Great things never came from comfort zones

Eiliset treenit kiteytetään yhteen kysymykseen: Mitä tässä just tapahtui?

Mentiin ratatreeneihin, siinä oli pientä kikkailua ja ekalla kerralla harjoteltiin japanilaista (koska Ego oli päättänyt hakea estetä, harmi, että aluksi ei ohjaajan uudet ohjauskuviot osuneet yksiin pyrrin päättämille rataversioille...). Japsi onnistui, jatkettiin takakiero mylläkkää ja suoritettiin a. Nappiin meni ja tauolle.
Radalla ehdottomasti vaikein kohta oli kepit. Ei kepit itsessään, niissä minä jopa sain aina leijeröidä putken toisella puolella vaan keppien aloituksen vieressä oleva putkenpää. Tooodella monet koirat, jos eivät hakeneet putkea, hakivat kepit kuitenkin väärin, sen verran se putki hämäsi taitavampiakin koirakoita.
Treenattiin siis kepeille hakua ihan alkuun ja sittenpä Sanna huudahdaa "alotapa alusta". Ihan alustako. Kyllä.

Ja mitä tapahtui? No me tehtiin koko rata alusta loppuun, yhden takakierron korjauksella kolkyt estettä. Jos koirana ei olisi ollut Ego, niin olisin kiljunut riemusta ja kehunut koiraa äärimmäisen kovaäänisesti ja tehnyt parit kärrynpyörätkin (mitä en ole koskaan osannut tehdä) maalissa, mutta koska en halunnut kierostuttaa Egoa loppuun, niin jouduin tukahduttamaan riemunkiljaduksen ja tyytymään taputtelemaan koiraa ja kehumaan maltillisesti "hieno äijä". Sen verran annoin innostuksen näkyä, että heitin loput lihapullat Egolle melkoisella innolla.

Että sellaset reenit, sellasta meille.