Where it's so white as snow Running through a field, where all my tracks will Be concealed

Together in all these memories, I see your smile.

Vuosi alkaa olla lopuillaan ja ajattelin skipata tämän vuoden koluamisen kokonaan, mutta kai sitä on jotain tästäkin vuodesta muisteltava.
Ensiksi ajattelin, että tästähän tulee piiiitkä lista, mitä kaikkea onkaan sattunut, mutta noh. Taitaa jäädä pariin lauseeseen, ellen innostu tarkemmin analysoimaan ja puolustelemaan saamattomuuttani.





Paavon kanssa elämä on sujunut silleen vähän kaikkea säätäen ja puolitiehen lopettaen. Pojalle on alkanut tässä viimeistään syksyn mittaan tapahtua jotain mullistavaa korvien välissä ja minun hermot ovat tässä hetken saaneet piiitkästä aikaa lomailla.





Suunnitelmissa oli käydä tänävuonna BH-kokeessa ja uskokaa pois, katselinkin jopa kahdet kokeet, joihin olisin voinutkin mennä. Mutta kun... Haaveeksi se ilmoittautuminen jäi ja tuo koira osaa olla niin ailahtelevainen vieraiden ihmisten seurassa, että haaveeksi se sitten tällä menolla jääkiin. Paavon mielestä kun vähääkään epämääräiset, liian lyhyet tai pitkät, liian tummiin pukeutuneet tai liian vaaleissa hepenissä keimailevat, linkkaavat, kyyryssä kävelevät, liin ryhdikkäästi liikkuvat, puhelimeen puhujat [puhuvat salee Paavolle], Paavolle puhuvat, liian hitaasti hölkkäävät, liian lujaa juoksevat on pakko tervehtiä oikein kasvotusten ja Paavomaisen pahaäänisesti haukkuen. Puhumattakaan ihmisistä, joita tervehdin tai joiden kanssa jään juttelemaan. Silloinhan ihmisen on pakko huomata Paavokin ja Paavokin haluaa liittyä keskusteluun. Hauska koira.



Tokokoisiin haaveilin vielä ennen kesää meneväni, mutta täydellisen epäonnistunut treenikerta springerileirillä laittoikin sitten kapuloita rattaisiin. Sateessa pikkuinen ei salee kuullut käskyjä. Että ihanko pitäisi luokse tulla? Mutta kun lämpöinen huone olisi ihan toisella suunnalla... Jaa, että mikä hyppy? Siis hyppykö? Hyppy. Enhän minä ole moista vempaita ja käskyä koskaan kuullutkaan. Nyt ei olla agiradalla, vai näetkö muka putkia jossain? Jaa, että istuisin märälle nurmikolle? Istu keskenäsi.







Näyttelyissäkin pyörähdeltiin ennätysmäinen määrä, taisi tulla 7kertaa kehässä pyörähdeltyä. Ihan hyvä saavutus, handleri kun ei liiemmin näyttelyistä välitä ja sisänäyttelyt etenkin yritetään kiertää kaukaa. Tänä vuonna serti jäi yhden koiran päähän ja niinhän kartoitettiin ruusukevarastoamme varasertillä. Se olikin Paavon tämän vuoden ainoa PU-sija ja sijoitushan oli 3. Toki hieman nauratti kehän ulkopuolella, kun toiset urosten omistajat, joiden koira oli ilmeisesti saanut EHn, päivittelivät, ettei tuomari vain tykkää raskaista uroksista. Niin. Paavo onkin kevyen walesin ilmentymä.
Alkuvuodesta napattiin turhauttavia EH nauhoja. Etenkin kun huomautettavat asiat olivat lähinnä trimmikysymyksiä, mutta kun hihnan toinen pää ei vaan jaksa keskittyä saksien kanssa rymyämiseen. Mistä liene johtunee, ettei kampaajan ura koskaan ole käynyt mielessänikään? Ehkä ensi vuonna sitten yritän ainakin keskittyä tuon turkin leikkelemiseen. Ehkä.





Viimeisimpänä, mutta kaikkea muuta kuin vähäisimpänä mainittakoot agility. No joo 4hyllyä, mutta edistytty ollaan. Kesällä meinasi usko loppua ja tuolloin viimeistään ihan vakavissani uskottelin itselleni, että tuon prkl:een koiran kanssa ei kisoihin mennä enää koskaanikinämilloinkaan. Vain kuolleen ruumiini ylitse ja jos joku lahopää välttämättä Paavoa kisoissa haluaisi nähdä saisi ihan itse sen sinne viedä.
Syksyn aikana aatteet vähän muuttuivat. Ensinäkin pääsimme ihan super ryhmään treenaamaan. Treenit ovat kivoja ja kouluttajat ainakin suurimmaksi osaksi osaavat neuvoa, kuinka joitakin virheitä voidaan karsia. Putkiongelmaan kukaan ei ole vielä löytänyt ratkaisua niinä pahimpina putkipäivinä. Treenit ovat monipuoliset ja vaikka suurin osa ryhmäläisistä kisaa 1-2 luokassa eivät radat ole mitään juoksuratoja, vaikka sellaisia kyllä toisinaan kavattaisiin, jotta kisoissa sitten osattaisiin juosta eikä hifistellä millään saksalaisilla... Lisäksi treenaaminen tässä ryhmässä on aivan toista kuin ennen, tai edes Elviksen ryhmässä. Kiitos aktiivisten kouluttajien, jotka keksivät ryhmäläisilleen myös muulle ajalle vapaa-ajan viihdettä. En voi kun siis sanoa, että ryhmän suhteen ollaan osuttuun aivan oikeaan.
No sitten vielä valmennus, jolta odotan paljon. Valitettavasti tämä joulukuun valmennus jäi välistä, mutta ensimmäinen kerta Mikon valmennuksessa oli kyllä onnistunut ja opettavainen homma.
Kisojen kaksi viimeistä hylkäystä olivat sen verran kivoja hyllyjä, että ohjaajalla on edelleenkin suupielet korvissa kun ratoja ajattelee. Koira oli mahtava ja aivan ihanan herkkä ohjattava. Ei siis sellainen luupää kuin "toisinaan" treeneissä.
Ensivuodelle olisikin sitten paljon tavoitteita ja toiveita, mutta katsotaan nyt miten hommat taas talvilomailun jälkeen lähtee käyntiin.






Elvis taas on viettänyt vuoden äärimmäisen lunkisti. Harmittaa oikein, kuinka vähän tuosta pikkuisesta tulee nykyisin kirjoitettua. Nyt kun jalka on ollut ok vuoden [vuodenko? OHHOH] niin olen kiinnittänyt huomioni Elviksen vatsaan. Se ei ole kunnossa. Niin ja suurin muutos pojan elämässä oli syksyllä muutto Kuopioon.
Äiti kävi Elvarin kanssa muutaman kerran jälkeä kokeilemassa, mutta ei edellenkään halua lähteä kokeisiin. Syyksi on sanottu, että Elvis kaipaa treeniä, mutta rehellisesti ja lähes puolueettomasti voisin kyllä sanoa, että siinä parivaljakossa taitaa se hihnan toinen pää olla se, joka mejäuraa jarruttaa.






Agilitya ollaan myös Elviksen kanssa aina mahdollisuuksien mukaan tehty. Viime vuoden alussa onnistuin käymään Elviksen kanssa lähes koko kevään joka hemmetin sunnuntai treenaamassa ja tällä tyylillä se kauan janottu viimeinen nousu nollakin räpsähti vuoden ensimmäisestä startista. Kolmos luokassa ollaan kerätty hylättyjä. Kesän hyllyt menevät puhtaastit kuumuuden ja treenaamattoman piikkiin, syksyn hyllyt ohjaajaan löysyyteen. Minulla kun on hieman sellainen fiilis, että nyt ollaan Elvarin kanssa saavutettu se, mitä voidaan. Toki nykyisillä ava-säännöillä ja pienellä viitseliäisyydellä voitaisiin oikein hyvällä tuurilla ohjaajan ryhdistäydyttyä ehkä joskus tulevaisuudessa napatakin serti tai kaksi, tai jopa kolme, mutta noh.
Ensivuonna onkin otettava meidän salainen ase käyttöön. Jokunen vuosi sitten, silloin kun Elvis teki luokan nopeimpia aikoja [uskokaa pois sellaisiakin kisoja on jokunen takana] olimme aina käyneet edellisellä viikolla möllikisoissa. Tämä yhtälö lienee siis selkeä viralliset + ennen niitä möllit= Elvis ei haistata heti lähdössä ohjaajalle pitkiä. Ongelmana on vain se, ettei möllejä mitenkään liiian usein järjestetä. Lisäksi kun tähän yhtälöön saisi lisätty säännölliset treenit, alkaisi ohjaajallakin taas pikkutytön suuret unelmat muistua mieleen. Mutta meidän lepakkovuoro treenit on mahdollisimman huonoon aikaan ja tästä johtuen kouluttajia ryhmällä 6. Ei sillä, kaikki kouluttajat ovat oikein osaavia ja kivoja ja mukavia ja aivan huippuja, mutta kuten maalaisjärkikin varmaan sanoo edistymistä on vaikea havaita.
Mutta ollaan me edistytty Elviksen kanssa. Ennen sain vain juosta treeneissä radan kerran tai kaksi läpi ja kisoissa sitten silmät pyöreinä katselin, että ei me kyllä tommosia... Nykysin kisoissa ei ole näkynyt mitään sellaista, mitä ei oltaisi treenattu, mutta treeneissä ollaankin sitten saatu sellaisia tilanteita harjoitella ja ottaa uusiksi useaan otteeseen. Niin ja tämä tyttökin on saanut huomata, kuinka etevä Elvis ihan oikeasti onkaan ja että kyllä sitä hieman voi Elvarinkin kanssa hifistellä.

Vaikkei vuosi mitenkään tulosrikas ollut [Paitsi Paavo varaserti ja Elviksen luokkanousu kolmosiin] on vuoteen mahtunut paljon tapahtumia ja meininkiä. Tänä vuonna treenattiin ja edistyttiin, ensivuodelle voisi siis odottaa kykyjemme näyttämistä myös muillekin?

We wish you a Merry Christmas

Minä vedän suuret linjat - ainakin mä luulen niin Minä saatan ajatella itsenikin tainnoksiin

Agilitya, Ylläri.
Voisin kiteyttää treenit yhteen lauseeseen: Paavo oli upea.


Rata ei siis mikään vaikea ollut, mutta tyytyväinen olin, kun alusta loppuun tehtiin kerralla läpi :D.
Aalta neloselle piti tehdä poispäin kääntyminen tai kuten kouluttajamme asiaa nimitti vippaaminen. Tai oikeastaan vippausniisto. Minulta jäi niisto-osa heikoksi kun juoksin jo koiran edellä putkelle päin. Toimi se niinkin.
6-9 tehtiin perjätöillä. Siis koira kierrätettiin takaa ja sitten persjättö. Olivat muuten toimivat, vaikka edelleenkin pidän sormia ristissä ja mieleni tekisi sulkea silmätkin, kun jätän koiraa selän taakse. Kepeillä piti mennä keppien vasemmalle puolelle ja 16-19 tehtiin valssaamalla. Siis sillä tutulla ja turvallisella tyylillä.
Paavo oli kyllä megahieno.
Toisella kierroksella jäin sitten 6-9 kohdassa varmistelemaan liikaa, jolloin koira kaatoi kaikki kolme estettä ja muutenkin rähinä oli herkässä jos liian lähelle menin koiraa ohjaamaan. Tilaatilaatilaa. Täytyy muistaa antaa tilaa herran isolle egolle.
Mutta oli se hieno. Johtui varmaa uudesta pannasta ja remmistä.

Niin. On vierasta on omaa. Minä nyt vaan etsiskelen Kaunista ja somaa,

Nyt kun messarin jälkeinen päivä on pyhitetty omaehtoisella kotiopiskelulle on varmaan aika vähän postailla kaikkea turhaa.

Talvi on vihdoin tullut tänne pohjoiseenkin uudestaan. Yllä oleva kuva tosin on otettu viime lumien aikaan.

Viime viikonloppu tuli tosiaan vietettyä Messarissa, enkä oikein vieläkään ole ymmärtänyt, mikä siinä tapahtumassa on se juttu, että joka vuosi pitää turistiksi sinne raahautua. Toisinaan pitää ihan itsekin epäillä omaa mielenterveyttä, sillä Kuopio-Helsinki välinen matka ei ole vain muutama kilometri, muutama sata kilometriä lienee lähempänä totuutta. Ja tänä vuonna en edes seurannut erityisen innokkaasti waleseja. Ennen sentään olen istunut kuin tatti kehän laidalla ja kuvaillut koiria, mutta tänä vuonna molempina päivinä kaikki haluamani rodut olivat ajoitettu päällekkäin, joten vajaan 12tunnin oleskeluni aikana ainoastaan se pari tuntia oli kehän laidalta kehän laidalle kiireistä hyppimistä.
Ja minuthan saattoi siis bongata hetkellisesti Karhukoirakehältä [ohhoh] ja seurasinpa molempina päivinä lyhytkarvaisten pyreneittenpaimenkoirien viiden koiran arvostelut ja sijoitukset. Lk. pyrrit kun ovat jo pidemmän aikaan [ja nyt puhutaan vuosista] kiinnostaneet minua, niin kai rodusta on sitten yritettävä saada kaikki tieto irti. Voin sanoa, että alkoi hetkeksi jo hieman epäilyttämään kys. rotu kahden maailmaa rakastavan spanielin omistajana. Yksikään pyrri ei ollut mitenkään liian innoissan tuomarin tullessa hipelöimään, joten se lienee melkoinen shokki, jos joskus pyrriäisen otan. Kelpiekehälläkin pyörähdin toisena päivänä ja sokerina pohjalla, syystä tai toisesta seurailin myös malikoita, tervuja ja gronttuja. Belggarithan ovat aina olleet [erityisesti malikat ja grontut] sellaisena taustalla olevia "ovathan ne ihan kivoja rotuja". Mutta että joskus näkisin itseni sellaisen omistajana? Jotenkin en ole vielä(kään) onnistunut luomaan sellaista mielikuvaa päässäni.
Niin ja tulihan sitä käytyä kuuntelemassa alkua luennosta "koiran rakenne ja liikkeet."
Olen nyt ihan kirjojen parissakin kyseistä aihetta kahlaillut vuosia, mutta asiantuntijan kertomana sain aiheesta huomattavasti enemmän irti. Harmitti vain, kun emme ehtineet Jannin kanssa koko luentoa kuulemaan. Nimen omaan liikkeiden tarkempi ruotiminen jäi meiltä kuulematta.
Noh Sunnuntaina sitten walesikehällä hetken nuokuttuani, joutuivat kehässä olevat koirat armottamaan syyniinii. Jännä miten helposti ja paljon liikkeet ihan oikeasti kertovat koiran rakeneesta. Toki olen asian ennenkin tiennyt, mutta nyt sitten osasi etsiä rakenteista vikoja entistä tarkemmin...
Tänään myös mittailin ja arvioin hieman Paavoakin ja Elvis joutunee huomenna arvostelun kohteeksi, kun menen poikia illaksi äidin luokse vahtimaan.

Messarissa toki se tärkein juttu on kojujen kahlailu. Ensimmäinen ostos lienee mutsin, joka oli ensimmäistä kertaa elämässään voittajassa, rahoittama rotuyhdistyksen welshikalenteri. Paavo kun komeilee kahdessa kuvassa, mikä lienee ihan hyvä saavutus, sillä kumpikaan kuva ei ole minun ottama. Äidin mielestä toisen kuvan olisi pitänyt olla Elviksestä, mutta njaa. Ehkä ensivuonna.
Lisäksi ostin Paavolle vain ja ainoastaan agilityssa käytettävät hihnan ja remmin. Tuollaisia "vetoremmejä" olen jo kuolaillut useammassakin agikisassa, mutta eihän agilitykisoihin tule koskaan otettua mukaan ylimääräistä käteistä. Niinpä messarissa sitten ostin sellaisen.
-kuva pannasta ja remmistä tulossa-
Lisäksi messarista lähtee aina joitakin uusia luita mukaan. Tänä vuonna kassin täyttivät lehmän korvat. Niin ja koska Paavo on innostunut syömään lelumatin jalat irti -> matti ei enää vingu, ostin messarista sitten Matti Juniorin, jotta jakkaran kiertäminen voi taas jatkua.
Viimeisenä muttei väheisimpänä ostimme äidin kanssa Elviksellekin takin/loimen/mikä lie. Viime vuonna ostin sellaisen Paavolle ja nyt vuoden mittaan olemme äidin kanssa todenneet loimen varsin käyttökelpoiseksi ja juuri passelin malliseksi ja kokoiseksi [kaikki tarvittavat lihakset peittävänä ja koira voi se päällä myös liikkua] joten ostimme sitten Ellullekin samanlaisen. Nyt ei tarvitse poikien vuorotella agilityssa loimesta.
-kuva loimesta/takista/mistä lie tulossa

Kun me olimme messarissa shoppailemassa, herää kysymys, missäs pojat olivat.
Elvis vietti lokoista viikonloppua siskoni luona Varkaudessa. Poika on saanut kuulemma juoksennella vapaana metsässä ja siskoni ja hänen ystävänsä olivat käyttäneet vuorotellen useasti päivässä pitkillä lenkeillä. Se, mitä "pitkä lenkki" ja "useasti" ovat siskostani, en tiedä, mutta lienee ainakin riittävästi riittävän pitkiä matkoja. Elviksellä tuskin on siis ollut valittamista, kun kaikki huomio on kohdistunut vain ja ainoastaan Elvariin.
Paavo taas matkasi kanssamme Espooseen ja minullahan on ollut varsin luksusviikonloppu. Ainoastaan lauantai-iltana tarvitsi käyttää itse koira lenkillä, muuten poika oli ulkoilutettu ja ruokittu puolestani.
Lauantain iltalenkkiin sisältyi kentällä tokoilua ja pitkästä aikaa otin pihalla tokoa silleen vähän pidemmän pätkän kerralla.
Paavo oli mainio. Hinkattiin lähinnä seuraamisia ja ne sujuivat tosihyvin. Sisällä seuraamiset ovat muuttuneet koiran osalta vähän kyttäilyksi "aivan varmasti sanot kohta seuraavan käskyn"- oloisiksi ja katsekontaktin pitäminen on ollut vähän hukassa. Nyt ei ollut mitään ongelmaa vaan koira oli täysillä mukana hommassa. Janni toimi kerran liikkurina seuraamisissa ja pitänee hieman harjoitella "valmis"-sanan käyttöäni. Paavo kun oli/on sitä mieltä, että "valmis", tai mikä tahansa muu epämääräinen "käsky", tarkoittaa aivan varmasti maahan menoa.


Tänään todetessani ulkona olevan varsin ihana pakkasilma suutasimme Paavon kanssa metsään aamulenkille. Lisäksi varasin myös ison kasan lihapullia ja lelun taskuun tarkoituksena metsäilyn jälkeen suunnata jollekin kentälle hieman tokoilemaan.
Aivan ihana aamu ja harmitti vain kun kamera jäi jälleen äitin autoon [siellä se on ollut koko viikonlopun, vaikka tarkoitus oli myös viikonloppuna kuvailla kyllästymiseen asti messarissa].
Tokossa otimme jälleen seuraamista ja poika oli taas aivan tohkeissaan tekemisestä. Teimme alokasluokan variaatiot seuraamisesta: kytkettynä ja vapaana ja sitten vielä liikkeestä maahanmeno ja pysähtyminen. Pysähtymisiä otettiin useasti, ne ovat jääneet hieman vähemmälle harjoittelulle joten niitä lienee syytä vahvistella. Lopuksi sitten hieman riehuttiin, kierrettiin puita ja otettiin epämääräistä pöytää. Lienee riittävästi tekemistä yhdelle kertaa.

Tällä hetkellä vähän arvon lähteäkkö koiran kanssa piristävälle hölkkälenkille vai trimmattako vihdoin ja viimein nuo hapsottavat korvat. Vähän on sellainen on fiilis, että päädyn kompromissiin ja jätän tekemättä molemmat.

He used the wrong words, knew what to say, but lost the way.

Onnistuneiden kisojen jälkeen oli aika palata takaisin maanpinnalle.

Koiralla oli vauhtia, "vähän" kierroksia ja aivot narikassa. Treenit alkoivatkin sitten varsin mallikkaasti. En tiedä kumpi veti palkokasvit nenäänsä: Minä vai koira. Paavo päätti varastaa lähdössä. Sellaista tempausta ei olla vielä nähtykään ja sellaiselle pelleilemiselle laitetaankin heti piste. Meno jatkui vähän sen mukaisesti. Kouluttaja hihkui innoissaan, kuinka hyviä jaakotuksia sain radalla, mutta koiralla oli omat kuviot. Kaikki putket piti käydä tarkistamassa varmuuden vuoksi ainakin pariin kertaan ja korvat lukossa luonnollisesti. Kun sitten alettiin löytää jonkinlainen yhteinen sävel etenemiseen, onnistui ensimmäinen rata lähes mallikkaasti. Nyt vaan Paavo otti myös herkästi häiriötä kentän puolelta. Ei lähtenyt minnekään, mutta katseli kaihoisasti.
Hyvää ensimmäisessä radassa oli Paavon irtoaminen. Kouluttajamme rataan tutustuessa [rata muuten oli osittain, etenkin se loppu, Jaakko Suoknuutin käsialaa kuulemma] sanoi, että tarkoitus olisi saada lähetettyä koira mahdollisimman kaukaa eräälle esteelle, jotta itse kerkeisi loppusuoran keskelle tekemään persjätön. Se este, jolle piti irrota, oli seinää päin, joten se ei houkutellut koiria ja syksyn mittaan kouluttajan ryhmissä ei ollut ollut yhtään koirakkoa, joka olisi onnistunut lähettämään tuolle esteelle jo edelliseltä esteeltä [niin, ettei ohjaaja mennyt edellisen esteen toiselle puolelle]. Arvatkaas ketkä onnistuivat joka kerta? Kouluttajammekin totesi, että paras suoritus tähän asti koko syksyn tekijöistä. Ei, Paavo ei ole irtoavaa sorttia...
Viimeinen rata, liki 30 esteen rata, menikin sitten koiran kanssa kilpaa huutamiseksi. Kepeillä etenkin alkoi hirveä mesominen ja siitä viimeistään huomasi, että koira oli pikkasen ylikierroksilla. Radan ne kohdat, joissa jäin tahtomattani pari estettä jälkeen, menivät hyvin, mutta auta armias, kun piti tulla kädelle. Koira yritti turhautuneena haukkumisen yhteydessä suorastaan syödä mun käden, kun tajusi, että siihen kädellä on tultava. Saatiin viimein hyviä pätkiä, kun koirakin hiljeni vähitellen, mutta on ne treenit paremminkin menneet.

”You have the capacity to learn from mistakes. You’ll learn a lot today.”

-the little prince-
Kisat ohi ja ohjaaja on yhtä hymyä. Ei, tuloksia tuijotellessa ei tulisi mielenkään hymyillä. Ollaan Elviksen kanssa päästy hyllyvauhtiin ja Paavon kanssa samoilla linjoilla jatkettiin. MUTTA, on jälleen todettava nykyisin suustani hyvin usein pongahtava lauseeni: Paavo oli paras.

Radat eivät olleet mitenkään haasteellisiä. Ensimmäisellä radalla oli kauimmaiseen putken päähän vienti, yhden putken peittäminen ja sitten se meidän virhekohta: suoraan putkeen meneminen.
Muuten radalla ei ohjauksellisesti mitään kummallisuuksia ollut. Alku tosin piti tehdä hiukka soveltaen, sillä rengashan se siellä nökötti toisena esteenä. Jos vähän helpommalla olisin halunnut päästä, olisin ottanut riskin ja ohjannut oikella kädellä, mutta nyt ei riskejä otettu. Vasemmalla selvisi ihan hyvin, mutta hiukan aikaa syötiin, kun jätin koiran nököttömään keinulle, jotta saisin etumatkaa putken peittämiseen.
Paavo oli upea. Loistava. Mahtava. Siinä missä Elvis on hyvin herkkä treeneissä ohjaukseeni ja kisoissa saan sitten vähän ylikorostaenkin tehdä asioita, on Paavo treeneissä melkoinen luupää, jolle toisinaan, etenkin putkisyöttien kohdalla, saa huutaa naama punaisena... Mutta kisoissa. Paavo on herkkis. Ekalla radalla valitettavasti, mutta yleisesti voisin sanoa, että sellaista Paavoa olisi oikein kiva ohjata, suorastaan helppoa.
Sitten ekan radan virhe ja hyvät puolet.
Aloitetaan hyvistä.
Paavon keinu. Keinu oli raskas, joten lentokeinua ei tehty, vaikka keinu oli alkusuoran kolmaseste. Lisäksi Paavo malttoi odottaa kontaktilla vaikka juoksin hieman edemmäksi ja päästin koiran vasta sitten.
Aata en edes katsonut, mutta äiti hehkutti, että hyvät olivat! Puomin ylösmenoon en kiinnittänyt huomiota, mutta hyvin koski kuulemma ja alastulo sitten varmistettiin pysähtymällä, kerta hylky oli jo alla.
Sitten hylkäykseen. Eipä tullut kyllä mieleen, että siinä olisin voinut jotenkin epäonnistua. Treeneissä semmoinen ohjausvirhe ei olisi tullut edes kysymykseenkään. pätkä oli siis aa-pituus-mutkaputki. Pituudella jäin ihan reippaasti jälkeen ja lähetin koiran putkelle. Kun olin vakuuttunut, että putki olis nyt lukittu lähdin leikkaamaan ajoissa, jotta varmasti ehtisin seuraavalle suoralle riittävän pitkälle ja kepit varmistamaan. Kun lähdin leikkaamaan, koira luki kroppaani ja käänsi suuntansa kauimmaiseen putkenpäähän. Sinne se iloisesti singahti, mutta matka jatkui. Seuraavan suoran päässä kauimmainen putkenpää olikin sitten aika helppo nakki, vaikka pidin sitä meidän tuhoon tuomittuna kohtana.
Niin ja kepit oilivat aikkas näppärät, mitä omintakeinen pohja selkeästi edes tässä hidasti koiraa. Muuten pohja ei tuntunut koiraa haittaavan, mutta ohjaajasta kyllä radan jälkeen tuntui, kuin olisi heittänyt vähän pidemmänkin lenkin.
Toinen rata. Nyt piti jo vähän ohjatakin. Ja kuinka ollakaan siinä toisessa haltuunottokohdassa sitten se hylsy tulikin.
Jälleen kontaktit olivat aikkas täydelliset ja kepitkin mentiin lujaa.
Alkusuoran jälkeen oli muuri ja muurin vieressä loivahko välistä veto ja siitä kepeille.
Päätinpä tehdä riskillä muurilla jaakotuksen, ollen lähes varma, että sieltähän ne palikat lentelisivät alas ja putkesta tullessa Paavo ampuisi toiseen putkeen muurin takana.
Mitä vielä. Palikat pysyivät paikoillaan ja Paavo kääntyi hyvin tiukasti käteen. Koira siis tulikin yllättävän nopeasti käteeni ja pamahti vielä eteenpäin, sinne minne rintamasuuntani sinä hetkenä osoitti. No sehän ei osoittanut yhtään minnekään ja sain kroppani oikeaan suuntaan hiuksen hienosti liian myöhään. Paavo ohitti seuraavan esteen, mutta sain koiran takaisin. Kun sitten suoritettiin este, koiran katse kiinnittyi aalle, sillä ohjaajan pasmat olivat jo täysin sekaisin. Silloin se meidän kuminauha naksahti äänekkäästi rikki. Tai sitten se oli Paavon pientä murinaa "ole sinä akka hiljaa, kyllä mä handlaan tän homman." Niinhän se Paavo vei homman omiin nimiinsä ja juoksi aalle. Pysähtyi kyllä hienosti alastuloon kun sen aika lujaa rääkäisin. Loppurata menikin mukavasti. Rima tai kaksi tippui, kun ohjaaja ei enää keskittynyt ihan täysillä hommaan, mutta muuten tyylikkäästi meni.
Paavon vauhdista kertonee omalta osaaltaan se, että kuuluttajakin totesi Paavon toisella radalla, että radalla meneekin tällä hetkellä hyvin vauhdikas walesinspringerspanieli. Lisäksi monet tutut ja tuntemattomat tulivat päivittelemään ratojen jälkeen, että on se sitten vain nopea.
Täs on siis hyvä jatkaa!

Elvis taas. Noh, kun nyt on päässyt tottumaan vähän vauhdikkaampaan kaveriin radalla niin voin sanoa, että kyllä turhautti ja pahasti. Elviksellä oli taas en takuulla irtoa senttiäkään, enkä kyllä ainakaan juokse yhtään enempää ja lujempaa kuin on pakko-päivä. Ei sillä, herran kaaret olivat vertaansa vaille, mutta muuten homma oli kuin tervassa juoksua. Saatiin hylky kepeillä. Elvari osui jotenkin jännästi keppiin ja sai juuri ja juuri kepitettyä tokavikan välin, mutta ei onnistunut sitten enää tasapainottelemaan vikaa väliä. Siitähän jatkoimme putkeen korjaamatta keppien loppua ja siitä hyl. Jos olisin tajunnut asian vähän aikaisemmin, olisin ehkä voinutkin ottaa kepit uudestaan. Sen jälkeen rata vain läpijuosten. Muuten puhtaasti, mutta se yksi este, joka suoritettiin kahdesti, jätettiin suorittamatta molemmilla kerroilla.
Hyvää radassa oli se että, keskityin ohjaamiseen ja sain Elvarin puomin alla olevaan putkeen ilman ylimääräisiä puomilla käyntejä tai edes sinne yrityksiä. WOU.

Tulevat suunnitelmat olisivatkin sitten sellaiset, että Elvari pääsee joululomalle. Ensiviikolla emme pääse Elviksen kanssa agitreeneihin ja sen jälkeen onkin sitten enää yksi kerta treenejä ja sitten joululoma 2-3viikkoa. Elviksestä kun huomaa heti, milloin ollaan treenattu joka viikko ja milloin vain jokatoinen viikko, niin päädyttiinpä äiskän kanssa, että katsellaan Ellun kanssa kisoja vasta ensi keväälle.
Paavon kanssa sen sijaan ajateltiin alkaa koluta kisoja vähän innokkaammin. On se sen verran hieno nykyisin. Viettäkööt sitten kisoista vaikka kesäloman.

Mä en kai ikinä taida aikuiseksi kasvaa.

-enkä sitä halua,
mä vaan kuljen pilke silmäkulmassa!-

Treenit ohi. Vikat treenit. Seuraavaksi kisoihin.
Autossa istuessani kelailin tän päivän treenejä ja mietin, mitä niistä kirjoittaisin. Onnistuneiden asioiden lista oli pitkä. Paavo oli hieno, kunhan alkuhöyryt oli päästelty [tässä yksi muistutus minulle, etten kisoissa anna Paavon katsella radalle].
Mutta, sitten löydettiin uusivanha ongelma. Sanalla sanoen rengas. Sain lähettää, leikata, kutsua, ohjata vastakkaisella kädellä ja vaikka tanssia rumbaa siinä vieressä, kunhan renkaalle ohjaus kävi vasemmalla kädellä. Oikealla kädellä ohjatessa Paavo tunki väkisin renkaan vasemmasta väliköstä. Rynni jaloista, alitti käden, törmäsi käteen... Otettiinpa sitten sitä radan lopuksi.
Muuten herra oli hieno, ja ohjaajat haltioissaan kyselivät, ollaanko me paljonkin otettu black lappeja, jaakkoja, sylkkäreitä ja muita radalla esiintyneitä hienouksia. Saan vaan kiittää omaa laiskuuttani ja isoa eteistä tästä asiasta.
Niin ja pitksätä aikaa olin tyytyväinen omaankin liikkumiseen. Kerkesin ja onnistuin tekemään erittäin ahtaassa välikössä jopa onnistuneesti muutamat valssit ja ties mitä hauskaa, joissa yleensä onnistun lahnaamaan koiran edessä. Ohjaajakin totesi, että tuollaisilla vikkelillä jaloilla pystyy tekemään nopeankin koiran kanssa vaikka mitä pyörähdyksiä. Pysyisi vaan nämä vikkelät jalat kisoihin asti.
Pieni pessimisti korvani juurella laittaa jäitä hattuun, kun suunnittelen tulevaa kisamenestystä... Tulokseen tähdätään. Ja koska minusta vitonen on samanarvoinen kuin hylätty niin nollaan tähdätään. Tuomarina toimii Minna Räsänen. Meillä Elviksen kanssa Räsäsen radoilla on aina ollut putki joko aan tai puomin alla, sellaisia tilanteita ei olla hetkeen treenattu.
Elviksellä olisi Jarmo Jämsä. En ole koskaan ollut Jämsän kolmosten radoilla. Ainoastaan kerran ykkösten radalla ja silloinkin radat olivat muistaakseni aika mielenkiintoisia.

Viikonlopun epikset jäivät meiltä väliin [jos siis joku tuloksia on kyttäillyt]. Edellisenä iltana äiti ilmoitti, että hän lähtee sunnuntaina sukuloimaan, joten minä suorastaan pakotin itseni nukkumaan pitkään seuraavana aamuna. Kun sitten aamulla kömmin ylös sohvalta, ilmoitti äiskä, että kyllähän ne epikset voidaan käydä kokeilemassa. Kello näytti tuolloin 11.50 ja kisat alkoivat 12.00. En oikeen uskonut, että oltaisiin menossa sinne...