Voidaan sinkoo sinne tänne, tai viel vaik pidemmälle

Kun flunssasta parannuttiin tuli pääkallokelit, pari kompurointia ja sittenpä sanoikin nilkka poks. Ei ole hirveästi raaskinut tuonne hallin suunnalle kävellä, mutta tällä viikolla ollaan uhmattua jäisiä teitä ja käytykin itseasiassa pari kertaa hallilla.
Keppejä ollaan hiottu ja ekalla kerralla pyrri olikin vähän hukassa ja pomppi ohjureita mitenkä päin lystäsi ja ilme oli ihan WTF. No kun muistuteltiin homma, niin johan alkoi vauhti löytyä. Otettiin kokopitkillä kepeillä ja sen jälkeen kuudella, jotta saatiin vähän lisää fiilistä menoon ja raidallinen oli vaan hieno.
Lisäksi reenattiin irtoamista. Kentällä oli kiva kulmasta kulmaan tehty putki-hyppy-rallittelu ja kun Ego tajusi, että kulmista löytyy putket, ei minun juurikaan tarvinnut liikkua.
Oikeastaan olen Egon kanssa huomannut, että Egolle haasteellisinta on se minun liike. Mehän harjoitellaan kaikki tekniikkakikat ensiksi niin, että olen paikallani, niin että koira huomaa minun muun kroppani liikeradan. Mutta kun hommaan tulee liikkuminen Ego kyttää minua niin, ettei huomaa estettä, jolle sitä ohjaan. Tämän asian huomasin keskiviikon ryhmätreeneissä.
Ratamme teemana oli poispäinkääntymiset. Muuten rata meni vallan mainiosti, mitä nyt Ego ei ilman ohjureita vieläkään tykitä keppejä väärältä puolelta ohjatessa, mutta meni ne kuitenkin joten kuten, kun kerran halusin kokeilla. Kontaktit olivat priimaa, mitä nyt Ego oli keksinyt, että kun targettia ei ole maassa niin samantien kun ohjaajalta kuuluu huuto "Ota" pitää välittömästi pysähtyä. Ihan sama missä sitä juoskee ja kuinka lujaa. Pitänee seuraavaksi alkaa vahvistaa kontakteja ilman targettia. Ois kauheen kiva, jos se pysähtyminen tapahtuisi edelleenkin 2-on-2-offina. Ja jops käskyä ei kuulunut niin Ego teki UPEAT juoksukontaktit.
Mutta niihin poispäinkääntymiseen. Kun harjoittelin toisella kentällä siivekkeen ympäri kierrätystä Egohan meni, koska minä en liikkunut. Treenasimme hommaa niin kuin kotona. Kun sitten lisäsin ihan yhden pienen askeleen hommaan, alkoi vaan armoton väyhääminen "mitämitämitämitäminneminneminne..." Voitte uskoa, ettei se homma millään tavalla onnistunut radallakaan. Ohjaajamme Matti sitten päätti näyttää minulle nämä perusjutut, mitä voidaan kotona treenata ja Ego oli aivan kuin eri koira vieraan kanssa. Ego keskittyi ja teki täydelliset kiepautukset, kun Matti näytti mallia. Kun minun vuoroni tuli Ego singahteli iloisesti sinne tänne ja tuonne ja oli pelkkää sähköä koko koira. Voisikohan joku vieras opettaa Egolle maltin kanssa kaiken tekniikan ja minä sitten yritän vain toteuttaa homman myöhemmin asenteen kanssa?

Paavon kanssa kävin juoksemassa samaisen kulmasta kulmaan putki-hyppy-viritelmän, mutta muuten pojalla on ollut agilityssa nyt taas takajalan jumituksen takia kielto radalle. Kun pakkasmittari näytti kylmempää kuin -20 huomasin lenkkeillessä, ettei Paavo taas astele jalallaan ihan normaalisti. Ja kyseessähän on se viimekin talvena reistaillut jalka. Edelleenkään koira ei onnu, mutta ei se sitä kovinkaan joustavasti liikuttanut. Yritin varata aikaa eläinlääkärille kuvautettavaksi, mutta jonkin sortin spealisti oli tuolloin lomalla, joten uusinta yritys ensivuoden puolella.

Että sellaista. Toivottavasti ensi vuonna Paavon jalkamysteeri saa jonkinnäköisiä vastauksia, jotta kunnon hoitaminen voidaan aloittaa.

Isn't that color a little bright for a ninja?

Meidän elämään? Agilityaagilityaagilityaagilitya.... Eikä sitäkään nyt mitenkään hirveesti. Oikeestaan voisin sanoa kirjoittaa viikkoflunssaa... viikkoflunssaa... viikkoflunssaa... ja sitä rataa. Ääneni sain kuitenkin tällä viikolla takaisin ja siksipä tähtäsin itsenäisesti treenaamaan keppejä. Kyllä, nyt aloitettiin ihan oikeasti ongelmien ratkominen. Ensimmäisenä olen päättänyt selvittää keppiongelman. Ohessa ollaan tehty myös kivoja irtoamispätkiä.
Kepit puolitettiin. Siis kuusi keppiä, ihan vaan selvennyksenä niille, jotka eivät varsinaisesti loistaneet/loista matikantunneilla. Ja ohjurit. Ja palkkana ei suinkaan kuollut lelu (mikä sekin on Egosta ihan mahtavin ikinä) vaan keksin vielä jotakin mahtavampaa... PUTKEN. ja tällä hetkellä... Egoa ei kiinnosta missä minä menen, mitä minä teen vai teenkö mitään. Egon maailmassa näissä harjoituksissa on ollut vain keppiviidakko, jonka takana häämöttää putki. Ja putken jälkeen lentävä revittä riepu. Joskus aivojen käyttö kartturillakin on ihan suotavaa näissä palkkausasioissa.
Seuraava askel olisi heittää toinenkin puolikas keppejä mukaan ja yrittää pitää yllä sama draivi. En usko, että tuon raitaeläimen kanssa siitä tulee mikään ongelma.

Paavokin on päässyt treeneihin mukaan. Ensimmäisellä kerralla ei tehty juurikaan muuta kuin putkesta putkeen rallittelua. Paavosta vaan homma oli parasta ikinä!
Seuraavalla kerralla, kun saavuin hakemaan Paavon radalle, otin Paavolta pannan ja samassa pieni spanielipoika olikin jo napannut lelun taskustani, sännännyt kentälle ja suoritti ihan oman agiratansa ja onnellisin koira koskaan. Tehtiinpä siis Paavon kanssa helppo rata (rimat siivekkeiden jaloilla... semmoset vauvakorkeudet) joka sisälsi kahdeksan hyppyä ja kaksi putkea. Kuva alla. Niin ja ideahan radassa oli se, että minen mennyt kymppiputken tuolle "paremmalle" puolelle vaan pysyin tuolla alalaidassa ohjailemassa Paavoa. Onnistui. Mikäpä ei?

Keskiviikkotreeneissä meillä oli taas Mari vetämässä treenejä. Aiheena putkisäännöt (mie tosin missasin ne säännöt, tai sitten ne olivat jotain itsestäänselviä? Tai sitten Egon kanssa homma oli vaan ihan sama, koska sinne se meni ja sieltä se tuli ja kun muisti pitää ääntä niin hyvin pienesti mutkittelikin oikeaan suuntaan...) ja välistävedot. Ego oli itseasiassa aika super, enkä minäkään ihan hirveästi pöhnäisestä olosta huolimatta onnistunut suoritusta torpedoimaan. Välistävedoista (joka olikin radan aivan loppuosassa) ei vaan meinannut tulla hevon... ja koira alkoi turhautua, kun välistä vedon jälkeen olisi itseasiassa pitänyt hypätäkin jokin este... ei voi tajuta. Mutta siinäpä taas meille lisää kotitehtäviä vihkoseen. Alkaa sivut täyttyä kotitehtävien osalta...
Mutta kontaktit olivat aika kivikset. Ego päättikin viihdyttää yleisöä juoksemalla puomia keskenään, koska se targetti oli siellä toisessa päässä! Ei pieni raitaeläin voi tajuta, että jos targettia ei ole toisessa päässä, että siinä pitäisi muka maahan asti mennä, ennen kuin pysähtyy ja vieläpä sitä, ettei ole sopivaa käydä maassa kääntymässä ja juosta puomi toiseen suuntaan targetin luokse. No ainakin se osasi pysähtyä ihan itsenäisesti ja koira taisi tykätäkin siitä juoksentelusta... Minulle tuli vaan tosin epäilyttävästi Spanielipojat mieleen tästä rallista ja olen aika varma, että keskenään ollessaan Paavo on kertonut Egolle parhaat vinkit agilityyn... Ego nimittäin teki tuon targetin luokse kääntymisen aika monta kertaa, ennen kuin lähti mukaani jatkamaan rataa...
Mutta on se vaan ihana. Ja kuolavana silmillä kertoi, että Egokin taisi tykätä touhusta.

Oppii pitään pään ylhäällä katseen kohti taivasta

Ja vaik kaikki ei ain onnistu pitää panna parasta

Keskiviikkotreenien teemana oli puolenvaihdot ja tänään meille treenejä piti valmentajaharjoittelija Mari. Hyvät oli treenit, vaikka kepit meillä nyt pissii. Ego haki kepit ihan superisti, mutta nyt ollaan taannuttu siihen tasoon, ettei kepeillä saa edistää, yhtään. Mielummin antaa koiran mennä väli tai kaksi edellä, mutta eteen en saanut yrittää mennä. Noh tiedänpähän, mitä tahkotaan yksin treenatessa...

Tehtiin rata pätkissä ensiksi esteet 1-8 eli lopetettiin kepeillä. Aluksi oli juoksu"suora" pari hyppyä, putki ja pituus. pituudelta piti saada koira kääntymään tiukasti takaisin päin ja siitä alkoikin sitten valssirumba parin hypyn verran. Ego oli tällä pätkällä ihan mahtava. Vaikka vauhtia oli, Ego teki niiiiiiin pienet käännökset (etenkin sillä pituudella!), että huhhuijaa. Kartturilla vaan meinas olla hahmottamisongelmia, missä se toinen hyppy toisen valssin jälkeen on. Tai siis Ego vaati tässä kohtaa sen aika reilun viennin sinne esteelle, joten ohitusyrityksiä meinasi tapahtua pari kertaa. Ja kepit avoimesta kulmasta ja täydestä vauhdista... ei ongelmia. Ongelmia oli tosiaan siinä kohtaan, kun minun ohjauskuvioni oli, että juoksen keppien päähän ja vaihdan siellä puolta, rata kun jatkoi keppien toisella puolella.

Toinen pätkä oli sitten mitä oli 9-20 esteet. Homma sisälsi yhden takaleikan (tai noh, jos olisi kerinnyt juosta koiraa edelle pari estettä niin mikä jottekoi valssi tai sitten toiselta puolelta päälle juoksu, mutta niin. Jos sanon, että olin aina auttamatta myöhässä ja osoittamassa kropallani vääriä esteitä niin riittänee kertomaan, miksei me näitä vaihtoehtoa tarkemmin edes mietitty) ensiksi piti valssailla (merkkivalssaus) ja Ego irtosi sivustakin ihan sika hienosti. Mutta sitten kun alkoi valmistella takaleikkaa parin seuraavan esteen jälkeen niin sitäpä hyppyä ei hypätty ja haettu. Ei edes silloin kun yritin juosta ihan vain vierellä, ilman puolenvaihtoa. Ei mikään narrattavissa oleva koira. Noh jätettiin homma hautumaan ja loppuradalla tapahtui ihme. Takaleikan jälkeen vaihtoehdot olivat joko juosta koiran vierellä ja lähettää hyvissä ajoin piiloputkeen tai leijeröidä putken toiselta puolelta. Ensimmäisellä kerralla minä jäädyin ihan totaalisesti ja saatiinkin aika raikuvat aploodit, koska Ego IRTOSI silleen miten se irtoaa aina irtoamistreeneissä. Minun ei tosiaankaan tarvinnut saatella pientä raidallista putkelle vaan katsoin monttu auki koiran vipellystä ja unohdin putken toisessa päässä ohjata koiran putkeen... Uusintayritys, irtoaminen toistui, tällä kertaa mentiin putkeen, kerkesin tehdä suunnitellut persjätöt, siitä valssit ja loppusuora koiran irtoamisella. Hups. Antoi vähän uutta pontta treenata irtoamista, koska jotain siellä pyrrin päässä sittenkin on.

Kouluttajamme totesikin, ettei Ego ole mikään perässävedettävä tapaus, vaan mielummin painelee mun edellä, kunhan käskyt tulevat ajoissa. Takaleikkatreenit ovat meidän kotitehtä, niissä kun oli selvää epäröintiä (todellako?), mutta niitähän me aletaan irtoamistreeniemme yhteydessä nyt ottaa.
Ja itsehän tosiaan tajusin, että se koira irtoaa juoksupätkillä sillä "eteen"-käskyllä, mitä aina hoilaankin sille irtoamistreeneissä, mutta jotenkin vasta nyt sitä tuli ihan radallakin käytettyä. Joskus mietin, miten hieno raitaeläin Ego olisi, jos kartturi vaan viitisisi vähän ajatella...

Palkintona pojat pääsivät saunaan lämmittämään lihaksiaan. En muista milloin viimeksi olisi muka pitänyt yksin saunoa.

It was an egg-cident! Get it? Egg?

No nyt on kisat aloitettu ja paljon uutta inspiraatioa saatiin treenaamiseen.
Käytiin perjantai-iltana katsomassa pikaisesti Egon kanssa, mites meidän erikoisesteet suoritetaan eikä niissä ollut mitään ongelmaa. Kepit olivat valitettavasti toisella kentällä, joten niitä ei voitu puida, vaikka lauantain suoritus kertoi, että juuri kepit olisi pitänyt muistutella mieleen.

Kisat menivät sikälimikäli hyvin, ettei tuomarisetä, Rauno Virta, ollut niiiiiiin pelottava tapaus kuin olisin voinut luulla. No Egohan mittauksessa oli ihan kasassa ja jäykkänä, mutta koska kyseessä on selkeä maksi niin onneksi ei tarvinnut paremmin yrittää asetella.

Ja mitä siihen rataan tulee. Rata olisi ollut tosi jouheva, mutta ensimmäisessä putki-putki kohdassa minä olin kirinyt sen verran koiran edelle, että keilaamisen sijaan jouduinkin tekemään äkkijarrutuksen ja vielä ei niin varmana agikoirana vetäisinkin sitten Egon pois putkelta ja siitäpä ne meidän ongelmat alkoivatkin. Ego ei enää irronnut, taisi itse asiassa lähestyä suurinta osaa estesitä perse edellä ja alkoi vaahdota minulle, olenko nyt aivan tosissani?
En niinkään ole harmissani, vaikka Egon nätistä irtoamisesta ei ollut mitään tietoa enää loppuradasta, mutta erityisesti minua harmittaa meidän jo idioottivarmojen keppien kuseminen. Putki-putki jälkeen oli kepit, minä sain ohjata oikealla puolella ja nykyisin Ego on hakenut kepit mistä tahansa ja suorittanut ne ilman apua, kunhan minä olen ollut siellä oikealla puolella. Ei tänään. Nyt itsevarmuus oli tiessään ja pyrri oli lähinnä "mamma älä jätä". Minun mielästäni jouduimme aloittamaan kepit neljästi (siis hylly jo siitä), mutta kisalapun mukaan olimme saaneet hyllyn vasta jollain esteellä, jonka pyrri ohitti keppien jälkeen... Kepit olimme mukamas suorittaneet jo toisella yrityksellä oikein...

Mutta tästä on hyvä jatkaa. Nyt vaan paljon pieniä irtoamisia, kouluttajamme (joka toimi ratamestarina) näki ratamme ja alkoi jo ratamme jälkeen kertoa suunnitelmista, miten tästä jatketaan ja suunnitelmat kuulostivat hyvältä. Pyrri toivottavasti kuvitteli olevansa voittaja ja maailman paras agikoira ikinä. Ainakin lelua revittiin ja syliinkin pääsi pusuteltavaksi pieni raidallinen ja minä olin ihan tosi tyytyväinen koiraan. Niin kauan kuin se ei vedä samoja kierroksia kuin aikoinaan agiradalle päästessään olen tyytyväinen mihin vain suoritukseen, jossa on edes yritystä.
Keppejä pitää vaan veivata ja veivata ja veivata ja mitähän vielä. katsellaan miten edistytään parissa viikossa ja katsotaan vieläkö kisattaisiin joensuussa ja/tai kuopiossa ensi kuun alussa.

Kisoissa eräs kisaaja tunnisti Egon pyreneitteipaimenkoiraksi ja oli todella kiinnostunut rodusta. Samalla kun tuli puhetta pyrrien varautuneisuudesta ja arkuudesta, olikin Ego jo tunkenut vieraan syliin ja yritti kovasti pusutella uutta maailmanparasta rapsuttelijaa. En tiedä annoimmeko ihan sitä oikeaa kuvaa varautuneisuudesta. ;)

Katselin myös vähän möliratojeme tuloksia (siis punavalkoisten) ja oli kiva huomata, että kyllä Paavollakin oli vauhti säilynyt muihin verrattuna Elviksen tullessa perässä viitisen sekuntia. Tosin Elviksen puolustukseksi pitää sanoa, että herra vetäisikin kaksi ylimääräistä estettä matkalla, joten täysin vertailukelpoinen aika Paavoon se ei ole. Hienoa mun vanhukset. Mölleissä voidaan käydä jatkossakin.

minä toivon kaaosta, kapinaa, ensiaskelten vapinaa

Tänään oli mölliagilitya seuramme järjestämänä. Tarkoituksena oli vain lähteä treenaamaan Egon kanssa kisaradan juoksemista, mutta kun kerta pienet punavalkoisetkin olivat autossa niin mikä jotteiko niidenkin kanssa kävisi radalla höntsäilemässä.

Spanieliosasto kisasivat "ulkopuolisina" möllimideissä ja Ego sitten maksimölleissä.

Ensimmäisen taidonnäytteen teki Paavo ja varmaa Paavon menoa. Rima tippui matkalla, mutta muuten ohjaajan jäätyilystä huolimatta puhtaasti maaliin. Rataantutustuessa harjoittelin radalle mahdollisimman paljon hifistelyä, mutta radalla unohdin melkeen kaikki kohdat, koska loogisempaa olisi oluut tehdä jotain muuta. Hyvin Paavo kuitenkin kesti ohjaajan "ei kun"- ohjaamiset ja nautti menosta.

Elviksen kanssa radalle mennessä en tiennyt, mitä ajatella. Varsinkin kun poika nuuskutteli maata (jota nuuski muutkin, kuten Ego...) ja noh. Jos kelataan jokunen vuosi takaperin niin Elviksen ja minun kompastuskivi oli vastustamattomat hajut (uskotteko, että Elvis on luonnonlahjakkuus mm. mejässä?). Ei liene ihme, että minulla treenatessa maan haistelu on ehdoton ei ja mitään makupaloja tai vastaavia ei muuten maahan viskota. Ikinä. Noh Eevis teki niin kuin eläkeläiskolmosluokkainen vain voi tehdä. Vanhoilla töppöjaloilla juostiin ihan hyvää vauhtia, hypättiin kaikki vastaantulleet esteet ja kaikki oli vaaan niiiiin hurrrrrjan hauskaa. Toisin sanoen, pari kertaa tehtiin ylimääräisiä hyppyjä, mutta muuten fiilisteltiin varmasti alusta loppuun.

Egon kanssa odotukset olivat... Noh lähdin täysin ilman odotuksia, etenkin kun jo valmiiksi autossa kierrostunut pyrri kierrostui vähän lisää Egolle rähjäävästä koirasta. Onhan Ego toki ollut rauhallisemmassakin mielentilassa radalla, mutta on toisaalta ohjaajakin ollut skarpimpanakin... Ego oli oikeasti aivan mahtava. Alusta asri koirasta tunsi, että se irtoaa ja tietää mitä tehdä. Vasta kepeillä Ego päätti, että tämä ei nyt toimi. Yritin siis varmistaa itselleni, että kepit osataan väärältä puolelta. Ei osata. Egosta oli ihan hirveää yrittää edes etsiä keppien ekaa väliä. Vielä viime viikolla homma oli pala kakkua. Muuten Ego vaan oli juoksi ja fiilisteli. Kyllä siitä hyvä tulee ja ens viikonloppuna startataan ekoissa virallisissa IIKS.

Let's show them how to really party!

Tänään oli taas aika keskiviikkotreenien. Viime treenit olivat menneet Egon kanssa niiiiiiiin pipariksi kuin treenit vain voivat mennä, ettei odotukset olleet tälläkään kertaa kovin korkeat. Odotukset alkoivat nousta siinä vaiheessa kun tajusin, että koira oli rauhallinen, ei haukkumista, vinkumista, nuuskuttelua. Ei mitään. Vain tiukka tuijotus minuun, mitäs sitten.

Ja Egohan meni. Rata oli aika simppeli, vähän takaakiertoa tuolla, päällejuoksua tässä ja slaidausta siellä niin ja irtoamista vähän joka puolella. Ja Ego meni. Teki, juoksi ja viiletti. Vielä jokunen aika sitten koira paineistui aivan hirveästi jostain päällejuoksusta, joku minun edessä juokseminen (puhumattakaan, että se minun edessä juokseminen oli slaidausta ja välistä vetoa ja EGO TEKI kuin olisi aina toiminut niin) oli ehdoton nono puhumattakaan mistään muustakaan irtoamisesta... Kontakteillekin irtoaminen alkoi hahmottua pikku pojalle viimeistään vikalla radalla. Mie oon vähän hukassa tämmöisen otuksen kanssa, joka ei itse ihan omin nokkineen mene sinne kontaktille, vaan jää kattomaan, mihis se mamma jo juoksee. Siis mikä tuo tommonen käyttäytyminen on? Lähes 10 vuotta olen joutunut painimaan ongelman kanssa, miten saan spanielin ohjattua paikkaan x, ilman että se rynnistää suunnilleen näköeteisyydellä olevalle kontaktille. No kun olin pari kertaa muistanut käydä kuonosta kiinni pitäen näyttämässä, missä lankku menee ja siinä on lupa juosta tääääääysiä niin johan alkoi homma luistaa.

Lyhyesti: kunhan saan nettipankkitunnukseni ja olettaen, ettei kellekään käy muutamassa viikossa mitään, me vihdoin ja viimein starttaamme ihan oikeissa kisoissa. Seuramme järjestämissä kisoissa tarkemmin. Tällä kerralla vain hyppärille, jotta saadaan tuntumaa kisatunnelmaan. Tuosta raitaeläimestä kun en mene takuuseen, miten hirveää siitä on, kun setä tulee mittatikun kanssa hiplailemaan. Aloitetaan siis maltilla.

Tämän päivän treeneissä oli myös ihana kuulla ennen samoissa valmennuksissa käyneeltä henkilöltä lohduttavat sanat, kun selitin hälle, et välillä tuntuu, ettei me edistytä mihinkään.
Meni jotenkin tähän tyyliin "No jos sait koulutettua Paavostakin niin erilaisen spanielin, niin etköhän sinä pyrristäkin saa kelpo menijän treenaamalla ahkerasti." On vaan niin kiva kuulla, kuinka Paavon taitoja ja menoa arvostavat muutkin kuin vain minä.

Tunteeni kuohuivat, hetkessä ymmärsin sen, ilman sua koskaan en voi olla onnellinen

Minun täydellistäkin täydellisempi punvalkoiseni, tuttujen kesken Paavo Perkele vaan, täyttää tänään hurjat 7 vuotta! En ihan oikeasti löydä sanoja kuvaamaan miten korvaamaton tuo otus minulle on ja mitä enemmän päiviä yhdessä vietämme sitä tärkeämmäksi minulle minun varjostani tulee.

Lisänimi Perkele ei ole mistään tuulesta temmattu lisänimi, mutta kyllä tuosta otuksesta on kuoriutunut melkoinen mamman poika ja sylikoira, joka on valtaamassa ensimmäisenä parhaat paikat sängyltä, kun kuulee sanan “nukkumaan”. Toista Paavoa minulla tuskin koskaan tämän aidon kappaleen jälkeen tulee olemaan, mutta en pitäisi ihan mahdottomana ideana, vaikka kotonani joskus tepsuttelisi Paavo Juniori. Jos junioreita nyt koskaan edes tulee…

Muiden suusta on tullutkin sitten kuultua Paavosta yhtä jos toista

“Nuo koikkerit ovatkin aina niin helppoja ja nopeita” agilitykisoissa videolla kuuluva taustaääni

“Me varmaan nähdäänkin parin viikon päästä SM-kisoissa” Juha Orenius pari vuotta takaperin hänen valmennuksessaan. Ei SM-kisoihin meillä ei koskaan ole ollut asiaa.

“En ole koskaan nähnyt noin suurta työmoottoria spanielilla” monikin agilitytuttuni ja pari kouluttajaa tokossakin

“Älkää näistä kahdesta ottako paineita, ne on jo ihan huippuja tässä lajissa” agikouluttaja uudelle agiryhmällemme.

“No onhan siinä edes jotain welshimäisyyttä, johon itse aikoinani totuin” agilitykouluttajani totesi, kun Paavo sinkoili kentän toisesta päästä puomille -monesti

“Se on vaan niin magee, että minäkin haluan kokeilla” springerileirillä tokokouluttaja, joka leikkikin lähes koko treenimme ajan Paavon kanssa.

“en ole koskaan nähnyt koiraa, joka luottaa noin sokeasti omistajaansa” mh-luonnekuvaajan kommentti Paavosta.

“Liikkuu kuin leijona”

Ja ne monet muut kommentit ja adoptiotarjoukset, Paavon jälkikasvusta kyselyt ja kehut. Mitä muuta pitää sanoa? Tilasin koiran, jolla on asennetta ja luonnetta. Vauhtia ja työmoottori. Sain spanielin, isolla ässällä, kuinka monesti olenkaan kironnut Paavon metsästysvietin. Sain koiran, joka luottaa minuun ja kun opin luottamaan Paavoon, vain taivas on ollut rajana. Sain koiran, joka rakastaa leikkimistä, jolla elämä on pelkkää leikkiä omine sovelluksineen. Minulla on maailman paras punavalkoinen, jonka kanssa ollaan opittu yhdessä elävästä elämästä ja ennen kaikkea Paavon tärkein oppi minulle on ollut, ettei kaikkea, tai oikeastaan yhtään mitään, kannata ottaa kovin vakavasti. Kaikkea voi aina soveltaa mieleisekseen. Toivottavasti minulla on tämän harmaantuvan vanhukseni kanssa vielä monta antoisaa vuotta edessä

pilvilinnoja rakentelen just niin kuin säkin kai

Muuta en osaa teille sanoa.
Mun ja Egon kisaura sai stoppia, kun koira kärsi selittämättömästä korvatulehduksesta. Monen monituista antibioottia testattiin korvatippojen kera - > ei vaikutusta. Sittenpä koira nukutettiin ja tarkistettiin tärykalvot todella tarkasti -> ei mitään. Noh kun viimeinenkin kuuri oli ohi, eikä havaittavia vaikutuksia näkynyt päätin lopettaa hetkeksi lääkerumban ja katsella, mitenkä korva lähtee itsekseen paranemaan. Ja tässä sitä ollaan, tervekorvaisen koiran omistajia.

Lisäksi Ego täytti Elokuun 9. päivä Huisit KOLME VUOTTA! Mun pienestä hienosta raidallisesta on tullut jo ihan iso poika. Synttäreiden kunniaksi Ego kuitenkin päätti huomauttaa omistajalle, ettei hiuksien repimistä kuitenkaan kannata unohtaa. Ego kun opetteli avaamaan jääkaapin ja pakastimen ovet. Raidallinen ei itse tästä jutusta juuri hyödy mitään, sillä Paavon vatsa on lähinnä turvonnut huisia vauhtia ja spanieli katsoo melko Vit... tuskaisesti kun annan vain kourallisen ruokaa itse ruoka-aikoina.
Noh monen lapsilukon testauksen jälkeen vihdoin ikeaan oli taas tullut toimiviksi havaittuja lukkoja ja vihdoin on ruoka pysynyt kaapissa ja roskiskin on jätetty rauhaa. Hetkeksi.

Tää loppukesä on lähinnä mennyt mökkeillessä ja Elviksenkin kanssa on tullut vietettyä ihan huisisti laatuaikaa. Vuoden alussahan tuo harmaa hapsinen poikanen täyttää huisit 10vuotta.

Elvis myös pääsi näyttämään metsäkoirantaitonsa, kun veljeni kävi yhtenä viikonloppuna kanalintuja härnäämässä. Hyvin oli poika toiminut, mitä nyt illan viimeisinä hetkinä oli kunto alkanut pettää. Enkä usko että kyseessä olisi iän tuoma rasite vaan äidin kanssa Elvis ei ehkä ihan niin paljoa liiku, että kunto olisi sama kuin jokunen vuosi sitten, kun harrastimme agilitya ja päivittäin tunnin hölkkälenkkejä tai pitkiä vapaana juostuja metsälenkkejä... Muutenhan herra on oikein loistavassa kunnossa, enkä vieläkään jaksa uskoa, että kohta on tosiaan kulunut 10vuotta, kun mie sain ensimmäisen ihkaoman koiran...

Paavon kanssa ollaan harrasteltu temppuiluja. Agilitya ollaan yritetty käydä ottamassa, mutta kun tuo vatsa... Se on säälittävä! Noh nyt alkaa olla taas paino kohdillaan joten joskos sitä alettais pikku hiljaa vähän rankempaa liikuntaa harrastaa. Sienikoiraksi meinasin Paavoa vielä kokeilla, nyt kun sellainen on mahdollista Kuopiossa.

Egon kanssa ollaan käyty ihan ohjatuissakin treeneissä ja voi että. Radat ovat oikeasti vaikeita ja voitte uskoa, että tunne on jotain sanoinkuvaamatonta, kun vedellään pienen treenin jälkeen pyrrin kanssa nollia... Tosin että aina ei mennä rataa niin kuin se hifistellen pitäisi, mutta nolla kuin nolla, vaikka se ohjaaja joutuukin juoksemaan pikkasen enemmän ja lujempaa, kuin mitä jos koira irtoaisi olisi mahdollista.

ole rauhassa vielä mä sua seuraan

Mistäs sitä alottaisi?

Kerrottakoot, että ollaan käyty Essin avustamana kerran viikkoon ottamassa ihan erillistä irtoamistreeniä ja kerrankin Ego on treenien jälkeen oikeesti väsynyt. Aivot raksuttaa koko ajan, kun nallen olinpaikka vaihtuu. Varsinkin kun nalle ei olekaan mammalla... Saiskohan kisoihin ottaa avustajan juoksee nallen kanssa vähän kauempana? Tai edes heiluttelemassa loppusuoralla?
Joka tapauksessa tämmöstä treeniä tarvitaan, simppeliä irtoamista. Ja Egostahan on ihan yksi ja sama, missä minä menen, NALLE on se juttu. En minä.
Ihan vaan kaikille epäilijöille tiedoksi, Paavokin saa juosta miniesteillä nämä irtoamisradat kerran tai kaksi, en vaan voi tehdä sitä Paavolle, että veisin pojan halliin ja jättäisin tekemättä mitään.

Sittenpä viime keskiviikkona meillä oli Karhusen Katja pitämässä treenit ja minä tykkäsin. Katjalla oli aika samanlainen koulutustyyli kuin minulla. Ensiksi tutustuttiin rataan, sitten käytiin yhdessä läpi ja jouduimme selittämään MIKSI olimme kyseiseen ohjauskuvioon päätyneet. Olen vuosien aikana huomannut, että aivan liian moni jättää kysymättä sen pienen sanan "miksi" itseltään ja tekee ihan päättömiä ratkaisuja.Lisäksi harjoituksen tarkoitus olikin valita tietyille pätkille, kaksi vaihtoehtoa ja kokeilla kumpaakin ja ehkäö jopa yllättyä vaihtoehtojen paremmuudesta. Lisäksi kun sattui virhe, minulle ei suinkaan suoraan kerrottu, mikä meni vikaan vaan jälleen jouduin itse pohtimaan ja sanomaan sen ääneen "kroppa harotti ihan jonnekin muualle..." "olin auttamatta myöhässä" "ei mitään käsitystä..."

Radan ensimmäisellä pätkällä en nähnyt kuin vain yhden ihan oikeasti toimivan vaihtoehdon. Kun sitten aloin selittää "ottaisin täältä ulkoa, koska sitten nuo seuraavat esteet olisivat ihan suorassa linjassa..." sain vastaukseksi Katjalta innostuneen huudon "sullon maksikoiria!"
Toinen vaihtoehto (mikä oli sinänsä ilmeisempi, mutta siinä koiraa joutui koko ajan vääntämään ja kääntämään ja itsekin vaihtelemaan puolta tai luottamaan enemmänkin tekniseen [mm. sylkkäriin] osaamiseen) olikin kakkosesteen jälkeen koiran pyöräyttäminen seuraaville esteille sisäkautta. Lyhyempi reittihän se oli, mutta paljon mutkikkaampi ja siinä joutui huomattavasti enemmän tekemään ja jarruttamaan (tai sitten piti olla tekniikka hyvin hallussa, joko merkkaus tai sylkkäri tai muuten vaan vikkelät jalat valssille, jotta koiran ei tarvinnut turhia jarrailla...)
Toinen pätkä oli slaidausta ja siitä sitten muutaman hypyn kanssa putki. Siinäpä saikin pohtia, mennäkkö kuvion ulkopuolelle slaidauksen ajan vai jäädäkkö sisäpuolelle. Mites koira saadaan putkeen?

Paavon kanssa valitsin ensimmäisellä pätkällä sen ilmeisimmän (minun mielestä) vaihtoehdon ja ylläripylläri hyvin meni. Toiseksi vaihtoehdoksi valikoin sisäkautta menemisen niin, että neloselle veivasin koiran sylkkärillä. Onnistui!
Saatiin kokeilla myös kolmatta vaihtoehtoa, eli merkkaus ja rynnimällä kolmosesteelle valssaamaan. Tehtävän haastavuus Paavon kanssa piili siinä, miten paljon koira kestää. Missä vaiheessa saan lähteä kakkosen merkistä juoksemaan jo kolmoselle. Ei löydetty aikarajaa, missä vaiheessa olisi rynninyt liian aikaisin kolmoselle. Tiedättehän sehän on Paavo.
Toisen pätkän jäin eka tekemään radan sisäpuolelle ja niinpä toisen pätkän kolmas esteen kierrätin Paavon ulkokautta (vastakäännöksellä). Halusin tehdä Paavolle pätkästä vähän haastavamman, joten päädyin jäämään seuraavaa estesarjaa ajatellen ulkopuolelle, jolloin Paavo joutui hakemaan esteen jälkeen putken ihan yksin. Onnistui, kunhan sain koiran linjattua ajoissa oikein...
Toisella kerralla tein alun ulkopuolelta, pyöräytin Paavon kolmannen esteen jälkeen sisältä, valssasin seuraavalla esteelle estesarjan sisäpuolelle ja saatoin Paavon putkelle. Helppoa, kivaa, hauskaa.

Viimeisellä kerralla tehtiin rata alusta loppuun asti ja ekan kierroksen kakkosesteen rytmistysvirheen jälkeen (vekistä tulikin takaakierto) virheittä maaliin. toisella kierroksella nolla.

Egon kanssa Katja tajusi, miksi tungin nallen hänen kouraansa, koska itse en saa palkata. Eka ulkokautta kiepautus systeemi toimi Egollakin, siinä kun miullakin oli selkeä suora linja ja mie liikuin koko ajan koiran kanssa, niin Egokin keskittyi etenemään. Sisäkautta kiepautus sitten näytti, miksi olisi kiva, jos koira vähän edes yrittäisi yksin liikkua. Merkkaaminen, juu ei. Sylkkäri, avustettuna. Harjoiteltiin molempia paljon ja alkoihan homma toimimaan, kunhan Ego vain tajusi, että nalle ei ollut minulla.
Toisellakin pätkällä homma suijui niin kauan, kuin minulla linjat pysyiväöt suorina ja sulavina ja koiran tarvitsi vain seurata.
Ihan nollaa ei koko rataa tehdessä saatu, taisi tulla kaksi kieltoa, mutta muuten. Kiva.

Nyt Keskiviikkona oli meidän vuoro järjestää möllit. Paavolla on takapää jumissa, joten Paavo sai vain kannustaa, kun minä ja Ego käytiin Egon ihka ekoissa mölleissä. Facebookpäivitykseni kertookin paljon

"Erehdyin äsken kysymään Egolta, miten hyvin meillä tulee meneemään huomiset (Egon ensimmäiset) kisat. Hetken tuo minua tuijotti, sen jälkeen haki pandan lelulaatikosta ja alkoi retuuttaa lelua kuolavana valuen ja lopulta heitti pandan seinään. Että näillä mennään huomenna."
Ja kisojen jälkeinen päivitys

Voihan mun pientäsuurta Egoani. Jossain tässä lähes kolmen vuoden aikana siitä on tullut hieno ja upea ja paras ja... ja meno näytti (tai ainakin tuntui) kisoissa siltä, kuin oltais ennenkin agilitya kokeiltu.. Elokuulle valkattu ekat viralliset, vielä kun muistais ilmoittautua.
Virheittä ei radalta selvitty, mutta Ego oli Egoksi itse rauhallisuus. Ei rähinää (kuin kerran), pieni kuolavana nyt kuuluu raidallisen kanssa asiaan, mutta muuten. Ego irtoili ainakin vähän myös hypyillekin, mutta erityisesti putkiin. Lisäksi radalla oli muuri ja pituus. Muuria ei ainakaan olla koskaan otettu radanpätkänä ja korkeintaan kerran aikaisemmin maksina. Kerran Ego sen ohitti, mutta koska minä vakuutin eläimen, että se on ihan oikeasti turvallinen, Ego loikkasi muurin ohi. Onneksi noi eläimet luottaa muhun. Pituuskin yritettiin ohittaa, mutta sekin suoritettiin toisella yrittämällä.

Toisaalta nämä erikoisesteet olivat molemmat putkien jälkeen ja tein kisoissa havainnon (tämän olen havainnut monta kertaa aikaisemminkin, mutta etenkin nyt, kun putkia oli radalla kuitenkin viisi), että joka kerta Ego putken jälkeen yritti väkisin selkäni taakse ja väärälle kädelle. En todellakaan tiedä miksi, mutta niin se vaan meni ja meneekin aika usein.

Mutta kohta on Egon ihan oikeat agikisat.
Ja koska Paavo ei päässyt agilityyn, otettiin vähän tokoa. Oli sekin parempi kuin ei mitään (:

Meidän on kuljettava auringon mukaan

Mistähän sitä alottaisin?
Aloitetaan nyt alkuun ainakin niistä kivoista asioista. Kuten kuvista tulette huomaamaan Kuopioon on muuttanut uusi pyrri. Ei sentään minulle, mutta Kuopioon kuitenkin. Ego sai leikkikaverin, vihdoin. Mainitsinkin jo aiemmin että käväistiin kesän alussa katselemassa Seijan luona Egon pikkusiskoja ja -veljiä ja nyt yksi on täällä. Maisa tarkemmin. Maisaa käytiin katselemassa viime viikolla hallilla. Hellettä oli sen verran, että meitin agitreenit oltiin peruttu (olisin ollut ainoa treenaaja), joten päädyttiin treffaamaan Hanna ja Maisa.

Tänään kuitenkin oli meilläkin treenit ja peruuntuneen työvuoroni takia pääsin minäkin koirineni mukaan. Paavo on edelleenkin ollut vähän vetelä (lisää pohdintoja tulossa alempana), joten otin minejä spanielin kanssa. Rata meni hyvin, Paavo kun on Paavo. Kädenheilautus tuonne, ajatus tänne, liike toisaalle, katse radan loppuun ja siinäpä se olikin. Oltiin maalissa.

Egon kanssa päätin ottaa makseja. Ei me veivattu kuin kahdeksaa estettä ja siinäkin riitti tekemistä. Ensimmäisillä esteillä japanilainen, onnistui hyvin varmisteltuna, neloseste viskileikkauksella ja sen jälkeen vaan esteillä tiukkia käännöksiä. Muuten meni oikeastaan hyvin, mitä nyt koira kyttäili lähdöissä, mutta jostain syystä Ego haki ja haki aina seiskaesteellä selkänitaakse ja väärälle kädelle. Aina. Se oli taas näitä, minä haluan - minä teen. Muuten koira oli super, irtosikin paikoitellen.
Ja kepit. Oi kepit. KEPIT. Sain JUOSTA pyrrin vierellä, jotta pysyin matkassa mukana. Olinko edes Y-L-P-E-Ä? Ego vaan oli.

Seuraavat treenit olisivat tulossa perjantaina.

Sitten Paavoon. Lähdin treenien päätteeksi jäähdyttelemään koiria ja huomasin Paavon aluksi ravailevan selkäköyryssä. Olin tehnyt mitä huolellisimmat lämmitteluy (kolme varttia) ja vielä ennen radalle menoa pyöritellyt koiraa ja parhaan tietämykseni mukaan yritin availla viimeisetkin lihakset. Koiralla ei ollut radalla menossa mitään vikaa, itseasiassa Paavolla näytti olevan todella hauskaa luukutella radalla vapaana punavalkoisenapallona. Mutta silti loppuverkkaa ennen köyristeltiin selkää. Liike normalisoitui verkan lopussa, mutta.
Kuten jo treeneissä olen pohdiskellut niin nyt taisi olla lopullinen niitti. -Me tuskin Paavon kanssa enää kisataan.- Treenataan kyllä, mutta jos miniesteillä luukuttelu saa tämmöistä aikaan niin entäpä sitten maksiesteet? Tiedän että meillä olisi Paavon kanssa paljon mahdollisia saavutuksia saavuttamatta, mutta koiran terveys ennen kaikkea. Eihän sitä tiedä, jos tällä kuntoutuksella ja hitaasti hyvää tulee - menetelmällä saataisin poika taas nuorenpojan tasoihin, mutta. Haluaisin sanoa, että katsellaan, mutta tämän hetkinen tilanne on se, ettei me katsella kisoja. Me katselemma selkää ja sen paranemista. Kun aika on oikea, katselemme tulevaan, mutta tällä hetkellä katselemme nykyhetkeä ja pysymme siinä.
Muutenhan Paavo on hieronnan jälkeen selkeästi parantunut. Roskikset on käyty yksinollessa tyhjentämässä, sänky möyrytään, syliin ängetään, viekkuunkin on päästävä nukkumaan ja kotiini palatessa Paavo on vastassa kokoistaan pehmolelua ylpeänä kantaen. Lenkeillä ajetaan ylös kaikki pullasorsat, yritetään väkisin päästä lampeen pulikoimaan ja kaikki tämä häntä heiluen! Tällaisen Paavon haluan pitää itselläni vielä useita vuosia.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme

Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.
Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi.
Vehnäkorppu valkoinen ehkä avun toisi.

Mistä tunnistat kun koirasi on kipeä?

Kenties kuivasta turkista?
Rimojen roiskimisesta?
Vauhdin hyytymisestä joka tilanteessa?
Liikkumisen ilon puuttumisesta?
Ehkä ei niin sosiaalinen?
Tassujen nuolemisesta?

No näistä voisi jo joku tunnistaa...

Vai ehkä viimeistään siinä vaiheessa, kun lenkeillä riuhdotaan kotiin päin`, jalat ovat kropan alla, koira ei tule vastaan kotona, lenkeillä jäädään nuolemaan takareisiä, kotona nuollaan jakuvasti kaikkia tassuja ja autoon ei hypätä ainakaan mielellään? Kyllä minäkin tajusin asian tässä vaiheessa.

Patjaksensa parahin matto levitellään,
peitteheksi toinenkin kääritähän hellään.
Laulu kaunis lauletaan univirreksensä,
itse käymme uinumaan hänen vierellensä.
Varasin hierojan taas Paavolle ja äsken koira hierottiin. Mitään hirvittävän pahoja jumeja ei löytynyt, mutta takaosasta löytyi silti jälleen jumeja. Lantio/ristiselkää hierottaessa Paavo erityisesti reagoi, mutta jälleen oikealta puolelta löytyi myös pari muuta jumia.
Hieroja suositteli lisäravintoa nivelille ja sitä toivottavasti saadaan pian (kyseiseltä hierojalta tilasin...) lisäksi olen yrittänyt tämän viikon ajan uittaa Paavoa niin paljon kuin mahdollista ja uintisuoritusten jälkeen piimää naamaan.

Paavon turkkihan on kuivunut tässä pikku hiljaa, vaikka kuinka olen öljyä tunkenut koirien ruokiin entiseen malliin. Sen jälkeen kun Paavo pamautti takaosansa ensimmäisen kerran, ei vauhdista ole ollut tietoakaan, rimoja on alettua roiskia radalla ja mitä näitä nyt on ollut. On varmaan ihan oikeutettua, että saan ihan pikkasen soimata itseäni, että olisihan nuo kivut pitänyt tajuta aikaisemmin. Joku kello jossakin olis saanut edes pienesti kilahtaa, mielellään toki yhtä ärsyttävällä äänellä kuin herätyskelloni aamulla. Mutta ei, se on ohimenevää... kunto on huono... uiminen kuivattaa... helle hidastaa... syitä löytyy vaikka millä.
Noh, nyt ovat jumit poissa. Tarkkaillaan tilannetta pari päivää ja jos homma alkaa näyttää hyvältä niin sitten ei tarvitse mennä lekurille, mutta... Tarkkailen _hyvin_ intensiivisesti tilannetta. Ilman tekosyitä ja selityksiä.
Vanhuus ei tule yksinään. Kai se on todettava.

Vahtikoira vartio uskollisna meitä,
kunnes koittaa aamunkoi, hän ei meitä heitä.
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme.
Nalle-raukan kuntohon aamuksi jo saamme.

Pidä varasi ettet päästä asioita kasvamaan liian suuriksi

Ego ja äippä Aune, tuo etäisyys oli ihan ok molemmista
Olen ihan kokonaan unohtanut mainita, että kävimmehän me myös Kotkassa jokunen aika sitten Seijan luona. Siellä meitä odottikin lähes kuusiviikkoiset pyrrinpennut (Egon pikkuveljiä ja -siskoja) ja muu poppoo. Kiitokset Seijalle toooodella hyvästä salaatista ja muusta ruuasta, niin ja meidän vastaanotosta (: Kivaa oli nähdä pitkästä aikaa, vaikka äiti ja poika eivät toistensa kohtaamisesta olleet ihan niin riemuissaan.
psst!Egon arvostelut löytyvät nyt näyttelypäivityksien yhteydestä!

Laatu ratkaisee, ei määrä

Eilen hyppäsin suoraan töistä Karkkuun lähtevään kyytiimme, määränpäänä springerspanieleiden erikoisnäyttely. Ego sai viettää päivän veljeni ja hänen tyttöystävänsä seurassa, kun taas spanielipojat lähtivät tapaamaan sukulaisiaan. Päivä oli kuuma, Paavo otti homman tosi Paavomaisesti ollen kehässäkin vähän jossain muissa maailmoissa, mutta tulos oli kuitenkin ERI ja lopulta luokkasijoitus 2 seitsemästä uroksesta. Ei ollenkaan paha. Arvostelua en käännä, ihan vain siksi, että tykkään kovasti arvostelussa esiintyvästä "lovely" - sanasta.

"Lovely type of dog. Lovely outline. Nice head & expression. Good strong neck. Good shoulders front and gone. Good strong hind quarters. Shown in lovely coat & good hard condition. Moved well."
Tuom. Joy Hartley Tulos: ERI/2