin. Tehtiin äkkikäännöksiä ja revittiin lelua kilpaa. Juostiin kilpaa leluille [Paavo bluffasi joka kerta ja tuli ottamaan minun puolella ollee leluni] ja pidettiin muutenkin hauskaa. Me mihinkään kisoihin tähdätä, me leikitään. Sopii paljon paremmin minunkaltaiselleni persoonalleni.

Tänään kun pääsin erinomaisen hyvin luetusta kokeesta pois ja nukkunut riittävästi menetettyjä yöunia takaisin [eilen ohjelmaan kuului myös siskon synttäri-illallinen] muisteltiin tunnaria. Tai tarkoitus oli muistella. Loppujen lopuksi homma meni noudon muistelemiseen ja sen alkutekijöihin.
En sitten tiedä ollaanko läppäilty vähän liiankin kanssa alustoja ja leluja, mutta ensimmäisellä kerralla en tiedä olisiko pitänyt itkeäkö vaiko nauraa.

Yritys 1. Paavo menee kapulan luokse, läppäisee sitä ja tulee takaisin sivulle. Ihan varmasti oli kympin suoritus.
Pohdittiin, mitä sille kapulalle voisi muutakin tehdä kuin läppäistä.

Yritys 2. Kapula löydetään, mutta eihän sitä suussa voi pitää kuin hetkittäin. Koira siis heittelee kapulaa kuin lelua itselleen ja tulee mutkitellen naama virneessä sivulle. Jälleen olisi kymppi noudosta pamahtanut.
No ainakin se toi sen, mutta nyt pohdittiin voisiko kapula pysyä koko matkan suussa.

Yritys 3. Kapula pysyi suussa, mutta sillä oli hauska leikkiä ja maistella, mikä sivu maistuu parhaimmalta.
Luovutin ja aloitettiin perusasioista, jotka koira sisäisti hämmästyttävän nopeasti alku pelleilyyn verraten.

Siispä kapula suuhun ja pitämisestä palkkaa. Paavolla on jännä tapa vain yks kaks unohtaa se kapula suuhun ja suussa se pysyy siihen asti, kunnes saan suorastaan kiskoa sen pois spanielin suuresta kidasta.
Nopeasti homma vaikeentui ja nyt piti ihan liikkua kapulan kanssa. Tulla siis edestä sivulle. Kapula oli ja pysyi unohduksissa suuressa kidassa. Nyt vain sivulle tulo oli jotain takapuolen pomputtelua "missä? Tässä? Tässä? No joko? Tässä? Eikö? Tässsä? No näinkö?" Ainakin koira tykkäsi tekemisestä.
Ja lopuksi vielä kunnon nouto ja ainakin minä olin sangen tyytyväinen liikkeeseen.

Kurakelien myötä päätin vihdoin myös trimmata tuon karvapallon tai ainakin ne kriittisimmät kohdat. Voin sanoa, että nyt ymmärrän, mistä minulle aina treeneissä tulee käteen tuollaiset hemmetinmoisen verinaarmut [, jotka huomaan aina vasta treenien jälkeen], sillä tassukarvojen leikkelyn jälkeen, karvojen alta paljastui melkoiset korpinkynnet. No saksethan ovat luonnollisesti hukassa, joten uusia odotellessa...

Ne moikkaa mua, terve vaan, kiva kun pääsit katsomaan.

Keskiviikko= agitreenit.

Tänään oli taas semmoinen ketutuspäivä. Ei suinkaan ihan superkoiraa kohtaan vaan pitkästä aikaa kouluttajaa kohtaa. Minullahan oli joskus syksyn alussa pieni epäilys ja mielipiteeni toista kouluttajaa kohtaan ja tänään muistin miksi.

Kuten sanoin Paavo oli ihan super, tosin ratakin oli semmoinen melkoisen simppeli. Ekalla kerralla sitten tehtiin melko tyylikäs nolla. Toisella kerralla sitten ajattelin alkaa karsia venynyttä mutkaa pienemmäksi, mutta kouluttaja olikin sitä mieltä, että fiksataanpas paria muutakin kohtaa. Ensimmäinen oli irtoamispätkä, joka ekalla kerralla meni ihan hemmetin hyvin, kun annoin koiralle tilaa ja menin valmistelemaan seuraavaa estettä [keppejä]. Toki ihan fiksua, mutta tässä tapauksessa hemmetin tyhmää ja turhaa, kun kouluttajamme sanoi, että meneppä saattelemaan koiraa vielä kauemmaksi. Sen verran olen oppinut, että jos Paavo saa oikein kovat vauhdit suoralla ja jos haluan saada koiran kääntymään pienesti niin saatteleminen vaikka sitten selkäedellä tai hemmetin myöhässä tehty jaakotus [jota koulutajamme hengettömäksi käännökseksi kutsuu] eivät auta mitään. Se koira hyppää suoraan ja kääntyy vasta sitten. Kun taas jos minä jättäydyn jälkeen Paavo tajuaa jo ennen estettä, että nyt sittan lähdetään takaisinpäin.
Seuraava oli aalta vienti putkeen. Ymmärsin kouluttajan pointin, mutta sitä en ymmärtänyt, miksi minun piti väen vängällä sellainen kuvio tehdä. Aalta jäi koiralle [ja ohjaajalle] minimaalinen tila juosta nurmen puolella joten jo sen takia tyydyin hirttämiseen [piti siis viedä kauempaan päähän], enkä pyrkinytkään peittämään toista päätä, kuten ohjaajamme halusi.
No siinä sitten tehtiin aalle valssi, mutta kappas. Jos halusin, etten hyppäytä koiraa aalta sivuun vaan ottaa nätit kontaktit niin minun piti juosta itse matolta pois.
Tähän väliin mielikuvitusleikki. Se pohja, missei mattoa ole, on nappiksilla yhtä liukas kuin aamuiset peilijäiset tiet. Niin, että jos sanon, että vauhtini hidastui ja ensimmäisellä kerralla olin vetää aika tyylikkäät flipat, se lienee ihan ymmärrettävää? Paavo siis toisin sanoen kerkesi aika tyylikkäästi pahmahtaa siihen lähempään päähän, tai sitten jouduin ohjaajamaan todella voimmakkaasti kropalla, jolloin koira kiersi tolpatkin.
Tähän ongelmaan ohjaaja selitti, ettei kannata mennä sinne huonomman pohjan puolelle. Tosi? Kyllähän pikkukoirien kanssa siitä hikiseen mahtui koiran kanssa yhtäaikaa juoksemaan, mutta ei Paavon kanssa, tai sitten koira kiersi jälleen tolpat ja hyppäsi sivuttain aalta. Niin ja valitusta tuli juoksareista. Valssin olisi voinut tehdä paremmin, jos koira olisi pysäyttänyt. Voivoi, Mun koiralla on juoksarit ja juoksareina ne nyt pysyy piste, kunnes tulen toisiin aatoksiin.
Ja seuraava olikin juoksusuora, jonka kanssa kouluttajamme oli paininut minua ennen koiransa kanssa. Päätin nyt sitten näyttää Paavon kanssa, mitä olin meinannut, kun olin pitkän katsomisen jälkeen yrittänyt neuvoa kouluttajaani tekemään saman linjan oman koiransa kanssa. Valitusta tuli vastakkaisen käden käytöstä, vaikka taatusti olen joutunut noin sata kertaa selittämään, että koirani ovat oppineet, että lähetän koirat eteenpäin vastakkaisella kädellä ja se ennakoi käännöstä. Lisäksi tässä kohtaa vastakkaisen käden käyttö sai kroppani voimakkaammin oikealle esteelle ja homma toimi. Jokin siinä silti oli, että jouduin selittää, miksi tein niin ja lopulta sain vakuutettua kouluttajan, että ihan hyvin sen meni.
Viimeisenä sitten olin ihme kieputusta. Homma toimi jo poispäinkääntymisellä ja black lapilla, mutta kolmas tapa olikin sitten jotain ihan ihmeellistä kieputusta [jaakko ilman estettä]. Noh homma ei siinä kohtaan yksinkertaisesti toiminut Paavon kanssa. Jos ikään kuin lähetin Paavo eteenpäin vastassa oli aa ja siinä vaiheessa oli ihan turha jaakkoilla loppuun asti. Jos taas otin silleen kivasti vähän vinottain niin vastassa oli putki ja jaakkoilut sikseen tältäkin osin. Viimeisenä sittän "pidä se tiukasti kädellä" metodi toimi liiankin hyvin, eikä koira halunnut mennä selän taakse. Saatiin lopulta yksi kiepsahdus selän takaa ja hyvin meni.

Toista rataa en edes kommentoi. Ohjaaja sähläsi, mutta korjasi improvisoiden tilanteen, mutta tämähän ei tyydyttänyt, sillä edes alkuperäinen suunnitelmani ei ollut sama kuin kouluttajan kuvitelmissa, joten kesken radan jouduimme ottaa pätkän uudestaan, vaikka tarkoitus oli tehdä rata kisanomaisesti.
Ja vikalla kontaktilla sattui pikku moka, joka oli koiran osalta täysin ymmärrettävää huonosti heitetyn lelun takia, mutta se asia sai mieleni jo sen verran kuohuksiin, etten viitsi tilannetta sen tarkemmin analysoida. Opinpahan, että taidan jatkossa jatkaa itse lelun heittämistä.

Kaksisataa kertaa nolla ei oo mittään.

Kokeillaan tehdä tästä hehkutuksesta lyhyt. Oikeastaan kun mainitsen, että ekalla kerralla käytiin tutustumassa [pätkittiin rata ja hiottiin yksityiskohtia] ja toisella kerralla molempien koirien kanssa kävin kaksi kertaa radan kokonaisuudessaan vääntämässä ja tuloksena oli 3xnolla ja yksi 5vp, aluksi täysin päättömältä tuntuneella radalla. Ja vitonenkin vain, koska vikan hypyn aikana aloin kaivella Ellulle lelua esille ja heitin lelun liian aikaisin -> rima tippui alas.
Mutta niin. Mitä opin.
Nyt tiedän, mitä tarkoitetaan hirttämisellä. Ja totesin, että tykkään kovasti hirttää Paavoa radoilla.
Sitten toinen uutuus oli japanilainen. Tämäkin sellainen liike, jota teen yhtenään Pullan kanssa, mutta että sillä on joku tuommoinen hieno termikin...
Opin myös, mikä on amerikkalainen käännös, mutta sitä ei harjoiteltu, koska se on erittäin huono tapa, ainakin siinä mutkassa.

Koirat olivat mahtavia ja itsekin liikuin ja rytmitin aijoituksiani aika kivasti. Kouluttajamme Sanna huokaili, kuinka koiran alta juokseminen kävi kuin oppikirjoista ja Harri taas päivitteli, kuinka olen ohjaamisessa edistynyt sitten viime syksyn. Voin allekirjoittaa ainakin Harrin päivittelyn.

Se siitä. Jos nyt kisoissakin alkaisi saada melkein 4xnollia per päivä niin minäkin ainakin olisin yhtä hymyä :D.

Ajan henki on antaa mennä vaan

Perjantain lepakkovuoro taas käytetty koko rahan edestä. Sain taas osallistujien vähyyden vuoksi treenailla molemmilla koirilla ja huhhuh. Kun molemmat radat ovat puhtaasti juokse-eteenpäin-ja-varo-kontakteja niin kuuma tuli. Etenkin kun molemmilla pojilla oli kontaktipäivä. Paavo pamahti puomille, Ellu haki aan.

Ja tuli kuuma, enkä taaskaan ollut yhtään tyytyväinen omaan liikkeeseen, mutta saatiin sujumaan molemmat radat molemilla koirilla.

Elmari pieni loisti taas käännöksissä. Kun suoralta putkelta mentiin eteen hyppy ja piti kääntyä 180astetta takaisin oli Emppu aivan mahtis. Olin ensiksi ottanut Paavon kanssa radan ja jotten olisi ollut myöhässä jaakotuksessa, sain juosta jo loppuosan putkesta selkä edellä. Siltikin kääntyminen olisi voinut tulla tiukemmaksi. Ellun kanssa taas onnistuin ensimmäisellä kerralla vetäisemään pojan pois esteeltä, sen verran herkemmin vanhus liikkeisiin reagoi.
Ja Pullan kepit. Sitä jaksaa vain miettiä, mitkähän palikat ne tällä kertaa ovat loksahtaneet paikoilleen, sillä kepit olivat taas uimista välistä väliin ja hetkeksi vain unohduin ihailemaan pojan keppejä. Kuten kouluttajamme totesi, kunhan Paavon saa samalle taajuudelle, niin on se vain upea, upean jokaisessa merkityksessä. Eikä Elvis huonommaksi jäänyt. Elvis piti walesimaisen menon lippua yllä ja yhdellä radalla keksikin, että putken voi suorittaa myös putken päällä juosten. Ainakin koiralla on hyvä tasapaino.
Sunnuntaina uudestaan. Joskos saisin minäkin taas tarkkuuden ja liikkeisiin luistavuuden takaisin niin oltaisiin kaikki tyytyväisiä.

Tuli kuuma ja jännä tarve alkaa taas vain treenata kuntoa paremmaksi. Jos nuo hemmetin lumet nyt sulaisi niin pääsisi tuolla minun elämään jännitystä tuovalla pyörälläni taas liikuskelemaan ympäriinsä ja jos kesätreenit alkaisi ja saisin vaihdettua keskiviikon toiseen päivään voisin alkaa taas käydä kuntonyrkkeilyssä ja lumien sulattua pääsisi crossailee ja... Onhan tässä kuukausi aikaa treenata itsensä ja koira kisakuntoon.

Vaikka olis ässä hihassa ei voitto oo selvää

Oikein mukavat treenit takana, vaikka allekirjoittaneelta puuttui se viimeistely asenteessa, mutta koira osasi. Ellei suorien keppien hakemista lasketa...

Treenit olivat melko yksinkertaiset. Ensimmäisellä pätkällä ainoa oikeasti meille hyllyn aiheuttanut kohta oli, kun kolmen esteen rivistä, piti keskimmäiselle esteelle kierrättää takaa. Jos yhtään aloin poistua tilanteesta liian aikaisin Paavo sinkosi viereiselle esteelle. Lisäksi ohjaajan löysän asenteen huomasin mutkissa. Ensiksi mutkat venyivät ja paukkuivat, mutta puhdas rata silti. En ollut ollenkaan tyytyväinen itseeni. Toisella kerralla päätin tehdä mutkat pieniksi ja vaikka kouluttajamme ja yleisössäkin pari henkäili, että ihan kylmiä väreitä tuli, kun katsoi menoamme, olen varma, että parissa kohtaa ne mutkat olisivat voineet olla pienemmätkin, mutta kyllä ne pieneni ja aikaa säästettiin nytkin! Ja Paavo oli mahtava jo nyt. Ihan ilmiömäinen ja jotenkin tuollaisen etenevän, mutta kuuntelevan menijän kanssa siellä radalla on aika kiva ja varma olo.

Toisella radalla meno tökki kepeillä. Paavo haki pimeätkulmat, ihan överin avoimenkulman, mutta että suoraan? Jotain haastetta hei! Hinkattiin siis suoraa ja alkoihan se oikea väli löytyä, kun hetki muisteltiin onko oikea väli se ensimmäinen vai toinen tai tarvitseeko sitä minun kättäni kuunnella vai ei.
Erityisen ylpeä olin radalla siitä, ettei Paavo ampunut korvat lukossa putkiin, vaikka radalla oli monta herkullista putkisyöttiä. Paavo vaan jotenkin oli ihan selkeästi hommassa täysillä mukana, eikä edes mennyt kierroksille [tai sitten se johtui melko suoraviivaisista aluista,jolloin höyryjä sai päästellä], vaikka alussa joutuikin odottelemaan tavallista pidempiä pätkiä.
Otettiin myös juoksareita länkien kanssa. Aa kaipaa treeniä, mutta puomi oli kyllä upeaa katsottavaa. Lisää vaan juoksemista niin eiköhän me vielä kontaktit saada käyttökelpoisiksi.

Hiljainen metsä keskellä ei mitään

Kuten lapsi huolta vailla
satumetsän siimeksessä
istun alla ikivanhan puun,
unen kauniin kaukomaille
riemun tunne sydämessä
tieni löydän paikkaan salattuun.


Kaikkihan tiedämme sen tunteen, kun illalla saapuu väsyneenä kotiin. Ulkona sataa vettä, tiet ovat liukkaat ja loskaiset ja illan tullessa harmaus sen kuin synkistyy. Sitä rojahtaa sohvalle ja haaveilee vain lämpimän peiton alle käpertymisestä. Haaveilut kuitenkin hämärtyvät, kun tuntee silmäparin intensiivisen tuijotuksen, turhautuneen tuhinan ja hännän vaativan naputuksen lattiaa vasten. Tuijotus. Tuhina. Naputus. Kai se on lähdettävä lenkille.
Ja onneksi tulee lähdettyä. Ensiksi lähtee talsimaan tuttuja reittejä, kunnes huomaa polun haarautuvan, uudestaan ja vielä kerran. Ja pian itsensä löytää hiljaisesta, rauhallisesta ja kaikin puolin mieltä ylentävästä paikasta. Tarkeampia koordinaatteja ei osaisi olinpaikastaan antaa, mutta juuri se tekeekin mielen virkeäksi. Jokaisen mutkan takaa paljastuva näkymä on aina arvoitus ja loppujen lopuksi ei vain haluaisi päästäkään pois metsästä, sateisesta, synkästä ja loskaisesta säästä huolimatta.
Meille kävi näin Paavon kanssa pitkästä aikaa ollessamme äidin luona pari päivää takaperin ja uuden metsän löytäminen muistutti, miksi oikein jaksan etsiä uusia reittejä meidänkin lähimetsästä. Mutta vahingossa löytäminen, lähes tulkoon eksyminen, on huomattavasti paljon antoisampaa kuin tietoisesti etsiminen. Jos joku ei ole kokenut metsässä melkein eksymisen tunnetta niin suosittelen. Luonnosta huomaa paljon uusia asioita.

Tänään sitten matkasimme uudestaan metsään ja teimme tutkimusmatkoja Paavon kanssa (äiti halusi "välttämättä" lenkittää Ellua) vähän tarkemmin. Lisäksi hyppelimme jäällä, jossa Paavo sai tehdä tuttavuutta useisiin uusiin kavereihin ja aurinkoinen sää ei suinkaan ollut miinusta. Paavosta on tullut aika kiva lenkkeilykaveri, ihan huomaamatta jotenkin kuuliainen ja koirien kanssa leikkiessään tuli heti pois kun pyydettiin. Ei se vaan ennen.

Aurinkoisen sään ansiosta innostuin sitten menemään pihalle temppuilemaan molempien poikien kanssa erikseen. Elviksen kanssa todellakin vain temppuiltiin. Hieman tehtiin seuraamisten alkuja, mutta muuten katseltiin, missä kunnossa temput ovat. Niin ja naksuteltiin kosketusalustan kanssa. Tunnaria olisin halunnut Empun kanssa ottaa piiiiiitkästä aikaa, mutta eihän minulla täällä olekaan kapuloita. Siispä leikittiin kuollutta, läpsyteltiin eriasennoissa, kanitettiin ja heitettiin ylävitonen. Ellu olisi voinut vielä jatkaa, mutta valitettavasti namit loppuivat kesken.

Paavon kanssa muisteltiin, että koiralla on olemassa takapääkin ja sitä on lupa käyttää. Ja lopuksi muisteltiin läppäisyä. Samanlaista intoa nameihin ei ollut havaittavissa kuin Ellulla, mutta töitä tehtiin yhtä tosissaan kuin isoveikkakin, vähän keskittyneemmin tosin.

Ellun kanssa tekeminenhän on siitä todella kivaa ja erittäin palkitsevaa, koska herra tekee kaiken sata lasissa, mitä nyt välillä menee hieman överiksi. Harrastaminen on siis hauskaa ja melko sekopäistä touhuakin välillä, mutta liikkeiden loppusilaus ja tarkka viilaaminen onkin sitten melko hiusten halkomista, eli ei suositeltavaa. Ellun kanssa tekeminen saa hymyn huulille ja mikä parasta, uudet asiat Ellu kaikesta sähläyksestä huolimatta sisäistää nopeasti.

Paavo taas on ihan erilainen. Kyllä Paavokin osaa sekoilla, mutta pentuaikoina suorastaan huolestuin, että enkö millään saa tehtyä hommasta koiran mielestä hauskaa. Paavo ei sekoillut ja hauskanpitämisen tunne ei välittynyt yhtä selkeästi kuin Elviksestä. Paavo keskittyy, Paavosta tekeminen on hauskaa, mutta Paavo ottaa hommaan enemmän tosissaan. Eikä Paavolle kelpaa jokin sinnepäin, homman täytyy olla täydellistä molempien osalta, muuten treenit olivatkin sitten siinä. Paavo ei myöskään sisäistä kaikkia asioita ihan samalla aikavälillä kuin Elvis ja kaikki uudet temput ovat ihan oikeasti väännettävä rautalangasta ja jos mahdollista niin mieluiten vähän selkeämminkin. Mutta kun Paavo jotain sisäistää, se myös osaa sen.

On olo, kumipallonasi joskus vaikeaa

Yllä oleva biisin fiilis kertoo aika paljon tämän päivän treeneistä.

Kouluttajana toimi poikkeuksellisesti Essi Saarela ja meillä treenaajilla oli mahdollisuus esittää toiveita.
Toive nro1: Kepit
Toive nro2: Pitkiä välejä ja juoksemista [eikä allekirjoittanut ainakaan tätä ehdottanut]
Toive nro3: Pituus ja Keinu [ei hetkeen ole radoilla ollut]

Et silleen. Rata ei niin haastavahaastava ollut. Kunhan juoksi ja käänsi koiraa. Helpommin sanottu kuin tehty, ainakin meidän tapauksessa. "PUTKI! TOINEN PUTKI! Käännös? PUTKI! UUDESTAAN!" No joo. Kuten kouluttajamme totesi ensimmäisen radan jälkeen: "koiralla ainakin oli hauskaa, ohjaajalle ei ehkä niinkään."
Ensimmäisen radan korvat lukossa meiningin voi tosin laittaa osittain myös lähdön viivyttelyn piikkiin. Paavohan kaikessa hiljaisuudessa osaa vedellä niitä kierroksia, jos oikeen pitkään jätän jätkän lähtöön istuskelemaan. Nyt poika joutui istumaan tavallista pidempään, sillä pituuden kanssa "ratahenkilöt" jotain säätivät [etsivät oikeaa palikkaa] ja lähtö venyi ja venyi ja venyi...
Toisella kerralla tiukka kuri ja nollalla maaliin. Upea eläin. Niin ja vauhti oli aivan omaa luokkaansa. Ei merkkiäkään vielä muutaman viikon takaisesta hidastelusta.

Toinen rata oli fiilistelyrata, jossa siinäkin onnistuttiin lopuvaiheessa saamaan hylätyt. Paavo nimittäin keksi, että kepithän on aika kiva este. Kyllä, koira haki kepit ihan utopistisista kulmista ja eihän siihen osaa mitään muuta kuin kannustaa eteenpäin, sillä keppien suoritusvarmuutta haetaan edelleen. Ihan kivaa oli ja koiran juoksarit alkaa olla hyvällä mallilla, ainakin keinun osalta.