Joudun hengittelemään syvään ja laskemaan kymmeneen aika moneen otteeseen, jottei tästä kirjoituksesta tulisi ihan täysin painokelvotonta tekstiä. Tuolla koiralla on näemmä siis edelleenkin on/off-napissa jonkin sortin kosketushäiriö tai jotain.
Oltiin siis jälleen treenaamassa itsenäisesti ja tehtiin edelleen pari postausta sitten piirtämäni harjoitusta, sillä erolla, että nyt esteet eivät olleet suorassa linjassa, eivätkä rimat olleet samalla korkeudella tai edes suorassa linjassa.
Aivan alkuun otettiin juoksareita. Pari kertaa pysäytykset namilautasen kanssa, jotta koira muistaisi juosta loppuun asti ja sen jälkeen juostiin ja juostiin ja juostiin ja juostiin vähän lisää. Kertaakaan ei moattu.
Sitten mentiin hyppyhässäkälle. Enemmän tai vähemmän onnistui, välistäveto hyvin pienesti ja jyrkästi [piti tulla reippaasti takaisin ohjaajaan päin] oli Paavolle aluksi hankalaa, mutta kun kartturi muisti mantransa "muista jättää tilaa", niin alkoihan se välistä veto kyseisessä kohdassa luistaa. Huono puoli tässä tavassa oli se, että jos jatko olisi ollut tiettyihin kulmiin päin niin minä olisin ollut auttamatta jäljessä ja ohjaus olisi ollut sormet ristissä huitomista ja luottamista koiran kykyihin.
Hyppytreenaus jäi kesken, kun onnistuin heittämään pallon aivan pöheittyneen nurmikon/rikkaruohokasan viereen. Paavo onnistui täpinöissään potkaisemaan pallon kasaan ja alkoi hetken kasaa koluttuaan alkoi uhkaavan suoraviivaisesti naama nurmikossa kiinni juosta kohti hevosaitausta. Ei hätä, koira ei varmaankaan löytänyt palloaan ja se vielä etsii sitä.
Ei etsinyt ei vaan juoksi hevosaitaukseen tekemään tuttavuttaan pollen kanssa. Rauhallisen kesäisen tunnelman rikkoi, minun hyvin vittuuntunut [ei hätääntynyt vaan todellakin raivostunut] huuto, koiran haukkuminen, koiran suussa olevan pallon vinkuminen ja hetkittäin hevosen pärskyminen. Kun Paavo tajusi, etten minä herraa tule hakemaan, jätti poika hepan rauhaa, mutta kehtasipa jatkaa ruoholla kirmaamista. Sen verran yksinkertaisempi tapaus otukseni oli, että erehtyi juoksemaan lähes jalkojeni päältä kirmatessaan toiselle puolella ruohokenttää, jolloin nappasin pojan niskavilloista "keskustelemaan" asioista.
Koira kiinni, esteet koppiin ja lähes pettymyksen itku kurkussa ja samalla äärettömän raivoissani koiralle lähdin metsään juoksemaan hihnan päässä olevan koiran kanssa. Tunnetilojani herkästi lukeva koira tajusi, ettei nyt ole kaikki ihan niin kuin pitäisi ja tajusi olla astetta varovaisempi seurassani.
Palasin monta hetkeä myöhemmin kentälle, otin pikkaisen tokoa ja keppejä, saatiin onnistumisen elämyksiä ja koira rentoutumaan ja sitten pois.
Etittiin vielä Neulamäkeen päalatessa tyhjän ruohokentän, jossa otettiin tokoa ja heiteltiin palloa ja kaikki meni hyvin, jottei ihan kettuuntuneena tarvitse viikonloppua jatkaa.
Voin sanoa, että mieleni tekisi vain hakata jälleen päätä seinään, etenkin kun fakta on se, että tuo otus pitäisi viedä viikon päästä kisoihin ja koiranetistä jokainen voi käydä katsomassa, etteivät kisamme ole ennenkään sattuneista syistä ihan putkeen [tai oikeastaan viime kerralla juuri sinne ne] menneet. Ja luotto koiraan on taas nollassa.
Niin että vapaaehtoisia karttureita, anyone?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti