always always always believe in yourself

because if you don't then who will sweetie?

Kesä on ollut vähän hiljaiseloa blogissamme, mutta on se kieltämättä ollut hiljaista myös harrastusrintamallakin.

Paavo tahtoi mökillä mennä uimaan...
...ja pääsi uimaan

Paavon kanssa käytiin jälkikurssilla. Meidän epäonneksi yhdellä viikolla minä podin syysflunssaa ja parilla viikolla työvuorot venyivät ja paukkuivat. Siitäkin huolimatta viimeisellä jälkikerralla Paavo oli ihan liekeissä. Vähän harmitti pojan puolesta, kun sellaista lelua ei ollut mukana (enkä edes tiedä, mikä sellainen lelu olisi, kun edes makupalatkaan eivät kiinnostaneet), mikä olisi ollut jälkeäkin siistimpi asia. Peltojäljelle laitoin Paavolle vielä makkaroitakin matkan varralle, mutta Paavoa eivät makkarat kiinnostaneet, jäljestäminen on Paavosta niin siistiä. Noh syksyksi laitoin isille tilaukseen parit kuivatut jäniksen käpälät, niiden luulis olevan Paavolle oiva palkka ja kun seuraava askel pk-jäljellä olisi tavaroiden merkkaus.


Pulla kävi myös näyttelyissä. Nyt oli trimmi kohdillaan, mutta minen vaan ymmärrä miten ihmeessä trimmaaja saa Paavon karvasta sellaisen PUFFF-turkin. Semmosen silkisen, mutta PUF (ei silleen hyvässä mielessä PUFFF). Paavo oli ainakin kymmenen kiloa lihavamman näköinen kuin oikeasti olikaan.
Tämä oli taas sellainen näyttelykokemus kaikkinensa, että kiinnostus tätä lajia kohtaan katosi ainakin toistaiseksi. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla, katselin tuomarin arviointia, kävin autossa, lenkitin Paavon, menin taas kehänlaidalle kuikuilemaan ja sitten taas kaikki uuvestaan... Paavoa kiinnosti kehässä olo yhtä paljon kuin minuakin ja arvostelu oli lyhyesti ja ytimekkäästi. "8,5-vuotias veteraani. Näyttää ja liikkuu kuin veteraani" Tulos ERI/1 ja ROP-vet. Kehäsihteerin(kin) hämmästellessä, miksei Paavolle SA:ta, tuomari totesi siihen Paavon olevan liian rauhallinen. Kehäsihteeri jatkoi yhäkin hämmästelyä, koska Paavohan on Veteraani. Tuomarin mukaan ei riittävän vanha niin rauhalliseen esiintymiseen.
Ymmärrän kyllä tuomaria. Paavo suorastaan liikkuessa löntysteli ja seisominenhan nyt on Paavon kanssa aina semmosta hengailua. Mutta tuo arvostelu. Siis mitä vit... En minä yhdestä, okei kahdesta lauseesta perhana sentään mene maksamaan neljää kymppiä!? Tuollaisen arvostelun minä saan ihan ilmaiseksi vastaantulijalta lenkiltä. Näyttelyissä minä haluan tietää, mitä mieltä tuomari on koiran rakenteesta. Haluan nähdä arvostelussa, että tuomarilla on ollut silmät päässä ja jotakuinkin tieto siitä, mitä rotua on tullut arvostelemaan. Minulle on ihan sama räpsähtääkö sieltä hyvä vai Erinomainen, kunhan arvostelu on asiantunteva. Tästä näyttelystä saatu arvostrelu kelpaa vain uunin sytykkeeksi.


Ei siis hetkeen näyttelyitä.

Eeviksen kanssa ollaan muisteltu vähän vanhoja temppuja ja nautittu vain yhdessä olosta. Ja voi pojat kun Elvis välillä löytää sen nuoren pojan intonsa ja silloin pitäisikin leikkiä lelupupun kanssa kaikkien. Minun on kyllä pakko muistaa, etten aina edes muista, mitä kaikkea kummallista sitä onkaan Elvikselle joskus tullut opetettua. Onneksi Eeppa muistaa ja "pam"- temppu on ihan ykkönen vieläkin.

Entäpä Ego? Egon kanssa käytiin aina heinäkuulle asti Pro Perrolla reenaamassa. Reenataan siis edelleen, mutta treeneissä oli kesäloma koko heinäkuun ja nyt vasta ovat jatkuneet. Ollaan edistytty asioissa, mutta ollaan jouduttu pilkkomaan niin monta asiaa uuteen uskoon, että minulta alkaa ihan oikeasti jo uskoa loppua. Kerran hyväksi todettu tapa on jälleen kerran todettu "ei riittävän hyväksi" joten en saa tehdä monia asioita. Monet rutiinit, kuten lähdöt, olen joutunut uusimaan. Nyt meillä ei toimi edes lähdöt.
Juurikin tämän takia, jatkuvat "miksi, miksi, miksi... no kokeilepa tätä, yrtitetään näin...eihän sé noin toimi" kommentit ja kyselyt ovat saaneet minut varautuneeksi uusien kouluttajien/valmennuksiin menoa kohtaan. Nykyisin jos minulta yritetään kysyä, miksi, miten jne niin vastaus on "koska siksi ja piste" En jaksa enää, ei pysty. Nyt mennään Perron opeilla, ulkopuolisten mielipiteistä, neuvoista viis ja katsotaan mihin päästään. Olen valmis kokeilemaan, mutta tähän mennessä uudet neuvot ja kysymykset ovat saaneet minut vain turhautumaan ja sitä myöten myös Egon. Ois vaan niin helppoa tehdä omia juttuja, jättää kokonaan menemättä ylimääräisten silmäparian neuvottavaksi, mutta haluan kehittyä, oppia uutta. Mutta olen huomannut, että jos meidät näkee vain kerran Egon kanssa, niin niistä neuvoista ja turhauttavista kysymyksistä ei ole mihinkään. Meillä on hyvät ja huonot päivät. Meillä on joka kerta eri ongelma, joskus se on koirassa, joskus ohjaajassa. Mutta sen olen oppinut, että vain meitä monta kertaa nähneet osaavat oikeasti antaa niitä hyviä neuvoja, tietävät mistä puhuvat.

Ollaan siis heinäkuussa käyty ihan itseksemme reenailemassa estevarmuutta. Tai siis varmaa se oli aina Egon synttäreille asti, kunnes käytiin Heidin järkkäämässä kasvattipäivillä (mentiin kuokkimaan Kivasti-kasvattien sekaan) ja silloin meidän tahkoamat kepit ja kontaktit olivat ihan WAAAT-esteitä ja muutenkin pitkästä aikaa Ego vaahtosi taas kuolavana rinnuksilla menemään. Ja pitkästä aikaa iski minuunkin se turhautuminen. Ollaan tehty kuitenkin heinäkuu ja kesäkuun vikat treenit, hyvällä rauhallisella ja maltillisella sykkeellä. Keskitytty asiaan ja oltu hiljaa. Kun Ego vauhkoontuu, vauhkoonnun minäkin. Oon koko alkukesän melkein itkennyt pelkästään siitä onnistumisen tunteesta, kun tajuan Egon vetäneen koko setin hiljaa, kierrostumatta. Näköjään äkkiä uudet tilanteet, pitkästä aikaa muiden seurassa treenaaminen, onkin ihan eri juttu. Noh tiedänpä mitä työstää.

Muuten Egon kanssa ollaan temppuiltu, tehty parit jäljet makkaroiden avustamana ja nautittu luonnosta.

Kesä meni meillä aika tylsästi. Minä porhalsin töissä ihan liikaa ja työvuorot venyivät ihan liian usein. Hyvää onkin se, että säästöjä kertyi ja toivoa sopii, että nyt kun aloitin luonto-ohjaajaksi opiskelun, minun ei tartteis käydä töissä mitenkään hirveesti liikaa, vaan voin keskittyä kouluun ja koiriin täysillä.
Egosta olenkin kesän aikana huomannut, että todellakin, Ego tarvitsee liikuntaa ja toimintaa. Ego jaksaa ehkä päivän tai kaksi hihnalenkkejä, mutta sen jälkeen Egon vöyhötys "mennäänmennäänmennään, jee nyt me mennään. Mitä tehdään, kerrokerrokerro" alkaa olla jo hermoja raastavaa ja lenkeilläkään ei mennä riittävän lujaa...
Mutta nyt toisaalta, meillä koulu alkoi heti yön yli retkellä. Koiriani tuli hoitamaan serkkuni, joka on ollut kanssamme lenkeillä joskus yhdessä, mutta siihenpä koirien ja serkkujen yhteinen historia jääkin. Ego oli keksinyt jälleen, että rappukäytävästä kuuluvat jännät äänet saa haukkua, lujaa. Huomenna siis testiin, mites pojat pärjäävät varsin tilavassa, olohuone-keittiö akselilla. Joskos jänniä ääniä ei tartteis haukahdella niin paljoa kun ei olla kyttäämässä ääniä eteisen oven takana. Muutenhan meillä on pojat olleet ihan hissukseen (yhtä hyvin pahasti kopistelevaa lehdenjakajaa lukuunottamatta, se pitää haukahdella), mutta nyt uusi hoitotäti oli taas painanut on-asentoon jonkun jännien asioiden haukkumisnapin.