En ole mikään tän biisin varsinainen fani, mutta tää nyt kertoo kaiken viimeaikaisista tapahtumista
Ensiksi meillä oli treenit, jotka menivät nappiiin. Ne meni niiiin hyvin, kunnes pyrri alkoi väsyä ja alkoi rähinä. Me saatiin silti homma toimimaan...
Seuraavana aamuna kävelin töihin, ja itku kurkussa sitä sitten käveltiinkin vikat kilometrit. Nyt viimein napsahti rustot toisesta polvesta uudelleen, vähänhän ne ovat koko talven natisseet....
Lääkärin mukaan polvituki on ihmelääkettä polvelle, joopajoo...
Noh viikko eteenpäin, sain ajan fyssarilleni. Ei se polvi enää niiiin pahana ollut, mutta bongattiinkin ihan uusia juttuja. Siinä missä kesällä huomattiin ulkokierukan olevan ehkä vähän löysä, vanhoja urheiluvammoja, niin nyt ulkokierukka saattoi olla jopa revnnyt ja sisäkierukka löystynyt... siis waaat... no ei mitään. Tilanne ei ollut niin paha kuin mitä se silloin yksi aamu kävellessä töihin vaikutti. Sain kuntoutusohjeita. Opettelen tässä kävelemään oikein (kuminauhan avulla) kyykkäämään oikein ja mitä näitä nyt on...
No tästä asiasta riemastuneena, aattelin, et hei yks viikko vaan tuli taukoa agista, ei enempää, voidaan pitää tavoitteet samana kuin pari viikkoa sittenolivat. Kyllä tämä tästä.
Paitsi että kun kotiin saavuin niin yksi pikku Ego oli kauhian dramaattinen ja sydänmeni jätti pari tykytystä välistä ja seuraavaksi yritti tulla kurkusta ylös. Pikku pyrri kakisteli, kosketuksesta vinkui, toista tassua ei voinut laittaa maahaan ja vinkuipa sitten vielä kakistelun jälkeekin, vaikken yrittänyt koskea. Itku kurkussa soitto päivystykseen. Egon tuntien tietenkin ensimmäisenä oli mielessä, että nyt se on ensiksi hajottanut jotain lasista (kuten esim rahkapuuromarjakipponi tiskipöydältä) ja vetänyt siruja kurkkuun...
Soiton aikana kakistelu loppui, sain neuvoksi vain tarkkailla tilannetta. Edelleenkin Ego vingahteli koskettaessa, mutta rauhoittui selkeästi. Ja kun minäkin rauhoituin järkytyksestäni, tajusin, ettei se koira mitään ollut niellyt, sillähän oli piru vieköön kennelyskä.
Mutta sitten iski tylsyys. Köhien Ego on kantanut eteeni leluja, ja jos mamma ei tajua leluilla leikkiä, Ego on ihan itse leikkinyt, tai ovat Paavon kanssa yhdessä hilluneet. Jopa Paavolle pelkät pissalenkit ovat alkaneet käydä hermoille ja myös Paavo on käynyt vähän väliä vaatimassa leikkihetkiä, Paavon kanssa sentään on lelua voitu heitellä...
Äidin luona viikonloppuna ollessa, käytiin sitten lopulta Egon kanssa metsälenkillä, ihan pieni vain, eihän se ollut yhteen vuorokauteen köhinyt... Ja voi sitä energiaa. Egosta oli ehkä supereinta ikinä mennä puskan taakse ja hyökätä allekirjoittaneen lapasen (joka siis oli kädessäni ihan normaaliin tapaan) kimppuun. Ei, lepääminen ei ole Egon juttu.
Myönnän, että kolmen viikon agilitytauon jälkeen, puhumattakaan siitä muusta liikunnan vähenemisestä, menin eilen hieman kauhulla agitreeneihin.
Siinä missä mie sain ohjeistukseksi aloittaa urheilu/kuntoilu polven takia ruohonjuuritasolta niin eilen tajusin, että Egonkin kanssa olisi taas myös mentävä sinne ruohonjuuritasolle.
En muista milloinka viimeksi olisin lähtenyt agitreeneistä tippa linssissä pelkästä pettymyksen tunteesta. Ekalla yrityksellä ei mistään tullut mitään, jätin homman kesken ja silloin vakaa tarkoitus oli lähteä kokonaan pois. Päätin kuitenkin, että mennään nyt juoksemaan edes yksi putki-hyppy-putki-hyppy-putki, kohta, se ei hirväesti vaatinut ja siinä oli pakko onnistua. räyräyräyräy, reidessäni on yksi melkein ihon läpi mennyt hampaanjälki, mutta saatiin tehtyä homma pari kertaa oikein ja siihen oli lähes hyvä lopettaa. Parempaan ei siinä mielentilassa pystyisi tekemään.
Ei auta kuin niellä pettymys, laittaa katse eteenpäin ja aloittaa hommat taas uudelleen. Parit kalenteriin merkatut kisat, jäävät nyt tosin meidän osalta pois, mutta katsellaan sitten joskus, kuten aina tähänkin asti.
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti