It's the time you spent on your rose that makes your rose so important

Pikku hiljaa ole alkanut nauttia arjesta. En siksi, että työpäivät ovat edelleenkin pääsääntöisesti luvattoman pitkiä, mutta nyt pitkien päivien väliin on mahtunut jokunen vapaapäivä, tai vähän myöhempi työaika, tai sitten kerran viikkoon sattuu niitä normaaleja kahdeksan tunnin vuoroja, jotka mahdollistavat illalla muun elämän.
Minun onneksi täällä etelässä asustaa Janni, jonka kanssa pystyy suunnittelemaan treenit alkavaksi jo kuudelta aamulla, jos muuten ei meinaa kentälle keritä. On sitä joskus oltu neljän jälkeen auringonnousua metsästämässä kentällä, mutta se on ihan oma tarinansa se.
Liityin myös tuossa kesällä EKK:n jäseneksi ja suureksi ihmeekseni, meille tarjoutui mahdollisuus päästä vakioryhmään treenaamaan. Tämä tilaisuus tosiaankin käytetään hyväksi, etenkin kun treeniaika on semmoinen lepakkovuoro, niin on töidenkin puolesta mahdollista keritä edes suurimpiin osiin treeneistä.
Ja kun ei ole treenejä tarjolla, vaikka vapaa-aikaa olisikin, onni on ystävät, jotka lähtevät todellisen ammattilaisen kanssa metsäseikkailuille, ilman kartaa tai kompassia ja määränpääkin selviää yleensä paikan päällä. Tutuimpia lausahduksia on ehkä "no tää on tämöinen ehkä tunnin kierros..." ja kaksi tuntia myöhemmin... "Tosta menis tuollainen 10km lenkki..." ja 12km myöhemmin, kun totetatte, että ainoa reitti autolle on mennä reitti takaisin päin.

Faktahan on kuitenkin se, ettei nuo minun pojat ole enää mitään nuoria poikia, eli treenejä tehdään koirien ehdoilla. Paavo ei ole agilitykentälä tehnyt juuri muuta kuin putkia ja puomia. Yleensä teemme jotain oheistoimintaa, kuten nyt uusinta projektiamme tunnistusnoutoa.

Metsälenkit ovat selkästi spanielin mieleen kaikkine hajuineen, kun taas asvaltilla tallustelu on nykyisi Paavosta jo suorastaan typerää ja hölkkälenkit vedetään Paavon vauhdilla. Selkä ei selkeästikään ole ihan priimassa kuosissa, mutta ensi viikolla ollaan menossa niin osteopaatille, kuin eläinlääkäriiin rokotuksiin ja perustärkkeihin. Toivottavasti näistä löytyy helpostusta pienen spanielin menoon. Aina kun ei voi metsässä lenkkeillä ja haahuilla metsänolentojen hajujen perässä pitkin pieniä polkuja.

Egon kanssa taas treenataan kyllä niin, että joku kaunis päivä tehdään huolettomia kokopitkiäratoja, mutta siihen on matkaa. Raitaotus täytti kuitenkin jo 7. Jos kisaisimme jo nyt, kisaisimme varmasti täysillä ja vielä pari vuotta, mutta nyt, minulla ei ole mitään kiirettä kisoihin. Ei minulla oikeastaan ole enää edes kisahaaveita Egon kanssa, mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.
Ego on kyllä edistynyt ihan super hienosti, mutta kuten kaikki tekeminen Egon kanssa, myös edistyminen ja takapakin ottaminen on äärimmäisen liipasin herkkää touhua. Mukavuusalueella koetaan paljon onnistumisa, mutta heti pienikin epämukavakohta epäonnistuessaan voi tuoda meille melkoisen takapakin ja paluun lähtöruutuun. Siksipä tehdään kaikkea maltilla. Yksittäisiä esteitä, yksittäisiä ohjauskuviota yrittäen koko ajan saada koira pysymään estefokuksessa. Siinäpä sitä haastetta onkin.
Meillä kuitenkin on EKK:lla oikein kiva Satu-kouluttaja, jonka ajatuksenjuoksu ja ideologi kuulostivat korvaani hyvältä. Katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi talven aikana.

Mitä tavoitteita ohjaajalla sitten on? Ollaan Jannin kanssa aloitettu fysiikkatreenien juoksentelu aina treenien pääteeksi. Tarkoituksena olis löytää taas ne liikeradat, kohottaa kuntoa ja löytää taas intohimoinen urheilija, joka varmasti jostain sisältäni vielä löytyy. Polven (tai oikeastaan polvien) mennessä muutama vuosi takaperin huonoon jamaan, on ollut todella vaikeaa löytää taas sitä tekemisen riemua urheilusta. Minultahan kiellettiin hetkeksi kaikki, mistä vapaa-aikani perustui. Ei saanut juosta (ei agilitya, ei hölkkälenkkejä ei mitään!), ei potkia (thaikkukin jäi siis tauolle, on muuten edelleen) eikä tippua, eli periaatteessa sain boulderoida, kunhan vaan en tippunut tai hypännyt alas, vaan kiipesin reitin vielä alas päin. Enhän minä tällaista voi luvata. Boulderoitiin kuitenkin kuuluu, välistä se riskinotto ja tippuminen patjalle.
Sallittua oli typerät jumppaliikkeet ja salilla laitteilla teko. Jee.
Kun liikkuminen on taas sallittua, on ollut jo jonkin aikaa, mutta uudelleenhan tästä on saanut itseään taas rakennella. Agilityssa ei enää valssit lennä ja pikajuoksussa ei askel rullaakaan kevyesti. Nyt kuitenkin ollaan taas asioien parissa tekemässä töitä kohti parempaa tulevaisuutta, polvien ehdoilla.