Minulla olisi viikonlopulta parikin kuvaa Pullasta, mutta sattuneista syistä [kirjoituksetkirjoitukset] ei hirveästi kuitenkaan aikaa ole fiksailla ja tapella tämän netin kanssa, että saatte nyt hetken odottaa. Malttamattomille on nyt kuitenkin yksi loistava yhteiskuva yllä.
Juu, siis tän päivän treenit. Minä vein radan ja ruotsin tentin palautuksesta vittuuntuneena kehittelin tämän päivän radan varsin mukavaksi.
Kuten huomata saattaa ei mitään vaikeaa, mutta perfektionistille rata meinasi olla noh, vähintäänkin haastava.
Ensimmäinen viiden esteen pätkä. Todellisuudessa kolmonen taisi olla vieläkin jyrkemmässä kulmassa, mutta silti suorassa linjassa. Havaittiin rataan tustumisessa sattumalta, että ulkokautta neloselle asti ohjaaminen on vähintäänkin järkevää, ellei usko jalkojensa nopeuteen, sillä sisäkautta ohjattaessa kolmonen oli pakko varmistaa ja etumatkaa ei juurikaan saanut.
Joo, eihän suorassa ole mitään haastavaa ja joka kerta koira kääntyi, mutta haastavuus ei piilenytkään kääntyykö koira vai ei, vaan siinä, kuinka tiukasti koira kääntyy. Siinähän veivattiin Paavon kanssa, kunnes viimeinen suoritus oli viimein siivekkeitä nuolevat ja kaikki olimme tyytyväisiä.
Seuraava kohta oli 9-11 [muistaakseni] se aan jälkeinen veivaaminen keinulle anyway.
Jälleen koira kääntyi, suoritti esteet ohjatussa järjestyksessä, mutta jälleen valvomisen alla oli, kuinka tiukasti koira kääntyi.
Ensimmäisellä kerralla koira kääntyi väärään suuntaan suoran päässä ja menihän se sitäkin kautta, mutta lienee sanomattakin selvää, ettei reitti ollut miklään fiksuin valinta.
Lopulta saatiin homma toimimaan kahdella tavalla.
1. Joko jättäydyin suosiolla ensimmäisen esteen taakse ja ohjasin sen takaa, jolloin koira alkoi vahtia tulenko perässä ja seurasi astetta tarkemmin kroppani liikkeitä eikä vain kaahottanut pää viidentenä jalkana julmetun pitkiä kaaria.
2.Toinen yllättäen hyväksi havaittu vaihtoehto oli, että juoksinkin koiran kanssa ja valssasin tai jotenkin eksyin kympin ulkopuolelle [alkuperäinen suunnitelma jäädä kolmen esteen sisälle ja siitä sitten tehdä kaikkea kivaa...] ja ohjasin koiraa sieltä.
Keinun jälkeinen elämä ansaitsisikin ihan oman postauksensa. Lyhyesti kuitenkin, että ohjaajan löysä asenne kostautui erityisesti tässä tilanteessa usein, sillä koira löytyi muutaman kerran molemmista putken päistä, sekä vitoshypyltä. Jos joku ei ymmärrä, miksi vitoselta, niin kerrottakoot, että vitonen oli huomattavasti lähempänä kuin kuvassa ja maksikoiran kanssa "ulkokautta" kierrättäminen putkeen on vauhdin kannalta huomattavasti fiksumpaa kuin kolmekuuskyt pyöritys siivekkeen ympäri.
No, kun vihdoin aloin hahmottaa oikeat liikeradat ja raajat niin johan löytyi mahtavat tiet oikeille esteille ja loppusuora häämötti. Ja loppusuoran olin valinnut ihan vain siksi, että kerrankin sain huutaa muille ryhmäläisille, että prkl nyt juokse. Ja tarkoitus oli viimeistään tässä vaiheessa juosta kilpaa maaliin.
Yllättyipä yksi ryhmäläisistä, kuinka lujaa hän oikeastaan juoksee.
Kouluttajamme totesi Paavon vuoron jälkeen, että todellakin tunnen heikkoutemme, sillä rata ei tosiaankaan silmiä hivelevästi alusta loppuun asti missään vaiheessa mennyt.
Sitten otsikkoon. Okei, supermiestä ei löydetty radalta [taivaasta en tiedä], mutta kaikki, jopa kartturi itse, joutui kysymään, että mikäs elikko se radalla on.
Elviksellä oli virtaa. Niin paljon virtaa kuin Elviksellä voi olla ja ehkä yksi vaihde vielä enemmän. En ihan hetkeen muista milloin olisin ollut niin kusessa kerkeämisen kanssa kuin nyt (ja ongelma oli se, että olin varautunut siihen edistettävään otukseen, enkä takaana ohjattavaan). Hyvä puoli oli se, että Elvis oli päättänyt myös irrota ja kun siihen lisätään Elviksen ilmiömäinen kääntyminen esteellä ja minun kroppani lukeminen niin tiet olivat juuri sitä mitä toivon sen olevan vielä joku kaunis päivä Paavonkin kanssa.
Ellu tuli ja Ellu meni. Ja Ellusta radalla oli kivaa. Pohdinkin tässä viitsisinkö ilmoittaa tuon otuksen seuran seuraaviin virallisiin kisoihin, jotka samalla olisi myös seuranmestaruudet. No joo, kyllä se treeneissä...
Plussia:
-Koirian lähdössä pysyminen (sekä omat ryhmäläiset että viereisen tasokokeen tyypit ihailivat koiriani, kun saatoin kaikessa rauhassa kipittää nelosen taakse, hengitellä syvään, kerrata radan ja vaihdella paikkaa)
-Koirien aan kontaktit. Keinun ensimmäiset kerrat molemmilla olivat vähintäänkin arvelluttavat [huom. myös Elviksellä]
-Vauhti.
-Tekemisen into
-Hauskuus.
Miinukset:
-Ohjaajan olematon asenne.
-Keinun eka suorituskerta
Mun pojat osaa. Kunhan vain kartturikin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti