Not all treasure is silver and gold

Pari viikkoa takaperin pappapanieli alias Paavo Perkele tai tuttujen kesken Paapaa vaan, täytti 12 vuotta!
12 vuodessa menee minulla itselläni jonkinnäköinen henkinen raja ja sitä vain oikeasti ymmärtää, että yhteisiä vuosia on vääjäämättä enemmän takana kuin edessä päin. Toki Paavon kanssa, ollaan edetty selän pahan kipuilun jälkeen viikko kerrallaan jo muutaman vuoden ajan, mutta kiitos super hyvän huoltotiimiin, osteopaatti Jennyn sekä Jannin, joka käy Paavoa kranioimassa, kun omat taidot eivät vielä riitä, on Paavon selkä pysynyt vetreässä kunnossa (ikäisekseen).
Paavo tekee yhäkin kaiken niin kuin Paavo itse tahtoo, ellei jopa vähän vielä jääräpäisemmin, Etenkin kun nykyisin ei kuulo enää toimi kunnolla, niin on ollut allekirjoittaneellakin opettelemista, kuinka saada panieli "kuulemaan" ohjeita.
Paavo on myös edelleen tämän lauman kingi ja erityisesti tuo uusin musta karvakasa lukeutuu Paven ykköskannattajiin. Se on kuulkaas hirveä paniikki ja ison numeron aika, jos Paavo metsässä menee viereisellä polulla. Sehän voi eksyä matkalle.
Toivotaan siis, vaikkei yhteisiä vuosia edessä olisikaan enää 12, että niitä olisi edes vielä muutama.

Kesällä ei mennä nukkumaan

Olin kesälomalla jopa viikon verran. Lomauunnitelma kerkesivät singahdehdella vähän joka suunttaan jo ennen loman alkua ja vasta oikeastaan loman puolessa välissä tiesin, miten loppuloma menisi: Kuopiossa koko viikko, kuinkas muutenkaan.

Kuvat, sanat, kertovat vai miten se nyt menikään. Tuhat kertaa Nauttikaa.

On meillä onnellisia vuosia Tähtiin kirjoitettuja

Tänään 9.8 on Egon synttärit, ollut jo viimeiset 8 vuotta samana päivänä.
Kyllä, tuo pieni raitaeläin on 8-vuotias! Siis 8. Vastahan se oli semmoinen ärsyriiviö, joka seurasi varjon lailla jokaista liikettäni, näytti supikoiralta, piippasi koko ajan ja puhkui nuoruuden intoaan.
Nykyisin Ego ei näytä supikoiralta ja piippauskin on vähentynyt. Ärsystä on tullut mitä ihanin luottokoira ja en tiedä onko jossain tehty oikein vai tosi pahasti pieleen, kun Ego on minun koiristani se, johon luotan tilanteessa kuin tilanteessa eniten. Onhan Paavo toki leppoisa, mutta se on noh... Paavo. Ei se lisänimi perkele ole mistään tuulesta temmattu, mutta minkäs teet, jos koirasi tietää paremmin kuin sinä niin...
Ja Rutun kanssa eletään mulkkuikää parhaimmillaan. Että minä tykkään koiranpennuista...

Mutta Ego. Toki Ego on yhä räjähdysherkkä, vähän kierroksia ottava ranskalainen, mutta näiden asioiden kanssa ollaan opittu elämään. Ja on ollut paljon tilanteita, että kun pitkästä aikaa ongelmakohta on jouduttu kohtaamaan niin on herännyt vain kysymys, mikä ongelma? Agilityssa ollaan jo niin taitavia, että ihan tosi vähän kutkuttaisi käydä vielä kisaradoilla asti, mutta saas nähdä. Jos nyt edes mölliradoilla käytäis pari kertaa juoksemassa. Ehkä.

Mutta ei se vanhuus ole ollut Egolla pelkkää viisastumista. Tuossa joskus keväällä huomasin Egon kuonoon ilmestyneen patin, joka yleensä kielii suussa olevasta tulehduksesta. Siispä varasin Egolle hammaskivenpoistoajan ja ajattelin, että tulehdus saataisiin sillä kuriin.
Kävi ilmi, että kyllä hammaskiveä oli, mutta oli siellä suussa myös kolme murtunutta hammastakin (tai näin epäiltiin). Siispä ei kun soittelee ja kilpailuttamaan muutamat eläinlääkärit. Päädyin VihtiVettiin monestakin eri syystä, mutta kolme tärkeintä
1. suht lähellä, 2. taisi olla halvin hinta-arvio 3. ei tarvinnut kuin noin kuukausi odottaa operointia.
Tämän yhden hoitokerran tuloksena, tulen muuten jatkossakin käyttämään koirani kyseissä paikassa, minä vaan tykkäsin ja minulle selitettiin rautalangasta vääntämällä, mitä Egon suusta löytyi. Ja löytyihän sieltä, nimittäin kaksi murtunutta hammasta ja kolmen hampaan juuret olivat syöpyneet. Kyllä, syöpyneet, siis luutuneet leukaluuhun. Sanoivat, että kannattaa alkaa lottoamaan, ei ole nimittäin tämä vaiva ollenkaan koirien yleinen vaiva (vaan kissojen, mutta olemmekin aina epäilleet, onkohan Egossa ripaus kissaakin) ja Ego oli vielä ihan liian juniori tähän vaivaan, eikä tällä rodulla tätä vaivaa tunneta ollenkaan, edes niillä vanhemmilla yksilöillä. Syöpymiseen on kaksi vaihtoehtoa. 1. Geneettinen alttius, joka lekurin mukaan olisi todennäköisempää, koska kolme syöpynyttä hammasta (joista yksi oli eripuolella suuta) on paljon ollakseen vain sattumaa tai 2. Suussa on ollut laajalti todella paha tulehdus. Asioihin saadaan toivottavasti vastauksia, kun käyn kontrolloimassa Egon suun viimeistään ensi keväänä, todennäköisesti käyn jo vähän aikaisemmin. Liian aikaisin ei kuitenkaan vissiin sovi käydä, koska ei tiedätä kuinka nopeasti mahdolliset lisäsyöpymiset jatkuvat...

Että semmoista Egolle. On Egolla tässä ollut myös vajaan vuoden sisällä etujalan kanssa outoa ontumista. Vielä en ole lääkärille tai muulle ammattilaiselle vienyt, mutta tässä kovasti taas tarkkaillaan tilannetta, koska nyt kun pyrrit ovat löytäneet toisensa niin leikkien jälkeen Egon toinen etupuoli liikkuu vähän kankeasti.

Ja tosiaan Ego on tajunnut, kuinka siisti tuo pentu on. Oma lelu ja se jaksaa leikkiä koko ajan... tai itse asiassa ei jaksaisi, mutta Ego jaksaa. En tosiaan uskonut, että minun pitäisi Egoa olla välillä hillitsemässä ja selittämässä, että Rutun hyvä välillä nukkua.

Ollaan vaan ja hengaillaan

Meidän arki soljuu aika kivasti, pentu alkaa olla osa laumaa, mitä nyt käytöstavat ja itsesuojeluvaisto puuttuvat täysin. Rutun mielestä on ihan ok, yrittää viedä muilta lelut ja jos ruokavalvojalla silmä välttää,niin pieni mustuainen on aiheuttamassa pahennusta muiden kupeilla. Alkuun Egon kipolle pääsikin, mutta nyt Ego on alkanut saada itsevarmuutta vähän komentaakin pentua.

Arkeen on kuulunut paljon vapaanaoloharjoittelua metsässä. Vähän olen kauhuissani tästä luoksetulosta, vaikka nyt menee ihan hyvin, kunhan palkata muistaa. Egolle kun en koskaan joutunut opettamaan mitään luoksetuloa ja lähellä pysymistä. Egolle kun minä olin alusta asti kaiken keskipiste ja jos vaan satuin höpöttämään raitaotukselle, niin se oli niiiiiiiin siistii. Ruttu on vähän itsenäisempi. Vaikka olenkin Rutulle tärkeä tukipilari niin toisinaan metsässä on ihan tosi hyviä jäniksenpapanoita, lumen alta paljastunutta sammalta tai tosi mielenkiintoinen puu, jota on mielenkiintoisempi tuijotella kuin rynnätä täysiä luokseni. Toivottavasti Egosta tarttuu luoksetulon siisteys ajan kanssa pentuunkin.

Ollaan me käyty agihallillakin. Vieraissa paikoissa ei repimisleikit vielä innosta, kun ympärillä on niin paljon kaikkea jännää, mutta nameilla ja namikipolla ollaan jo juostu täysiä siivekkeiden läpi ja rallateltu siivekkeiden ympärillä.
Kotona leikin yhteydessä Ruttu juoksee ja hakee ikeanputkea, kuin se kuuluisi jokaisen koiran arkileikkeihin ja ohjelmoituihin perustaitoihin. Myös vannerenkaan läpi juostaan ja ympyrää selkeästi jo haetaankin ilman pallonheittoapua.

Isotkin pojat ovat saaneeet osansa pienistä treenihetkistä. Paavo jumppailee lähinnä istu-maahan-seiso-asioita ja Egonkin kanssa jumppaillaan takapään käyttöä ja mattoa.
Ego on päässyt myös treenaamaan agilitya ja viime treeneissä jälleen rallateltiin loppuun 20esteen möllirata ilman isompia ongelmia kuin ohjaajan hapottavat jalat. Ja Egohan meni, vaikka aluksi oltiinkin saatu raitaotukselle vähän kierroksia, kun oltiin opiskeltu "inin"- vihjettä ja Ego ihan itse joutui pohtimaan, mitä sitä pitää tehdä ja hienoja suorituksia esteen, parin pätkissä se tekikin. Tietyissä tilanteissa moinen vihje/käsky lieneekin ihan hyödyllinen, mutta ainakin useimmiten, mitä olen kisaratavideoita katsonut, niin minulla on noussut vaan kysymysmerkki pään päälle ja kysymyksenä on vain "miksi?".
Kun ensimmäistä kertaa kuulin moisesta vihjeestä, ja että nykyisin _kaikki_ tekee niin, niin minusta siinä ei ollut mitään logiikkaa. Enkä vieläkään tulisi tekemään moista esteentaakseohjausta niin epäloogisesta asennosta lähtötilanteessa, kuin silloin harjoituksissa. Minulle ei oikeen koskaan kerrottu, miksi en vaan voi olla niin vanhoillinen ja ottaa hommaa haltuun vastaisella kädellä ja ohjata koiraa esteelle liikkeen avulla, vaan miksi joudun odottelee koiraa ja luottamaan siihen, että käskysana on opeteltu kunnolla? Ehkä epäilyni olisi hävinnyt, jos minulle olisi kellotettu aloitus ja todettu, että se nyt vaan on nopeampaa - jota itse epäilen kovasti.

Viime treeneissä "inin"-tilanteessa olisikin ollut järkeä, jos tilanne olisi ollut radan jossain välissä ja olisin jäänyt vahingossa pahasti koiran jälkeen . Tosin uskon ja tiedän esim. Paavon kanssa, että moisissa tilanteissa pärjää estehakuisen koiran kanssa ohjaamalla tilanne loppuun asti.
Tässä kohtaan pitänee sanoa, että minusta on ihan jees harjoitella kaikkea tuommosta temppuilua ja kokeilla uutta, mutta en tiijä tullaanko minun suusta ihan oikeasti koskaan radalla kuulemaan "inin!"

Alkuperäinen tarkoitus oli vain tulla lätkäisee pari kuvaa blogiin, mutta tuossa nyt vähän tekstiäkin, koska minulla on niin paljon hampaankolossa kaikista nykytrendeistä agilityssa -ennen vaan oli kaikki paremmin, tai no. Ennen piti vaan osata ohjata niin kyllä se koirakin osasi.

Missä Ohto synnytelty

Missä Ohto synnytelty,
Mesikämmen käännytelty?
Luona kuun, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä.
Sieltä on maahan laskettu
Hihnoissa hopeisissa,
Kultaisissa kätkyeissä

Saanko esitellä Louhikorun Ohtoherran, ihan Ruttu vaan näin tuttujen kesken.
Ruttu on koplisten uusin jäsen ja jotenkin tässä minun pörriäisten hankinnassa on tietty kaava.

Egoa hankkiessa, olin ollut Seijaan yhteydessä, kysellyt rodusta jne.
Tiesin Egon pentueen olemassa olosta, mutta ajattelin, ettei vielä ole pennun aika - Kunnes Seija ehdotti, että kävisin kotia vailla olevaa urosta vilaisemassa. Hirrrrrveen hyvän harrastuskoiran siitä saisin. Kun vielä Heidi vinkkasi kivasta uroksesta niin olihan se mentävä katsomaan. Ja viikon päästä Ego kotiin hakemaan.
Entäs Ruttu sitten?
Kävin Seijan luona hieromassa pyrrejä. Kerroin, ettei pentukuumettani viimeaikaiset kivat pentueet helpottanut, mutta ihan vielä ei olisi pennun aika.
Seuraavana päivänä Seija lähettikin viestin, että Saijalla olisi vielä yksi kiva uros kotia vailla, käy ihmeessä katsomassa. Seuraavana päivänä Heidikin samaisesta pennusta vinkkasi. Pakkohan se oli moinen pentu käydä katsomassa ja viikon päästä kotiin hakemassa...

Ensimmäiset fiilikset Rutusta ovat varsin hyvät. Tosi mutkaton, itseensä luottava pörriäinen, joka ei elämänmuutoksesta ole ainakaan vielä ollut moksiskaan. Uusia ääniä hetki kuunnellaan, ehkä haukahdus tai kaksi mörköjen kakoittamiseksi haukahdellaan ja sitten meno jatkuu. Uudet ihmiset ovat ihan tosi jees ja rauhalliset panielivanhukset ovat superjuttuja. Egokin olisi kiva, mutta nyt pennun yrittäessä leikkiä Egon kanssa, onkin Egon alkuinnostus pennusta hävinnyt. Mutta arki on ollut varsin leppoisaa. Pentu on tyytyväine, kun hereillä ollessa on leluja tarjolla ja nukkuessa sitten kanssa nukutaan tiukasti.
Kelpo pentu, katsotaan mitä tästäkin taas tulee.

Ja jos minua huvittaa lähden merelle tai viidakkoon seikkailemaan

Etelään paluu on alkanut melkoisella rytinällä. Mukaan on mahtunut pieni huolestuminen, kun pienelle spanielille puhkesi yks kaks ärhäkkä hiiva korviin ja tästä johtuen (?) koko koira oli taas todella suruisan oloinen. Nyt ovat korvat puhtaat ja pieni perkele taas omaa häntää heiluttava itsensä. Vanhalla koiralla vaan nämä yllättävät ärhäkät sairastelut pistävät vain miettimään, onkohan taustalla jotakin muuta ehkä vielä jotain vakavampaa.
Ollaan myös käyty pari kertaa tämän vuoden puolella osteopaatilla ja takapää on lähtenyt aukeamaan ihan huikeeta vauhtia. Nyt viime kerralla vain huomattiin, että Paavon niska on aivan tukossa ja osittain oli kuulemma jopa kosketusherkkä. Tuon kaltainen tukoskin voi osaltaan selittää äkillisen hiivan ja olemuksen. Kotihoidoilla ollaan kuitenkin saatu hommaa eteenpäin, kun osteopaatilla saatin niska jo reagoimaan hoitoihin.
Toistaiseksi kaikki on kuitenkin taas hyvin ja sainpa muutaman kyyneleen tirauttaa onnestakin, kun muutamana aamuna huomasin, että pieni pappapanieli venytteli takaosaansa oikein makoisasti.
Ostin tuossa jokunen kuukausi sitten koulun kautta Handy Cure hoitavalaser-laitteen ja tehnyt sillä nyt ihmiskokeita (kaikki koekaniinit ovat joutuneet toteamaan, että auttaa!) ja erityisesti Paavoa olen laitteella läpi käynyt, kun iltaisin pieni spanieli nukahtaa sohvalle vierelle. Paavolla olen käynyt läpi niin lanne ja lantion alueita ja selkärankaa ollaan laseroitu nikama nikamalta. Välillä tehon ja vaikutuksen huomaa välittömästi, kun löytää sen the kohdan lantiosta ja etutassu (sitä, mitä jyrsitään), alkaa värähdellä.
Koulussa käsiteltiin viimeksi myös aihetta nivelten mobiloisointi ja sitä, kuinka jo pelkästään varpaita pyörittelemällä saattaa saada koko kropassa ihmeitä aikaan. Pyöriteltiinkin itse omat nivelet auki aamujumpaksi ja erityisesti niskan jäykkyyden poistaminen tai helpottaminen pelkästään pottuvarmasta mobilisoimalla sai hymyn huulille.
Voin sanoa, että aamuisin minut näkee ravistelemassa koko kehoa ja pyörittelemässä varpaita jo ennen aamuteen juontia, joskos minunkin niskat ja hartiat olisivat vielä joku päivä kunnossa.

Ego on taas ollut mitä mainioin agilityssa. Tippa linssissä olen saanut juosta Egon kanssa treeneistä pois, kun olen tajunnut, miten helposti me vedettiin kokonainen rata ja vähän pidempikin puhtaasti. Itsenäisesti kun ollaan treenattu ongelma-alueita, olen saanut huokaista vain, niin mitä ongelmia? Erityisesti kepit ovat edistyneet rytinällä ja nyt ollaan siirrytty kontaktien pariin.

Sunnuntaina käytiin uimassa Sintun ja Paven siskon tytön Lotten kanssa Petbrossilla, jossa vietettiin "ui koirasi kanssa" päivää. Siispä myös minä pääsin altaaseen märkäpuvissa lillumaan. Onni oli, että toinen näistä kaveruksista rakastaa ylikaiken vinkuleluja, kun toinen taas syttyi tennispalloista. Ei tullut ongelmia, kuka hakee mitäkin vedestä. Tässäpä muutama Sintun ottama kuva.