Tää ei oo mitään satujumppaa...

Muunmuassa näin ne mun arkipäivät nykyisen kuluu... Iski flunssa. Pari viikkoa tässä röhitty limaa pois, mutta kun ei vaan osaa pysähtyä ja levätä. Kaksi päivää on ihan maksimi ja sitten taas mennään.

Lunssa on tiennyt pojille sitä, ettei hihnalenkeillä paahdeta maantiekiitäjävauhtia (minun mielestäni, kaverini ovat vähän toista mieltä), olen parhaani mukaan yrittänyt hillitä, etten hölkkäämään ole lähtenyt, ainakaan pitkiä lenkkejä ja aktiviteetit ovat olleet motivointipalloissa, hyvin lyhyissä jäljissä ja parissa ärripurri "agitreenissä", jos sitä nyt treeniksi pystyi sanomaan...
Yritin tosiaan pari kertaa käydä itsenäisesti treenaamassa aksaa pikku poikien kanssa ja mieleeni muistui, miksi ihmeessä yritän mennä hallille silloin, kun siellä ei varmasti ole muita.

Ensimmäisellä kerralla satuimme paikalle parin muun treenaajan kanssa. Menin Egon kanssa kentälle ja Paavo aloitti säälittävän spanieliuikutuksen (Paavo on tässä viime aikoina opetellut sen uikkaamisen kentällä...) Hallin säännöt: koiran pitää odottaa vuoroaan hiljaa.
Hetken Paavo olikin hiljaa, mutta hetken... Totesin, että kait se on kiavetta häkki pitkästä aikaa häkkivarastosta ja laitteva poika sinne, häkki on ollut Paavolle aina paikka, missä nukutaan, ei huudeta.
Ai mutta kappas, missä prkleessä se häkki on!? Juu ei löytynyt ja tässä vähän sormet ristissä sinisilmäisenä toivon, että häkki on joko a) äipän varastossa, jonne olen sen viennyt aikana x tai b) joku toinen kevytmetallihäkin omistaja on vahingossa ottanut matkaan minun omansa sijaan. Niitä samanlaisia häkkejä oli kuitenkin hallin varastossa jokunen. Hetken manaillessa häkin puuttumista, ei hirveästi lohduttanut parin muun treenaajan hyvää hyvyyttään antamat asiantuntemat neuvot " pitäiskö sun laittaa koirat tonne toiseen huoneeseen". Joo no minäpä laitan, sidon ne pöydän jalkaan, ei ois pöytää kohta.
Koska Paavon uikutus oli selkeästi noteerattu, päätin hävitä paikalta. Jäivät siis reenit lyhyiksi, Paavolle olemattomiksi.

Seuraavalla kerralla oltiinkin Egon kanssa kentällä, Paavon ollessa hiljaa odottamassa vuoroaan. Noh Ego saattoi sanoa pari piikivenkatkuista kirosanaa painellessaan menemään keppikulmia, mutta jos Egon murahtelu ja haukahtelu eivät minua haittaa niin ei sen pitäisi haitata muitakaan. Eihän? Paitsi että haittasi. Kun vein Egoa odottamaan omaa vuoroaan kuului viereiseltä kentältä hyvin närkästynyt huuto, että koirani rähinä häiritsee heidän treenejään. Siis mitä... missä halvatussa lukee, ettei koira saa äänellä kentällä? Mieleni teki yhtyä Egon rähinään ja huudella kentälle pari hienovaraista "asiantuntevaa" neuvoa ja puolustaa koirani äänenkäyttöä radalla, mutta annoin olla. Melkein. Huudahdin vaan, että otan pari estettä toisella ja lähden pois. Koska olen aikuinen ja hyvin ihana ihminen, jota ei koskaan vituta mikään, niin päätin nyt parin esteen suorituksen aikana kertoa Paavolle, kuinka maailman paras agikoira se on. Eihän koira kehuista kulu, varsinkin kun ne kiljutaan oikein kovaan ääneen?. Olin valmis lähtemään kotiin.

Viimeisin, pari päivää sitten. Myönnän, olin ajatuksissani ja Paavo löysi ahtaalta käytävältä jonkun hurrrjan kivan hajun ja tukki koko käytävän sekunniksi, ehkä kahdeksi. No sen verran, että vastaan tuleva treenaaja joutui lähes pysähtymään, tuhahteli vain, että kaikennäköisiä sitä itsenään treenaa.
Tämä samainen treenaaja tuli takaisin halliin koirineen, kun Paavo oli saanut kentällä vinkupallonsa ja juoksenteli onnellisena ympäri kenttää (tämä on Paavolle täysin sallittua, kunhan koira nauttii) vingutellen Palloon ja syöksyen vastaan tuleviin putkiin. Ja mitä väärää tässä on? Sain kuulla, kuinka agilitya ei saisi treenata koiran, joka ei ole missään kontrollissa, kanssa. Ahaa, tota, joo. Kutsuin Paavon luokseni ja mieleni teki heittää vinkupallo tämän maailmanparantajan takaraivoon. Olisin varmaan heittänyt, jos pallo olisi ollut edes vähän painavampi tennispallo. Meni fiilis, ja lähdimme kotiin.

Tämä kolmas kerta todisti minulle, että parhaimpia treeniaikoja treenata on yö ja aikainen aamu. Ei muita ja koirani saavat huutaa ja juoksennella radalla ihan mitenkä päin vain, kenenkään siitä häiriintymättä.

Hieman uskoa agilityyn kuitenkin loi tämän päivän treenit. Ensimmäisen syyskauden treenit Pro Perrolla.
Aattelin, että mennään pari estettä kerralla, eihän tässä ole kuitenkaan piiiiiitkään aikaan tehty mitään pikku pätkää pidempään, ja vielä pidempi aika oli mennyt treeneistä muiden kanssa.
Ketut. Jos ohjaaja vaan olisi muistanut katsoa oikealla hetkellä persjätöissä koiraa niin meno olis ollut ihan mahtavaa. Pöhnäinen pää esti ajattelun, niin hyvässä kuin pahassa ja siksipä pysyin rauhallisena, unohdin kädet ja unohdin paljon muutakin. Mutta Ego oli magee, vähän meinas flippaa toisella kierroksella, mutta sekin oli ohimenevä "mitämitämitä" huutoa. Tästä on hyvä jatkaa, kyllä me joskus jotakin.

Egon agikuvat on ottanut Milena Nevanto.