Are you really happy or just really comfortable?

Vihdoin kun on alettu selättää flunssa, on ollut aika löytää arjen rytmi. Ollaan hölkkäilty, käyty häkeltymässä agikentällä, eksytty sienimetsään, mistä ei kotiintuomisia löydetty, mutta onneksi äidin pakastimesta löytyi tarpeet sienipastaan, pari jälkeä tarvottu ja muutenkin, nautittu. Agilitya ollaan nyt pari kertaa käyty pari kertaa juoksemassa itsenäisesti. Ensimmäisellä kerralla teemana oli kepit ja toisella kerralla kontaktit ja poispäinkäännökset.
Keppitreeneissä haukoin henkeä. Tehtiin joskus pro perrolla keppejä ja kyllä huomasi, kun apuna on henkilö, joka tietää missä palkata ja huutaa minulle, että älä prkl varmistele vaan mene niin johan oli pyrrin päässä alkanut palaset loksahtelemaan paikoilleen. Se mieletön fiilis, kun juokset putken toisella puolella, siis leijeröit, ja missään vaiheessa ei näyttänyt siltä, että Ego yrittäisi lopettaa kepit kesken. Se oli vaan niin mageeta, että pakko oli ottaa kepit vielä kerran, ja toisen ja... lopuksi tehtiin pörriäisen kanssa sama fiilistely rata mitä oltiin jo Paavon kanssa hupsuteltu. Paavosta ei varmaan tartte sanoa kuin, on se mahtava.

Kontaktitreenit ovat aika pala kakkua. Seuraava kysymysmerkki minulla vaan on se, että jos lähden Egon kanssa yhtä aikaa puomille niin minulla ei ole mitään mahdollisuuksia olla yhtä aikaa kontaktin päässä raidallisen kanssa, sen verran on tykittämistä harjoiteltu. Toisin sanoen, tartteisin jonkun huutamaan vierelle, älä varmistele vaan luota ja anna mennä. Kyllä Ego osaa. Se oikeesti osaa. Ja Paavohan osaa kontaktit, jos siellä on se nami. Muuten eläkeläinen suorittaa alastulot vähintäänkin kysenalaisesti.

Päästiin tällä viikolla pro perrolle ihan oikeisiin treeneihinkin. Valitsin tekniikkapuolen, siellä ei ollut mitään ylimääräisiä esteitä, vain putkia ja hyppyjä. Teemana oli tiukat käännökset.
Radalle mennessä annoin namikipot ja muut Harrille ja sanoin, että palkkaa missä haluat. Puhuttiin asiasta ja oli kiva huomata, että myös Harrinkin mielestä 14 esteen "radanpätkä" oli meille ihan helppo juttu.
Ei me ekalla kerralla virheittä selvitty. Ensimmäisen treenattava asia oli putken vieressä oleva takaakierrettävähyppy. Putkeenhan se raitaotus vipelsi, mutta vain koska ohjaaja ei osannut ajoissa avata suutaan ja huutaa oikeaa käskyä. Seuraavat kerrat melkein hyvin, vähän oli hakusessa että kierretäänkö se este vai saako sen posottaa suoraan yli.
Selvittiin, sitten alkoi juoksusuorien rallattelu. Ei muuten mitään, mutta aloitin tällä viikolla thaiboksauksenkin uudelleen ja voin sanoa, että jaloissa tuntui hyvinhyvin nopeasti hapotus, kun edellisenä päivänä oli potkuharjoituksia, koulussa oli päivällä Pisanmäissä möyrimistä ja nyt olisi pitänyt juosta vielä Egon edellä. Ensimmäinen juoksuposotus onnistui, koska siinä sain riittävästi etumatkaa, mutta loppusuora, etumatkaa ei juurikaan ja siihenpä tunget koiran eteen kaksi valssia. Minä juoksin ja tein valssit. Ei hirveen hienoja valsseja, mut pirulainen, vikalla kerralla nollalla maaliin ilman ongelmia.
Onni on kovan työn jälkeiset onnistumiset. Me aletaan taas handlata agility.

”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.”
Koulussa meillä oli sienestyspäivä, innostuin.
Loppuviikosta olin äiskän luona, kun äiti lähti Helssinkiin. Poikettiin poluita, tietty, poikettiin vähän syvemmälle metsään, otin kivoja kuvia, metsästettiin auringonlaskua ja sittenpä pohdittiin, missäs myös oikeen ollaan.
Mitä tehdä, kun olet hetken löytymättömissä? Ota spanielipoikien kanssa kuvia ja anna Egon mennä edellä. Koti löytyi helposti.