Tämän vuoden osalta agility on nyt korkattu ja pieni tauko teki ihan hyvää. No kepit nyt oli unohdettu ihan täysin, mutta muuten en ollut huudon lisäksi tunnistaa koiraani radalla.
Ego-eläin kun päätti, ettei mamma olekaan siellä radalla ykkösjuttu. Pieni raitaeläin oli ihan fiiliksissä radalta löytyvistä putkista ja auta armias, kun koira tajusi, että suoran jälkeen pääsee putkeen. Mari oli meitä taas kouluttamassa ja Egon vauhdista kertonee se, että Marin mielestä koira oli aiempiakin kertoja nopeampi. Johtunee siitä, ettei Ego kyttäillyt hetkekäkään mun tekemisiä vaan eteni. Tahtoi mennä, mutta Ego kuunteli. Se ohjautui. Radalla oli vastaputkea pariin otteeseen ja leijeröinti ja muuta mukavaa. Siinä vaiheessa kun koiraa piti hidastaa ja itseasiassa vähän vääntää jotain pikkuhifistelykäännöksiä niin niistä emme tässä postauksessa puhu. Minä haluan nyt fiilistellä vielä siinä vauhdin huumassa.
Vastaputkella tarkoitan nyt semmoista tilannetta, että koiralla on (tai meillä ainakin oli nyt tällä kertaa aina) suora näkyvyys vääräänpäähän putkea. Siihen vielä lisättiin, että itsekin oli magneettina siellä väärällä puolella ja koira piti saada sinne kauaksi. Pakko kehua, mutta Ego oli ainoa, jolla homma onnistui aina heti ensi kerrasta lähtien. Pikkasen vastaista kättä ja koira tiesi heti kumman pään valitsisi. Siis VASTAINENKÄSI. Viime vuoden vikoissa treeneissä (siis viime kerralla) pohdiskelin, pitäisikö minun nyt tehdä asiat itselleni hankalaksi ja opetella parit ohjauskuviot uusiksi ja käyttääkin sitä koiranpuoleista kättä, Ego kun tuntui vain paineistuvan vastaisesta kädestä ja tuli pyörimään ympärilleni. Se mitään paineistu. Kunhan pelleilee ja räyhää keskenään.
Ja sitten leijeröinti. Kyllä koirani jonka kanssa ollaan painittu jo pelkästä eteenpäin irtoamisesta puhumattakaan sivuttain etäisyyden otosta... ollaan me jossain välissä jotain oikein tehty, koska homma toimi. Suosittelen kaikille putkihullujen koirien omistajille joskus testata putkipalkkamenetelmää. Meillä se näköjään toimii ainakin toistaiseksi.
Treenien jälkeen pari naista tulivat ihastelemaan Egoa. He olivat ensimmäistä kertaa agilityn alkeiskurssilla ja olivat ihastuneet Egon innokkuuteen ikihyviksi "se kun kerkeää pyörimään matkan aikana niin nopeasti ja useasti..." nyt pyörähdykset onneksi tapahtuivat aina kun palasimme hiomaan jotain kohtaan. "Eikä sillä ole vieläkään akku loppu." Juu ei Egolla, se kyllä jaksaisi, harmi vaan että väsymyksen näkisi sitten keskittymisen puutteena radalla, vaikka yli iso suusta roikkuva kieli, hullun kiilto katseessa ja kuolavana poskella antaisivat muuta ymmärtää.
Mutta se miksi haluan nyt fiilistellä tässä tunteessa, on se, että melkein jo eilen kirjoitin postauksen otsikolla "Motivaatio, missä olet!?" tänään sain kyllä ihan uutta puhtia asioiden harjoittelemiseen, vaikka hallinavaimen palautinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti