Pitkästä aikaa näyttelyt takana ja mä luulen, et kunhan joku kertoo, miten saan Paavon turkin samanlaiseksi, kun se on aina trimmaajalta tullessa, niin jatkamme viimeisten sertin metsästystä.
Koska kyllä, muuten tämänpäivän arvostelu on pelkkää positiivisuutta, mutta laitetaan skaba pystyyn, etsi arvostelusta SE kohta, miksi me ei saatu SA:ta ja sitä kautta SERTiä, koska tuomarisetä Matti Tuominen ei liiemmin ERIä uroksille antanut.
Mutta mie ihan oikeasti YRITIN. Mutta en vaan saanut noita kivoja laineita ja kikkaria kuriin. En vaikka yötöiden jälkeen käyttäessäni Paavoa metsässä pikapissalla, Paavo päätti itse peseytyä pienessä metsälätäkössä. Ei muuta kuin vielä aamun pikkutunneilla silkkishampoot niskaat ja sormet ristiin, että NYT onnistuu... Ei onnistunut. Se oli ja pysyi kiharana. Mutta sen verran olen rimmissä harjaantunut, että olin elämäni ekaa kertaa tassujen rimmaukseen tyytyväinen. Se on jotenkin ollut aina minun inhokkikohta trimmata, koska tassuista ei tule _ikinä_ hienot. Nyt tuli. Edistystä.
Mutta joo. Kuusi urosta, joista Paavo depytoi viimeisenä VET-luokassa. Tuomarin kysyessä Paavon ikää ja todetessa, että Paavo ei ole vielä 10+, kuten hyvin moni ohikulkija päivän aikana luuli, tokaisikin teltalle mennessä "Hyvin on harmaa tarttunut jo."
Noh mitäs sitä. Paavo seisoi, heilutteli häntää, allekirjoittanut osasi näyttää hampaat ja juosta oikeat kuviot. Tässäpä siis arvostelu ja lopputulos tosiaan ERI/1, ROP-VET
8,5v. Erinomaista tyyppiä oleva kaunislinjainen uros, jolla hyvä luusto. Kaunis pää & ilme. Oikea ylälinja. Vahva luusto ja hyvä runko. Miellyttävä kehäkäytös. Turkki ei parhaimmillaan. Liikkuu hyvin. Esitetään hyvin.
Ja koska pari tuttuamme vakuutti, että meidän roppiveteraaneina jäätävä vielä isoon kehään pyörähtämään, päivämme venähti hieman. Ison kehän tuomari tykkäsi kovasti rapsutella Paavoa ja kaiken "tuituitui" puhelimisen jälkeen kysyessään Paavon ikää, myös tämän tuomarin ilme oli näkemisenarvoinen. Vissiin 8,5 vee ei ole mikään "tuituitui" ikä sittenkään.
Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, että kyseinen tuomari on ollut Paavoa ennenkin arvostelemassa. Tuolloin tulos on ollut EH/1 ja piti ihan etsiä arvostelu käsiin. 2,5vee Paavon otsapenkereestä ja kapeasta alaleuasta on tuolloin valitettu, samoin kapeasta rungosta. Vissiin siis on poika tässä vuosien varrella kehittynyt niin henkisesti kuin fyysisesti, hyvään suuntaan tietenkin.
Ennen Egoon ja agilitykuulumisiin siirtymistä, on myös kerrottava, että kesäkuussa Paavo pääsee kokeilemaan taitojaan lyhyellä pk jäljen alkeiskurssilla. On ollut vähän huono omatunto, kun Ego on päässyt agivalmennuksiin ja treeneihin ja kaikkea kivaa, Paavon jäädessä joko mummolaan tai autoon. Noh toivottavasti tämän päivän halit ja sylissä istumiset näyttelypaikalla hieman ja paikkasivat yhteisten laatuhetkien puuttumista. Toki arjessa yhteistä aikaa saadaan, kun käyn koirien kanssa ihan kaksistaan aina metsälenkkeilemässä ja kotona treenaillessa toisen pojan ollessa toisessa huoneessa, mutta siinäpä onkin hyvin pitkälti Paavon kanssa ollut yhteinen laatuaika.
Mutta siihen agilityyn. Egon kanssa tosiaan keskiviikkona aloitettiin Pro Perrolla treenaaminen ja ekalla kerralla, kuten Harrikin sanoi, tuskin hiki tuli. Ego oli jotenkin tosi jännä uudessa hallissa. Ego ei rähjännyt, tullut ranteeseen tai muutenkaan ollut oma zäpäkkä Ego, jonka olisin mielläni näyttänyt ja sanonut TÄSTÄ minä kerroin. Ehei, Ego purki stressinsä haistelemalla kenttää ympäriinsä. Harri kuitenkin näytti ymmärtävän tilanteen ja jo ennen treenien alkua, ennen kuin Harri ede Egoa näki osasi Harri jo kertoa vähän Egon sikiövaiheista ja selittää, miksi Ego on Ego. Todettiin treenien lopussa, että kertomus osui oikeaan. Positiivista reeneissä oli se, että Harri oli ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä me saadaan Ego "rauhalliseksi" menijäksi ja keskittyminen hommaan ja esteille irtoamaan. Innolla odotan.
Vappu viikonloppu meni meidän osalta agilityn parissa, kun Savikon Seppo saapui taas meitä valmentamaan. Ja meille jäi taas niiin paljon käteen uusia oppeja, että on nää valmennukset vaan hintansa väärtejä. Todettiin myös että maxipyrri on oikeasti melkoinen tilaihme, mahtuuhan Ego miun taskuunkin. Oli minun taskussa ihan useamman kerrankin ;)
Lauantain ykkösluokkien rata oli melko simppeli, tai siis se näytti paperilla paljon vaikeammalta, mutta rataantutustuessa rata tuntui ihan tehtävissä olevalta. Radalla oli kaksi kohtaa, joista sanoinkin, että jos toinen menee hyvin niin toinen kohta menee perseelleen. Ja niin siinä tosiaan kävi.
Radalla oli aluksi putki-putki syöttö. Homma oli tehty niin, että joko leikkasit putkien välissä tai jouduit juoksemaan puomin toisella puolella, missä nyt ei ollut mitään järkeä, ellet sattunut olemaan himppasen nopeampi koiraasi/ koirasi irronnut seuraavillekin esteille äärimmäisen hyvin. Näin yhden edellisestä ryhmästä kokeilevan tätäkin ratkaisua (tosin he tekivät edistyneempien tiukkoja kurveja, mutta tää alku oli sama...) enkä nähnyt onnistuneita jatkoja. Toisaalta yllättävän harva koira haki tuota putki-putki kohtaa ja monikin joutui treenaamaan vain tätä irtoomispätkää.
Rataantutustuessa sanoinkin siis, että joko putki-putki on meille pala kakkua, mutta sitten kun jatkokohdassa oli putki syötti _äärimmäisen lähellä_ vinosti lähestyttävää estettä ja siitä kun vielä jatkettiin vieä vinompaan niin... Joko ne putket vetää tai sitten ne eivät vedä. Lauantaina ne eivät vetäneet. Jos putki-putki säpellystä ei laskettu saatiin rata nollalla maaliin ja loppuaika me sitten treenattiinkiin putkelta itsenäistä jatkamista. Saatiin kotitehtäväksi ostaa ikean lastenputki ja treenailla sen kanssa kotonakin ihan urakalla tätä. Putkesta jatkaminen kun ei ole Egon mukavuusalueella, koska Ego ei näe, missä minä olen ja mitä teen...
Ja Egon kanssa suoranputken jälkeen irtoaminen olis aika jees, koska vaikka ei minunkaan vauhdissa hirveästi hävettävää ole niin en minä kyllä jukoliste koiran kanssa samaan aikaan putkenpäässä ole, jos samaan aikaan ollaan putkeen lähdetty juoksee. Vaikka pakko myöntää omaksi eduksi, naureskeltiin kyllä sitäkin, että vaikka miulla oli ehkäpä valmennuksien nopein koira niin olin sentään lähimpänä ohjaajista, jotka melkein olisivat voineet kuvitella tekevänsä persjätön. Mutta vain melkein, olisi pitänyt vielä hitusen kiriä ja olla pari askelta edellä...
Lauantaina Seppo myös huomasi palkkauksessa yhden epäkohdan. On siis hyvä, että joku muu palkkaa Egon, mutta siitä huolimatta Ego haluaa palkan kanssa riehua minun kanssa (ollaan sen verran edistytty, että palkka edes vieraalta saatuna kiinnostaa). Mutta jatkossa minun pitäisi tähdätä sinne palkalle Egon kanssa, niin ettei Egon tarvitse kierrostya siitä, että hakee lelun ja joutuu hirveällä hopulla juoksemaan sitten perääni. Tällä tavalla saatiin Egon kiroilu Seppoa kohtaan pois ja Egon viretila pysyi yllättävän alhaalla. Ainahan Ego on vähän ranskalainen kuumapakkaus, mutta nyt sen kanssa pystyi huoletta tekemään treenejä ilman ylimääräistä räjähtämistä palkan jälkeen, ja Ego jaksoi toistoja, paljon.
Niin ja lauantaina Seppo oli sitä mieltä, että saisin minä Egon kanssa kyllä vaikeampien ratoja tehdä. Kiemurat ja semmoset kun ovat kuulemma meidän mukavuusalueella ja kun nykyisin miettiin niin myönnettäkööt, että kiemurat, joissa miun on helppo pitää liikeyllä ovat aika palakakkua, koska Egohan osaa ja niissä tilanteissa Ego saa luvan kanssa olla lähellä ja tekemässä samalla agia. Pikku pyrri tykkää.
Toisaalta sai Ego myös kehuja paljon siitäkin, että vaikka Ego on kuuma, sillä pysyy pää kasassa siitä huolimatta. Sitä pään kasassa pysymistä sitten ihmeteltiinkin ja sain kuulla sellaisen kehun, jota en ihan hetkeen unohda. Seppo kun selitti, on nähnyt kouluttajana paljonkin kuumia koiria, joilla suhde ohjaajaan ei ole mitä parhain. Meillä onni on se, että Egolla on minut, ollaan oikeesti tiimi.
Tällä viitattiin vähän myös siihen, että kun minulla on aikaisempaa koirakokemusta niin olen silti pystynyt luomaan kunnollisen suhteen vähän tulisempaan koiraan.
Sunnuntai ei alkanut ihan niin kuin oppikirjoissa. Kun saavuin paikalle, ihmettelin mites jo ne muutkin ja tajusimpa samoin tein, etten mie näköjään osaa kelloa 12.30 kun oli muuttunut päässäni puoli kahdeksi ja minun "hyvissä ajoin" olikin just eikä melkein sopivasti rataantutustumaan.
Onneksi oli äippä mukana, äippä kävi ihan alkutekijä verkat Egon kanssa ja mie sain puhuttua meidät viimoiseksi koirakoksi eli rataantutustumiksen jälkeen oli vielä reippahasti aikaa käydä metsässä hyppelemässä.
Enimmäisenä pakko sanoa, että vesiliejuinen hiekkapohja ei todellakaan ollut mikään unelman kevyt juoksupohja ja kun jalat tuntuivat valmiiksi jo lyijyiltä niiniin... kohta näkyvällä videolla keskittykää koiraan...
Sunnuntain rata tuntui vähän fiilistelyradalta, siellä oli alku juoksujen jälkeen pari pyöritykohtaa, mutta kuten Seppokin sanoi, alku pitäis mennä meiltä ongelmitta, ainoa ongelma tulisi olemaan meille taas se suoranputken jälkeinen hypyn hakeminen. Ja niinhän se meni. Alku meni juostessa ja lopussa reenattiin hypyn hakemista. Ja SE TUNNE, kun pyrri haki ilmiömäisesti hyppyä. Se fiilis. SE.
Siinä vaiheessa Ego sai anteeksi kontaktitörppilynsä ja renkaan "menentästäsivusta" asenteensa.
Mutta sitten sunnuntainoppeihin. Siinä missä lauantaina saatiin neuvoja, miten radan jälkeen saan pidettyä Egon viretilan matalana niin nyt keskityttiin lähtöihin. Egohan räjähtää vähän kaikkeen suuntaan lähdöissä, koska radalla pitäisi olla JO. Miten siis huijata pikkuinen raitaotus puikkoihin, ilman että ennen puikkoja se kerkeää räjähtämään? Nami naamaan vaikka väkisin ja saman tien puikkoihin. Toimi. :D
Ensimmäisenä kaksi kuvaa, joista käy ehkä tarkkanäköisimmille ilmi, mikä ero on trimmatuilla korvilla, ja semmosilla puskakorvilla...
Ihan itse saatte myös miettiä, kumpi on ennen ja kumpi jälkeen trimmauksen.
Sittenpä yritin ottaa mökillä Eeviksestä kuvan...
kunnes vihdoin edes se yksi kuva...
Egosta taas sai hyviä maastoutumiskuvia perse kameraan päin...
Tai sitten ei meinannut kamera, valo ja Egon vauhti oikein kohdata...
Ja sittenpä olikin vuorossa pakolliset pönötykset...
ja se naama
Meidän elämään? Metsälenkkejä, lenkkejä, agilityä, lenkkejä, puolille päiville nukkumista, lenkkejä, ikkunasta vahdittu kesän tuloa, lenkkejä, agilitya...
Maaliskuussa muutettiin tosiaan uuteen kämppään ja tässä ollaan tutkiskeltu uusia lenkkipolkuja ja -mahdollisuuksia. Paljoahan ei maisemat vaihtuneet, kun edellinen asuntoni sijaitsee vajaan kilometrin päästä nykyisestä, mutta keskustan toisella puolella nyt kuitenkin ollaan ja vähän syrjemmässä ja lähempänä agihallia...
Mutta niin mitäs sitä... Paavo on ilmoitettu nyt elämänsä ensimmäisiin veteraaninäyttelyihinsä. Meidät voi siis bongata pyörähtävän kehässä tuossa toukokuun puolessa välissä Varkauden KV:ssa. Aloittelin jo vähän rimmiä (mie kun vedän koneella vähän liiankin lyhyeksi tuon karvan niin nyt on aikaa kasvaa kivasti...) ja yllä oleva kuva kertonee jotain... Egosta juuri trimmattua spanielia on vaaaaaan niiiin ihanaa nuolla, että jokin suoja kaulaan ja korville oli keksittävä. Paavo tosin on pikku hiljaa tajunnut idean ja jopa tykkää myssystään, kerta korvat saavat olla rauhassa eräältä raitaeläimeltä...
Olin tässä aika vakuuttunut, et Egon seuraavat näyttelyt ovat kanssa ehkä sitten kun poika on veteraani, mutta pikku hiljaa mun ikinuoresta kauhukakarasta on kuoiriutumassa ihan koira ja melkein aikuinen. Käytiin tuossa rokotuksilla Egon kanssa ja siinä missä ennen Ego parhaansa mukaan on yrittänyt tehdä pöydältä itsemurhahyppyjä, syödä lekurin ja vältellä kaikella mahdollisella tavalla vieraan ihmmisen kosketusta niin mitäs nyt? Ego painoi pään mamman kainaloon ja tyytyi kohtaloonsa. Niin ja ruhoon ollaan saatu edellisestä kerrasta jopa kolme kiloa lisää. Ego on jo siis 15 kilon vonkale. Iso poika. Kyllä siitä vielä joskus koira tulee.
Muutenkin tässä olen huomannut Egolta aikuistumisenmerkkejä, tai siis kaverit ovat huomanneet. Enää ei olekaan itsestäänselvyys, kuka on vieraiden suosikki, vaan hyvin usein Egon bongaa vieraiden sylistä kerällä tyytyväisenä tuhisten ja vieraat ovat vain "ooooooih". Jeb, nykyisin Ego osaa siis lähestyä _rauhallisesti_ vieraita.
Ja mitäs sitten meidän agilityrintamalla? Ollaan me pienin askelin edistytty. Edelleenkin rähinä on se meidän juttu, mutta Ego pystyy siitä huolimatta keskittymään, kunhan ohjaajakin keskittyy. Se onkin se meidän seuraava juttu: mun pää. Niin kauan kuin mie olen päättänyt, et me onnistutaan, me osataan, me pystytään. Niin me onnistutaan. Heti jos alan epäillä koiraa tai itseäni tai ehtimistäni, niin homma olikin sitten siinä. Toisin sanoen, luotto koiraan ja omiin taitoihin pitäis nyt löytää rähinästä huolimatta
Tän viikon treenit olivat meidän talviryhmän vimoset reenit ja tehtiin ihan hauskaa rataa. Jostain syystä Egolle ei kepeille meno auennut, vaikka kuinka olin niistämässä ekaa väliä, mutta muuten rata meni hyvin ja Egolla oli focus kokoajan eteenpäin, muuta en vaadi pyrriltäni. Ja nyt kuin sain uudet juoksupöksyt niin ehkä minäkin saisin vielä jostain vähän lisää vauhtia, niin pysyis jotenkin pyrrin menossa mukana...
Toukokuussa aloitetaan sitten Pro Perrolla treenaaminen. Usko Sannan ja Harri kouluttajien taitoihin on kova, joten eiköhän me edistytä tulevana kesänäkin ihan hyvin. Niin ja viikon päästä on taas Savikon Sepon valmennus. Pitäis arkena käydä vissiin kokeilemassa ja treenailemassa loputkin viime valmennuksessa saadut kotiläksyt...
eipä meille oikein muuta. Eeviskin voi hyvin, on oppinut sohvalle tulon ja tykkääkin kovasti nukkua aina minulle tehdyllä pedillä. Keskellä tietenkin.
Get some air and remind yourself of who you are and where you want to be.
Kaks kuntoutujaa metsälenkkeili. Vähän hymyilivät ja nauttivat toistensa seurasta ja auringosta.
Sen pienen hetken kun Paavokin suostui tulemaan tielle pois pupujussien jäljiltä. On se vaan komia, toukokuussa päästään yhdessä valloittamaan näyttelykehiä
Eeviksen kanssa on niitä hyviä ja huonoja päiviä lonkkien kanssa. Tänään on hyvä päivä, oikeestaan ollaan eletty liukkaista keleistä huolimatta jo aika tovi hyvää aikakautta. Hyvä päovä tai ei, mikään ei voita lumileikkejä Eeviksen mielestä, ei meinannut millään tulla sisälle lumihangesta
En ole mikään tän biisin varsinainen fani, mutta tää nyt kertoo kaiken viimeaikaisista tapahtumista
Ensiksi meillä oli treenit, jotka menivät nappiiin. Ne meni niiiin hyvin, kunnes pyrri alkoi väsyä ja alkoi rähinä. Me saatiin silti homma toimimaan...
Seuraavana aamuna kävelin töihin, ja itku kurkussa sitä sitten käveltiinkin vikat kilometrit. Nyt viimein napsahti rustot toisesta polvesta uudelleen, vähänhän ne ovat koko talven natisseet....
Lääkärin mukaan polvituki on ihmelääkettä polvelle, joopajoo...
Noh viikko eteenpäin, sain ajan fyssarilleni. Ei se polvi enää niiiin pahana ollut, mutta bongattiinkin ihan uusia juttuja. Siinä missä kesällä huomattiin ulkokierukan olevan ehkä vähän löysä, vanhoja urheiluvammoja, niin nyt ulkokierukka saattoi olla jopa revnnyt ja sisäkierukka löystynyt... siis waaat... no ei mitään. Tilanne ei ollut niin paha kuin mitä se silloin yksi aamu kävellessä töihin vaikutti. Sain kuntoutusohjeita. Opettelen tässä kävelemään oikein (kuminauhan avulla) kyykkäämään oikein ja mitä näitä nyt on...
Tein vähän reisilihastreeniä, pyysin Paavolta tzemppausta...
No tästä asiasta riemastuneena, aattelin, et hei yks viikko vaan tuli taukoa agista, ei enempää, voidaan pitää tavoitteet samana kuin pari viikkoa sittenolivat. Kyllä tämä tästä.
Paitsi että kun kotiin saavuin niin yksi pikku Ego oli kauhian dramaattinen ja sydänmeni jätti pari tykytystä välistä ja seuraavaksi yritti tulla kurkusta ylös. Pikku pyrri kakisteli, kosketuksesta vinkui, toista tassua ei voinut laittaa maahaan ja vinkuipa sitten vielä kakistelun jälkeekin, vaikken yrittänyt koskea. Itku kurkussa soitto päivystykseen. Egon tuntien tietenkin ensimmäisenä oli mielessä, että nyt se on ensiksi hajottanut jotain lasista (kuten esim rahkapuuromarjakipponi tiskipöydältä) ja vetänyt siruja kurkkuun...
Soiton aikana kakistelu loppui, sain neuvoksi vain tarkkailla tilannetta. Edelleenkin Ego vingahteli koskettaessa, mutta rauhoittui selkeästi. Ja kun minäkin rauhoituin järkytyksestäni, tajusin, ettei se koira mitään ollut niellyt, sillähän oli piru vieköön kennelyskä.
Tässä pari viikkoa ollaan nyt oltu tekemättä yhtään mitään. Pyrri ei vaan ole mikään vuodepotilas, joka mielellään nukkuu ja vaan on. Tai en tiedä muista, Ego ei ole mikään vuodepotilas. Ensimmäiset päivät meillä suijui ihan ok, olihan ennen yskää käyty päivällä Egon kanssa jäällä ja tehty koko kaksi tuntia tokojuttuja, samalla kun odoteltiin Paavoa trimmistä...
Mutta sitten iski tylsyys. Köhien Ego on kantanut eteeni leluja, ja jos mamma ei tajua leluilla leikkiä, Ego on ihan itse leikkinyt, tai ovat Paavon kanssa yhdessä hilluneet. Jopa Paavolle pelkät pissalenkit ovat alkaneet käydä hermoille ja myös Paavo on käynyt vähän väliä vaatimassa leikkihetkiä, Paavon kanssa sentään on lelua voitu heitellä...
Äidin luona viikonloppuna ollessa, käytiin sitten lopulta Egon kanssa metsälenkillä, ihan pieni vain, eihän se ollut yhteen vuorokauteen köhinyt... Ja voi sitä energiaa. Egosta oli ehkä supereinta ikinä mennä puskan taakse ja hyökätä allekirjoittaneen lapasen (joka siis oli kädessäni ihan normaaliin tapaan) kimppuun. Ei, lepääminen ei ole Egon juttu.
Myönnän, että kolmen viikon agilitytauon jälkeen, puhumattakaan siitä muusta liikunnan vähenemisestä, menin eilen hieman kauhulla agitreeneihin.
Siinä missä mie sain ohjeistukseksi aloittaa urheilu/kuntoilu polven takia ruohonjuuritasolta niin eilen tajusin, että Egonkin kanssa olisi taas myös mentävä sinne ruohonjuuritasolle.
En muista milloinka viimeksi olisin lähtenyt agitreeneistä tippa linssissä pelkästä pettymyksen tunteesta. Ekalla yrityksellä ei mistään tullut mitään, jätin homman kesken ja silloin vakaa tarkoitus oli lähteä kokonaan pois. Päätin kuitenkin, että mennään nyt juoksemaan edes yksi putki-hyppy-putki-hyppy-putki, kohta, se ei hirväesti vaatinut ja siinä oli pakko onnistua. räyräyräyräy, reidessäni on yksi melkein ihon läpi mennyt hampaanjälki, mutta saatiin tehtyä homma pari kertaa oikein ja siihen oli lähes hyvä lopettaa. Parempaan ei siinä mielentilassa pystyisi tekemään.
Ei auta kuin niellä pettymys, laittaa katse eteenpäin ja aloittaa hommat taas uudelleen. Parit kalenteriin merkatut kisat, jäävät nyt tosin meidän osalta pois, mutta katsellaan sitten joskus, kuten aina tähänkin asti.
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan
