jos mahdollista ongelmat pitäs ennalt estää koska minkä taakseen jättää löytää saleen edestä ei oo helppo kellään

Tokavikat treenit. Ensiviikolla olisi minun vuoroni viedä ratapiirros ja ideoitahan olisi vaikka millä.
Tänäänkin tosiaan yksi ryhmäläisistämme toi radan, johon mahtui leijeröintiä, takaleikkaa, perjsättöä, mutkien hienosäätöä, putki- ja kontaktiansoja ja muuta mukavaa.
Meni hyvin. Keinu otettiin ja silleen, mutta dädädätäätädäädä. Muut kontaktit menivät ohi aika livakasti. Siis jopa aan kontakti. Kun olin kerran radan mennyt niin, että poikanen oli loikannut sekä aan (tätä' en itse huomannut, kun edistin jo seuraavalle esteelle), että tokavikana olleen puomin ryhdistäydyttiin.
Aa loikattiin iloisesti, mutta kun leikki loppui siihen alkoi Paavokin tajuamaan idean. Ai niin kontaktit. Ne väripilkun maan läheisyydessä.
Kolmannella kerralla kontaktit tehtiuin ihan mahtavasti ja huomhuom, ilman apuvälineitä.


Se mistä olin ylpeä, oli Paavon kepit. Edelleenkin koira voisi kepittää matalampana, mutta nyt on taas into löytynyt ja itsenäisyys.
Vekkien luku oli myös ihan mahtava. Putkisyötti muurin jälkeen ohitettiin aina ja kepeille kurvattiin tiukasti.
Leijeröinti puomin takana meni ekalla kerralla ihan pipariksi, mutta kun Paavo tajusi seuraavalla kerralla edessä olevat esteet sain jättää pojan keskenään suorittaa suoran ja juoksin persjättöä mutkaan.
Oli tuo otus taas vaan taitava ja vauhtia löytyi kisojenkin edestä eikä jumistusta näkynyt. Tosin meidän lämmittely ennen sateisia treenejä olikin lähes tunnin mittainen ja sisälsi lämppäesteillä kasikkoa ja koko kentän täydeltä kaasuttelua lelun perässä. Noh viikonloppuna Janni saa silti katsastaa koiruuden.

Mä teen leijumisesta taidetta uudestaan

Varkaus on nyt valloitettu, menihän siinä hetki.

Oltiin siis kisaamassa Tuomo Pajarin kahdella radalla ja vaikka toisella radalla tulos oli se himoittu, niin jäi vähän nihkeä olo. Paavolla ei nimittäin ollut kaikki kunnossa, siitä kertoi jo ensimmäisellä radalla muurin palikoiden kolistelu ja lähes kaikkien hyppyjen kiertäminen. Ja Paavohan ei siis koskaan kierrä esteitä kuin vain hypätäkseen sen takaapäin. Eikä vauhtia ollut yhtään niin paljon kuin ennen, siitä kertoo se, että loppusuoraa lukuunottamatta olin koiran edellä, eikä koira hakenut ennen loppusuoraa mitään estettä samalla itsevarmuudella kuin mitä yleensä.

Lihasjumia epäilen, vaikka olenkin koiran yrittänyt moukaroida läpikotaisin ja mitään en ole löytänyt. Liikkeet ovat sulavat ja koira istuu normaalisti. Nopeat "venyttelyt" vai miksikäs sitä pitäisi kutsua, kun testasin, kuinka ääriasentoon koira menee, eikä sekään paljastanut mitään.

Jokatapauksessa ensimmäisestä radasta ei siis ole mitään kerrottavaa. Hylky tuli putkesta, kun Paavo päätti yllättää ja kääntyä vauhtisuoralta ja pituudelta jyrkemmin kuin mitä kuvittelin sen edes pystyvän ja Paavo valkkasi lähemmän eli väärän putkenpää. Sen jälkeen herra tosiaan aloitti esteiden kiertelyn ja kun kepeille mennessä Paavo kääntyi 90asetta puomille päätin jättää huolestuneena leikin kesken ja juosta kaksi viimeistä estettä. Niille esteille Paavo irtosi ja näytti hetken todelliset kykynsä.

Mietinkin radan jälkeen hetken, että viitsinkö sittenkään mennä koiran kanssa hyppyradalle, jos kyse tosiaan on lihasjumista. Päätin mennä, mutta päätin ennen sitä, että jos koira kiertää yhdenkin esteen, juoksemme samantien kentältä pois.
Vauhdilla ei brassailtu, vaikka huomattavasti parempi fiilis tällä oli kuin ensimmäisellä radalla. Alun kolmen esteen suora oli ikävästi kohti radan ulkopuolelle vietyjä kontakteja ja kuinka yllättävää meidän tuurilla joku idari oli treenamassa oman koiransa kanssa puomi. Paavoa hieman epäilytti, sillä joku kehtasi treenata hänen puomillaan ja siellä vieläpä näytti olevan hauskaa. Paavo empi hetken ja kiepsahti ympäri [tavallista hitaammin tai ainakin jotenkin hieman kankeammin. En tiedä, tuntui ainakin siltä] ja päätyi minun mukaani. Olin varma, että siitä se vitonen sitten rapsahti. Muuten ei mitään ihmeempiä radalla sattunut. Koira löysi askel askeleelta enemmän intoa hommaan, mutta se jokin jäi pahasti uupumaan. Loppusuoralle käännyttäessä Paavo jostain syystä jarrasi vauhtinsa melkein pysähdykseen, mutta teki lopulta hienonhienon loppusuoran, minun jälleen leikkaillessa keskenäni esteen jäljessä. Mahtava otus ja kun vielä seuralaiset tulivat onnittelemaan nollasta olin yhtä hymyä, vaikka hieman huolissani koiran kunnosta olinkin.

Eihän sille ajalla todellakaan brassailtu, eikä rata mikään hieno ollut, mutta kuten muutamaan otteeseen todettua nolla kuin nolla ja tällä(kin) kerralla se riitti kärkisijaan.
Eli tulos -12.16 0vp 1/18. Rata oli siis meidän ensimmäinen ja viimeinen hyppyrata ykkösissä.

Nyt lähti sähköpostia vakiohierojallemme ja ellei hän kerkeä viikolla Paavoa hoitamaan niin onneksi urheilukoirahierojaksi opiskeleva Janni on tulossa viikonlopuksi maalle ja saa siis palauttaa Paavon ennalleen. Olisi vain kiva tietää, mistä jumit olisivat tulleet, sillä olen taas ottanut asiakseni tehdä huolelliset lämmittelyt, jäähdyttelyt ja palauttavat lenkit ja tosiaan uutuutena "venytellä" tai siis testata koiran ääriasennot.
Toki muitakin syitä jumitukselle voisi keksiä: viikko Elviksen seurassa, kisoissa ilman Elvistä (ja äitiä), paikalla ei ollut lämmittelyesteitä, jnejne, mutta kyllä minä uskon optimistisesti että koiralla on "vain" lihasjumeja, eikä mitään vakavampia sairauksia.


Uskokaa pois, Paavo koski kontaktille, mutta mikä tärkeintä (tässä vaiheessa), pysähtyi keinulle

Hyppäriradasta kuvia tulossa kenties seuraaviin postauksiin [ja videokin olisi hautumassa hypäriltä], mutta näistä kuvista Kiitos Emmille

Mul on sydän täynnä intoo, ja mul on sielu täynnä toivoo

Päivittely taas jäänyt.

Maanantaina ei oltu treenaamassa kartturin makoillessa vaivaisessa ~39asteen kuumeessa nenän ja silmien vuotavan kilpaa. Oi, ihan oli kyllä sellainen fiilis, että kentälle ja heti nyt!
Onneksi nuo kaksi spanielia ovat sen verran lupsakoita tapauksia, että parin päivän olematon liikkuminen [huomhuom. mutsi majailee siis parhaillaan jossain päin Mallorcaa, joten molemmat piskit ovat vastuullani] ei hirveästi häirinnyt, mitä nyt illalla Paavo harjoitteli spurttailua akselilla sohva-elvis-sänky. Elviksestä mokama loikkiminen päältä oli kivaa ja päätti laittaa hieman haastetta pomppaamalla itsekin, kun Paavo yritti ylittää tiellä olevan karvamöykyn. Seurauksena pahannäköinen törmäys, mutta meno jatkui. Elviksen juoksenteluakseli -olkkarin pöytä-keittiön pöytä.
No juu, selvisin hengissä ja päätin lähteä kunnon hölkälle. Innostuin hölkkäämisestä sen verran, että muutamat päivän lenkit tauttuvat hölkällä. Ei tosin mitään pitkiä, mutta kunhan jotain.

Tänään sitten innostuin juoksemaan poikien kanssa hieman itsenäisesti agiradalle ja voi pojat sitä sähläystä. Paavo alkaa hahmottaa, kuinka kontaktille osutaan. Tänään osuttiin joka kerta, vaikka ei kyllä aina mitenkään tyylipuhtaasti. Pikkaisen jouduin avittamaan [särjin askeleet rimoilla] ensimmäisillä kerroilla, mutta kun muutaman kerrat oli rimat maassa ja sitten pois niin ei vaikutusta. Samanlaiset neljän tassun ylösmenot saatiin kyhättyä joka kerta. Alasmenoilla päätin taas heittää namilautasen jonnekin kontaktin lähettyville ja antaa koira juosta ilman epätoivoista Odota tai ota-käskyjä. Onnistui, mitä nyt namilautanen jäi pariinotteeseen huomaamatta, kun oli kova kiire edessä olevalle hypylle, tai sitten jäätiin lähes tulkoon nuoleskelemaan alustaa... No ainakin se otti ne kontaktit.

Keinua otettiin paljon, mutta eihän sillä keinulla olla koskaan mitään lentokeinuja saatu aikaiseksi [se on riittävän painava, ettei se valahda alta...] eikä saatu nytkään. Hyvä Paavo!

Kepiteltiin puolikkaita keppejä ja ihan jeppiksen näköistä. Taas joku taantuma [lihasjumi?] vauhdissa, mutta katsellaan, katsellaan. Onhan meillä tässä ruhtinaalliset kaksi päivää seuraaviin kisoihin, joissa pitäisi sitten painella niin lujaa kuin lähtee. Tällä kertaa Paavo rakas, niin paljon kuin luukutteluasi ja irtoamistasi arvostankin, niin koita jooko kääntyä viimeistään ennen toimihenkilöitä.

Elviksen kanssa tehtiin myös pitkästä aikaa tosissaan hommia. Tai no niin tosissaan kuin tuon koiran kanssa nykyisin enää voi. Hei joo tänne, no kappas tässähän se olikin. Hei kato, täällä on tämmöstäkin. Okei, no entäs toistepäin? Joo mä meenkin nyt aalle. Kuka tänne alle on putken piilottanut? Juuh. Ryhdistäydyttiin ja saatiin tehtyä vaikeita viiden esteen pätkiä tehtyä. Yksi pätkä oli niinkin rankka ohjaajan kannalta, että piti ihan pari askelta ottaa alussa ja sitten annoin koira liikuskella ympärilläni. Kyllä se ihan oikeesti osaa ja tekee ja kykenee olemaan yllättävän vikkelä, jos vain viittii. Elvis vaan on niin ujo, ettei halua näyttää parhauttaan muille. Tässä asiassa emme ole tulleet koiran kanssa yksiin, minä en ole vaatimaton. Minä haluan loistaa.

Mutta jälleen lähdetään voittamaan Varkauteen. Siis voittajafiiliksellä, ehkä vähän nöyremmin kuin edellisiin karkeloihin, mutta voittoa me silti haetaan. Ja kyllä, agility on oikein hauska ja leppoisa laji. Oikeesti. Muuta se ei voi noiden spanielieläinten kanssa olla tai tulee pahasti takkiin.

Kuinka paljon olen kiittänyt? Miten ikinä muu ois riittänyt ja tämän varmuudella olen päättänyt

Huomasinpas juuri, etten ole päivittänyt maanantaintreenejä.
Ei niissä kyllä hirveästi ole muuta kerrottavaa, kuin että Pulla oli ihan mahtis.

Teemana oli sylkkärit ja takaleikat, eli juuri niitä pikkupikku ohjauksia, joita Paavon kanssa joudun viljelemään melkoisesti aina toisinaan.
Ja Paavo meni... ja meni... onnistui vielä kerran, ja toisenkin.
Radalla oli myös ansana aan alla putki. Ensimmäisellä [takaleikkoja harjoitellessa] radalla putki meni ässänä ja toisella radalla [sylkkäreitä treenatessa] molemmat päät olivat saman kontaktipinnan vieressä [uuna siis]. Ei merkkiäkään lentokeinuista ja jälleen aalla pysähdykset. Taitaa poika käydä hieman enemmän kierroksilla kisoissa kuin treeneissä, tai sitten en kyllä tiedä, mikä niissä kontakteissa kusee kisoissa muttei treeneissä? Sillä näin ratatreeneissä en todellakaan palkkaa koiraa joka kerta, en edes joka toinen kerta kontakteilla.
Kepeillä taas pientä hidastusta, mutta nyt en tukenutkaan yhtään kädellä ja kokeilin tavallista enemmän edistää kepukoilla. Onnistui.

Loppuun riemuympyrää, joka sisälsi takaleikkoja, mutta olisin halutessani saanut juosta vaikka koiran päälle, ei se sitä olisi leikoissa huomannut, sillä leikoissa puoleensa veti putket...

Tällä hetkellä elän hyvin ristiriitais aikaa. Taisin jokunen postaus sitten mainita, että minulle on toivottavasti tulossa uusi pentunen ennen seuraavia fudiksen MM-kisoja ja nyt sitten pitkään seuraamassani ja kauan kuolailemassani pentueessa olisi yksi uros pentu vapaan. Tällä hetkellä on armoton plussien ja miinusten listaus, mutta kun! Joku fiksu ja järjissään oleva ihminen saisi nyt tulla ja lytätä tämän idean täysin?

No se menee, kuinka menee, turha jarruja kuluttaa

Tänään olitiin sitten Mikkelissä kisaamaan Rauno Virran tuomaroimat kaksi ihanan melko simpperliä rataa ja vaikka kisoihin mennessäni olin melko vakuuttunut, että tänään noustaan kakkosiin -ei vaihtoehtoja, niin olen päivään enemmän kuin tyytyväinen, vaikka nollan nollaa ei tehty, mutta kaukana se ei todellakaan ollut.

Ensimmäinen rata oli alun säpellystä lukuunottamatta niin ykköstenrata kuin rata vaan voi olla. Kahdessa käännöksessä käännyttiin mutkaputkissa ja kerran piti ihan ohjatakin hyppykuviolla käännös. Ainoa "hankala" oli se, etteivät esteet olleet täysin suorassa linjassa ja mitä mielenkiintoisempia variaatiota radalla näki ohjattavan.
Alussa piti ihan miettiä, kuinka koiraa ohjaa ja sillä kolmas este oli aivan toisella suunnalla kuin kaksi ensimmäistä ja kahden ensimmäisen esteen jälkeen vieressä oli putki ja kauempana suoraan tyrkyllä puomi.
Mutka hieman levahti ja koira jäi aavistuksen selän taakse ja näin vietettiin kauhun hetkiä, ettei perkeleeni nyt vain keksisi mitään tyhmää. Ei keksinyt ja näin ollen enää stressasin kontakteja radalla.
Aan kontaktit olivat täydelliset läpijuoksut, puomilla ylösmenon olisi voinut ottaa alempaakin, mutta alastulo oli upea. MUTTA sitten keinulle, jossa ahnehdin liikaa ja luotin ääneeni voimaan. Ei tehonnut ei ja nippanappa ennen kuin keinu oli maassa koira juoksi iloisesti läpi ja siitä virhe. Loppuradassa ei kummallisuuksia ollut. Koira sai luukutella itse kepeille ja kepeiltä aukeavan kolmen esteen ei-niin-suoran, minun lähinnä periaatteen takia leikkaillessa takana "varmistukseksi", ettei viimeistä estettä ohiteta. Epäilen, että näinköhän koira edes huomasi, missä minä menin.
Radalla tuntui, että koirasta ja erityisesti kartturista aivan varmasti löytyisi vielä yksi vaihe enemmän, mutta tiedä sitten.
Katsoin viimeisen koirakon suorituksen, upean aussien, joka tekikin nopeimman nollan, mutta hähäähähä, mepäs oltiinkin Paavon kanssa parikymmenystä nopeampia, eli kuinka ollakaan oltiin luukuteltu radan nopeinaika [-19.94]. Olin rataan siis kaikenkaikkiaan ihan tyytyväinen, mutta luulen, että ihan oikeutetusta hieman ottaa päähän se lentokeinu. No, ainakin tiedän, mitä treenamme pari seuraavaa viikkoa, ennen seuraavia kisoja.
Radan jälkeen mieltä kyllä kummasti jälleen lämmitty epäilevät kyselijät "Ja tääkö siis oli walesinspringerspanieli?", ne jotka tulivat päivittelemään huippusuoritusta [harmittavaa keinua ei tietty lasketa mukaan...] ja erityisesti yksi pariskunta, jotka eivät olleet millään uskoa, että sillä suorituksilla ei valitettavasti voittoa saada, vaikka olihan Paavo auttamatta paras.

Sitten toisella radalle. Ensimmäiset kolme estettä olivat ihan superit. Vekkaus meni nappiin ja koira teki niin pienet ja nopeat tiet kuin vain pystyi, mutta sitten pakka levisi. Saavuimme puomille. Mikäs siinä täydelliset juoksukontaktit ja nyt ylösmenolla kävivät kaikki tassut [minähän en siis tuijottele koiran kontakteja... ehen. keskityn tietty jo seuraaviin esteisiin...], mutta puomin jälkeisestä elämästä ei ole jälkipoville muuta kerrottavaa, kuin että luukuttelu jatkui. Yhdellekään esteelle Paavo ei mennyt, kun huomasi etten tullut perässä, mutta kun sain koiran takaisin oikealle kiertoradalle niin saavuimme keinulle. Niin nopea keinu kuin keinun oikeaoppisesti voi suorittaa, mutta ei hyvä. Keinulla pysähdytään. Otin keinun siis uusiksi ja siitä juostiin suorinta tietä maaliin. En tiedä oliko Paavo kerinnyt kaarrellessaan ja arpoessaan seuraavia esteitä käydö "kehänauhan" toisella puolella, vai hyllytinkö minä mahdollisen nollan, mutta me jatkamme hallittujen nollien jahtaamista.

Mutta koiran asenne ja fiilis radalle päästyään. Hyllyvä jellonani muuttuu, ei silminnähtävästi vaan sen tuntee kun asettelee koiraa lähtöön, kuinka jokainen viiksikarva on taajudella agility. Ja itse radalla. Se on yksinkertaisesti paras! Odottakaas vain, kyllä me täältä ykkösistä kivutaan ja vauhdilla ylöspäin!


Lyhyt kooste päivän tapahtumista. Ylivaloittunut pätkä on a-radan puoliväliä ja parempi versio on b-radan neljä ensimmäistä estettä.

On se vaan höppänä

Parin viikon tapahtumat lyhyesti.
Muotisana on kontaktit ja kepit. Se siitä, sitten eilisiin treeneihin.

Teema: erikoisesteet

Rata oli kuvioltaan semmoinen, että se voisi koska vain olla ykkösluokassa ratana. Ei mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta ideana olikin suorittaa erikoisesteitä.

Ensiksi testailtiin ykköskakkos välissä, mites se koira liikkuu parhaiten niin, että kakkonen oli takaa kiertäen ja rengas oli sitten niin, että Paavon kanssa paras idea oli tehdä joko saksalainen tai japanilainen. Kyllä, me olemme Paavon kanssa hyvin kansainvälisiä.
Renkaalle piti tehdä random jaakotus siis 360 kiepsahdus, jotta koira hämääntyisi ja hyppäsi sekä kääntyi tiukasti. Ensimmäisellä kerralla jaakko jäi tekemättä ja Paavo hyppäsi väärän putken pään suulle. Ei liene vaikea arvata, mistä päästä koira putkeen meni?

Rengas oli siis ensimmäinen erikoinen. Putkelta oli muuri ja muurilta tiukka kurvi ja kamala kulma seuraavalle hypylle [hyppy väärinpäin tyrkyllä]. Tein muurin vaikeimmain kautta, eli rynnin ns. väärälle puolelle [kiirekiire ja kerran kolahti koiran pää jalkoihin, kun pikkuinen sinkosi putkesta ajateltua nopeammin] ja käänsin sylkkärillä tulevalle suoralle. Toimi muuten, mutta tosiaan itse muurin ohjaus meinasi mennä kiirehtimiseksi.
Kouluttajan pyynnöstä vaihdoin ohjauspuolta ja Paavo oli vakaasti päättänyt hypätä hypyn väärältä puolelta. Oli hauska nähdä silmäkulmasta, kuinka koira joko rynni röyhkesti jaloista läpi tai sitten aivot raksuttivat muurilla toista reittiä ja poika teki upeat tiet, jotta jalkani pystyi takaapäin ohittamaan.

Saatin homma pelaamaan ja sitten juostiin suoraa, mutkaputki ja pöytä. Onnistui joka hiivatin kerta, vaikkei pöytää olla otettu pieneen ikuisuuteen. Pöydältä pituudelle, jolta ikävä takaisinpäin kääntyminen aalle. Ja joku/jotkut saivat hämmästelemisen aihetta. Ainakin allekirjoittanut jäi katsomaan koiraa monttu auki, sillä koira suoritti ilman minkäänlaista käskyä täydelliset pysähtymiakontaktit ja odotti häntä heiluen jatko-ohjeita.
Mitä tästä opimme? Yrittäkää opettaa koiralle juoksarit, niin saatte itsenäiset pysähtymiset.

Ja sitten loppusuoralle. Neljän esteen sarjalle ja viides este sitten okseri. Paavo näytti muille esimerkkiä, kuinka sarja tulee oikeaoppisesti suorittaa= ei välilaukkoja vaan hyppy hypyn perään. Tätähän me toki ollaan treenattu ja jos koira on muutaman kerran hypännyt ilman väliaskeleita seitsemän metrin välinkin niin luulisi tuon neljän metrinkin onnistuvan. Ja okseri nyt oli vaan okseri. Koskaan ollutkaan mikään ongelma.

Ja voin sanoa, että vaikka muutamaa kohtaa hiottiin ja testattiin sitä meille parasta tapaa niin jäi huippuhyvä fiilis. Paavon asenne radalla on vaan niin loistava. Spanielin innokkuus ja lystikkyys yhdistettynä melkoiseen ärräpäiden heittelyasenteeseen tekee vaan hommasta mielekästä ja (nyt tiedän ampuvani omaan nilkkaan tämän kirjoittaessani) melko helppoakin. Paavo vaan osaa ja treenaajien [sekä sen toisen kentän treenajien] hymyistä päätellen, että vaikka siellä radalla nykyisin molemmat paiskii hommia tosissaan niin se hauskuus, joka välittyy muillekin, ei ole unohtunut matkan varrelle.

Tehtiin lopuksi riemuympyrä, mutta koska Paavo pääsi jo sarjalla fiilistelemään niin päätin riemastuttaa Elvistä ja juoksennella turistin kanssa ympyrää. Korvat lepatti ja koira hymyili. On se vaan höppänä, erästä bussissa matkustajaa lainaten.

Ei viisaampaa, ei kauniimpaa kuin tyytyä luottamaan

Koska näyttelyistä ei vaaleanpunaista nauhaa saatu niin ostimme Paavolle lohdutukseksi samanvärisen pannan, sekä uuden oranssin hienon ja toivottavasti kestävän vinkupallon


Nyt ne myrskyt ovat saapuneet Kuopioon, ja missäs muuallakaan myrskyä on hyvä viettää kuin agikentällä?
Kouluttajamme palasi, joten radanpätkien jälkeen oli aika palata teemoihin. Teema: keppikulmat.

Voisi kuvitella, että tästä tekstistä tulisi pelkkää purnausta, valitusta, ketutusta ja ties mitä. Ongelmanahan meillä on ollut koiran hitaat kepit.

Aloitettiin minusta vaikeimmalla keppien haulla, eli juoksusuoran jälkeen suorat kepit.
Ensimmäisellä yrityksellä päätin tehdä niin kuin kaikki muutkin: en kerrankin ohjannut koiraa kepeille vastakkaisella kädellä. Muurin jälkeen koira katsoi minua juuri ennen keppejä, että ethän sä nyt tänne ja bongasikin sitten jostain etäällä viistosti olevan putken ja suhahti sinne varsin vikkelästi.
Yritys numero kaksi. Nyt otettiin vastakkainen käsi, jonka käyttöä olen yrittänyt rajoittaa.
Onnistui ja uudelleen. Ja arvatkaas mitä!??!?!?!? Paavo ui! Sukelsi. Meni matalana ja varsin itsenäisesti! Homma taitaa olla siis tässäkin lelusta ja asenteesta kiinni, hassua, että vasta nyt löysin sopivan lelun hommaan.

Sama radan pätkä toistettiin peilikuvana. En nyt mitään pitkiä jaaritteluja jaksa, mutta sekä väärä, että oikea puoli meni loistavasti. Väärällä puolella itse varmistelin(tuin) hieman enemmän kuin toiselta puolelta, mutta homma meni niin hienosti, etten halunnut pilata fiilistä.

Toisenlainen pätkä sisältä sekä avoimen, että suljetun kulman. Onnistui. Aina. Ui. Sukelsi. Mikä otus!

Kepit ovat siis taas toistaiseksi hyvässä jamassa. Pitänee kuitenkin jatkaa näillä lyhyimmillä kepeillä leikin yhteydessä kepittämistä, jotta sama tatzi jatkuisi tulevaisuudessakin.