24.1.2014

Ääripisteet lähestyvät toisiaan

Missä on minun "mamma älä jätä minua" edessäni pyörivä raidallinen pyrriotus?
Keskiviikkona agilitytreeneissä treenattiin takakiertoja (minun toive) ja rengasta sekä keinua. Tai siis nuokin esteet löytyivät pitkästä aikaa radalta. Kokonaista ja ehjää rataa emme saaneet edelleenkään tehtyä, kun pyrrieläin vähän kierrostui, mutta nyt vouhkaaminen ei ollut "mihinmihinmihinmihin", vaan lähinnä tapeltiin kumpi tietää paremmin mihin mennään.
En voinut edes olla harmissani Egon kierroksista, koska raitaeläin ihan itse yritti sitten kokeilla lähellä olevat esteet, mikä olisi oikea ja matka jatkuisi. Ennen Ego olisi vain jäänyt jalkoihini pyörimään sokeana kaikille esteille.
Vähänhän se nakertaa kun radan teko on melkein kirjaimellisesti ranteet auki tekemistä, kun pienenpienet hampaat käyvät aina mammalle huomauttamassa, että odottaminen ei sovi, nyt kuuluu mennä ja lujaaaaaa.


Mutta siis Ego siis sinkoili sinne tänne ja vähän pidemmälle, teki todella nättejä kääntymisiä kyllä joo siinä vaiheessa, kun ohjaaja ei jäänyt kauhuissaan ihastelemaan koiran menoa ja muisti itseasiassa kääntyä menosuuntaan. Radalla ihan oikeasti oli yksi kohta, jossa olisi voinut jopa käydä niistolla kääntämässä koiran takaisin päin, mutta koska Ego oli jo esteellä jäin minä vain sormet, varpaat ja jopa polvet ristissä toivomaan, ettei koira valitsisi ympärillä olevista esteistä mitään vaan tajuaisi kääntyä paikoilleen jääneen ohjaajan huomaan, koska ohjaaminenhan olisi ollut ihan liian helppo ratkaisu. Jotain jännitysmomentteja täytyy kuitenkin olla. Ihan kuin meidän radoilla niitä ei nyt muuten olisi...
Ja Ego oli kaikin puolin ihan superkoira. Jopa kepit mentiin tai ainakin haettiin loistavasti. Ihan ei ekalla kerralla kestänyt Ego sitä, että kouluttajamme oli keppien päässä lelun kanssa, mutta kun idea valkeni : ensin KAIKKI kepit sitten lelu niin johan alkoi asenne löytyä.
Maltti vaan pitäisi löytää jostain niin alkaa olla jo vähän turhankin hienoa menoa.


Paavon kanssa ollaan temppuiltu kotona, pienessä miehessä on alkanut taas ylimääräistä energiaa löytyvän. Kyllä, jopa Paavo on alkanut riehua riehumisen ilosta kotona.
Pakkasten tullessa ja auringon taas ollessa maisemissa sekä kameran taas pimentyessä itsestään, olen innostunut metsälenkeistä ihan uudella tasolla. En vaan ymmärrä, kun ihmiset vinkuvat jostain päälle kymmenen asteen pakkasissa. Itse olen ollut näillä keleillä ihan liekeissä koirieni kanssa. Tosin joo täällä päin Suomea ei juurikaan nuo tuulenvoimakkuudet häiritse millään tavalla...

Metsälenkeillä ollaan tosiaan tarvottu Paavon perässä. Polut ovat ihan yliarvostettuja, eikä minulla ole puoletkaan ajasta mitään käsitystä missä olemme, mutta jotenkin minusta tuntuu, että pieni spanielieni jäljestää ympyrää, koska polulta lähtö ja saapumispaikka eivät monellakaan metrillä heitä.
Lenkeillä Paavo on tosiaan liinan päässä saanut mennä ihan missä lystää. Minä tarvon kiltisti perässä ja Ego saa huidella vapaana metsän suurinta keppiä etsien. Ja voi että sitä pienen koiran suurta intoa, kun pääsee käyttämään ihan oikeasti nenäänsä. Paavohan voisi jatkaa jäljestämistä vielä kauemminkin eikä Egonkaan säntäilyssä ole ollut suurempiä taantumuksen merkkejä, mutta pari tuntia metsässä plus kävelyt kotiin ja takaisin saavat minunkin varpaani jo huutaman lämmintä vilttiä ja sormet kaipaavat kuumaa teekuppia. Talvi, mikä ihan tekosyy <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti