Kävin viime viikolla valmentajakurssin, tai oikeastaan kakkososan ja jään innolla odottelemaan ensimmäistä osaa. Tällä hetkellähän siis pidän yu-koulua ja minun huima kokemus yleisurheilusta rajoittuu vuoden harrastamiseen joskus kuusi- seitsemän vuotta sitten ja toki koululiikunnassa, mitä nyt ollaan tehty. Onneksi tyypit ovat vielä sen verran nuoria, että taitoni riittävät heille vähintäänkin perusasioiden opettamiseen lajissa kuin lajissa ja tukenani ovat useita vuosia lajia joko harrastaneet tai yhä harrastavat kaverini.
Joka tapauksessa valmentajakurssin idea ei suinkaan ollut “kuinka teet mahdollisimman paljon lajiharjoituksia ja kuinka valmentaudut paremmaksi valmentajaksi lajissasi” ehei. Jos näin olisi ollut olisimme vielä nytkin keskustelemassa, kuinka pesäpallonvalmentaja tulisi opettaa eri heittotyylejä. Mitä kikkoja jalkapallovalmentaja ei ole vielä joukkueelleen opettanut tai kuinka minun tulisi heitättää mahdollisimman paljon keihästä tytöillä, jotta heistä tulee vielä joku kaunis päivä olympiamitalisteja keihäänheitossa. Kyse ei ollut lajiharjoittelusta vaan päinvastoin, kuinka nykyvalmentajat keskittyvät liikaa itse lajiin, eivät siihen, mitä muuta treenaamiseen ja kunnossa pysymiseen vaaditaan. Tunnistaako kukaan tästä agilitya?
Tällaisia valmentajakursseja Suomen valmentajat ovat alkaneet pitää Nuori Suomen tekemän selvityksen mukaan, kuinka 14:ssa eri lajissa nuoret valmentautuvat [tuo selvitys löytyy esimerkiksi googlaamalla
urheilevien lasten ja nuorten fyysis-motorinen harjoittelu .]
Ja miksi kirjoitan aiheesta tässä blogissani? Voin sanoa, että kaikki, mitä kurssin vetäjä kritisoi oli suoraan kuin “tavallisten” [anteeksi, tarkoitan nyt niitä kenties puskaharrastajia, jotka eivät edes koiraansa lämmittele kunnolla, eivätkä harrasta huipulla (voin siis itsekin lukea itseni tavallisten joukkoon) eli tuskin itsekään yrittävät vaikuttaa
oman suorituksen parantamiseen ] agiharrastajien oppaasta. Kouluttajamme itse totesi, ettei ikinä antaisi lapsen tai kokemattoman nuoren itse lämmitellä itseään. Se ei olisi riittävää ja tekniikat voisivat olla väärät. Hän ilmaisi asiansa, että se olisi jopa edesvastuutonta. Minulle tuli vääjäämättä mieleen suurin osa agiharrastajista.
Valitettevasti suurin osa agia ja muita koiraurheilulajeja harrastavat ihmiset eivät ota harrastuksiaan urheiluna, koska se menisi liian vakavaksi. He ignooraavat urheilun tärkeimmät asiat, koska homma on vain leikkiä koiran kanssa. Tämä on asenne, jota en vain voi ymmärtää koiraihmisissä. Olet nipo ja tosikko, jos haluat pitää raajasi ja mikä tärkeintä koiran raajat terveinä.
Kun olen kouluttanut ihmisiä agissa, olen painottanut lämmittelyn ja jäähdyttelyn tärkeyttä. Käymäni kurssin jälkeen sain vielä enemmän tietoa ja treenivinkkejä itselleni ja muille jaettavaksi, kuinka voi parantaa omaa suorituskykyään radalla. Kuinka voin oikeasti päästä sinne tähtäämälleni huipulle, pienentäen riskiä rikkoa raajojani parin harha-askeleen takia tai kuinka oikeastaan kuinka voin välttää harha-askeleet. Kuinka voin ilman esteitä harjoitella kehoni hallintaa ja ilman valssiharjoituksia harjoitella kuitenkin valssin oikeaa suoritustapaa - muun muassa.
Selvityksen mukaanhan nuorten treenaamiseen liittyy aivan liian vähän voima- liikerata- ja nopeusharjoittelua. Lämmittelyt ja jäähdyttelyt ovat liian lyhyitä puhumattakaan niiden yksipuolisuudesta. Jotain muutakin hommaan liittyi, mutta tuossa pääkohdat. Käsi ylös kuinka moni agiharrastaja lämmittelyissään [siis huomatkaa oletukseni, että kaikkihan nyt lämmittelevät] tekevät ehkä muutakin kuin kävelevät, hölkkäävät ja ehkä vähän spurttaavat koiransa kanssa? Minä en voisi nostaa kättäni täysin suoraksi. Saatan ehkä vetäistä vähän ristijuoksua ja tehdä äkillisiä suunnanmuutoksia, mutta muuten lämmittelyni ovat melko yksipuolisia itseni kohdalla. Koiran lämmittely on ollut tärkeintä. Riehun koiran kanssa, teen koiralle paljon nopeita suunnanmuutoksia, spurttiluja, kasikkoa hypyillä ja kaikkea muuta, jotta varmasti, kun menemme radalle, koiralla on kaikki mahdollisuudet suoriutua radasta parhaansa mukaan rikkomatta ainoatakaan paikkaa kehossaan. Kurssilla sain avaimet vaikuttaa myös omaan suoritukseeni. Kuinka voin alkaa valmentaa itseäni huippusuoritukseen kolmella eri osa-alueella: kehonhallinta, voima ja nopeus. Harjoitukset olivat yksinkertaisia neljässä eri tasossa. Jokaiseen kuului kuusi harjoiteltavaa osaa kropassamme eli nopeasti laskettuna 24+24+24 tekee hetkonen… 72 eri harjoitusta, joita kaikkia pystyisi soveltamaan lajiin kuin lajiin ja aivan varmasti kaikille löytyisi se oma lähtötaso. Loistavaa. Kaikki kurssilla harjoitellut tehtävät olisin suoraan voinut ottaa agilityyn ja aivan varmasti alan itse harjoituksia tehdä ja olenkin tehnyt.
Kaikkein parasta luentoa kuunnellessa oli ajatella agiharrastajia. Kuinka jos agiharrastajat lukisivat sen saman luennon kuin, saattaisi fabo-statuksissa ja blogipäivityksissä olla puolet vähemmän selityksiä "kyllä koira osaa, mutta ohjaaja..." Tehkää asialle jotain ihmiset!
Ja miksi kirjoitin tuon kaiken? En tiedä, innostuin vähän. Tarkoitus oli tehdä lyhyt btw-pätkä suoritetusta valmentajakurssista ja ohimennen kritisoida agiharrastajien kuraista asennetta lämmittelyjä ja jäähdyttelyjä kohtaan. Piti huomauttaa että harmittavan moni tekee kymmenen minuutin pissatuslenkin kentän vieressä ja kuvittelee sen riittävän. Voin sanoa, että tervetuloa yu-kouluuni ja että rikotte raajanne tai vähintäänkin kouristelette lihaskivuista jos meinaatte aitajuoksusta ja muista kivoista lajeista selvitä kymmenen minuutin kävelyllä ja täysin olemattomalla jäähdyttelyllä. Koira ei valita, mutta eiköhän sen parin vuoden jälkeen jumisista lihaksista huomaa, että nyt menee treenaamisessa jokin ihan päin helvettiä ja siinä vaiheessa suosittelen vilkaisemaan peiliin ja miettiä sittenkin, onko agilityssa ehkä hippusen verran urheilua.
Jos joku selittää, että eihän ohjaaja tee hirveästi radalla töitä niin mun vastaus olisi kaunistelemattomasti, että pitäkäähän se turpanne kiinni. Mä itse menen tekemään radalle koiran kanssa töitä. Korostan sanaa
kanssa. En jätä koiraa yksin tekemään kaikkea itse vaan haluan laittaa itseni likoon. Minulla on radalla mukanani tällä hetkellä koira, joka haluaisi varmasti tehdä kaiken itse ja voisin hyvinä päivinä vain seistä keskellä kenttää ja ihailla menoa. En silti halua tehdä niin. Miksi? Jo sen takia, että liikkuminen vauhdittaa koiraa. Aika ihmiset, aika. Omistan rodun, jonka vauhti ei yksinkertaisesti riitä kärkeen huipulla ja asiaa ei auta radalla lahnaileva ohjaaja. Kun
liikun itse sulavasti ja laitan itseni likoon tarkoitti se sitten sitä, että valitsen mahdollisimman kauimmaisen ja pisimmän reitin, tiedän että teemme molemmat parhaamme ja aivan varmasti valitsen sen kaksi kertaa pidemmän juoksupätkän kuin oletan koiran tekevän työt itsestään. Haluan mennä tekemään radalle parhaan suoritukseni, jotta voin hyvällä omalla tunnolla ottaa hyvän suorituksen jälkeen osan kunniasta myös itselleni. Ei vain koira, vaan myös minä ja siitä minusta on agilityssa kyse. Toki teen jo nyt parhaani radalla, mutta kurssi aukaisi silmäni tai kirkasti katsettani yhä edelleen ja varmistuin, että voin olla vielä parempi. Nyt tiedän myös tapoja treenata itseäni paremmaksi. Ja miksi en käyttäisi tietojani hyväkseni? Tiedän jo lämmittelyjen ja jäähdyttelyjen tärkeyden ja nyt sain vinkkejä monipuolistaa harjoitusta ja uskokaa pois, oikealla lämmittelyllä radalla suoriutuminen käy kuin itsestään. Suosittelen ainakin kokeilemaan!
Ja meidän arkeen? Agilitya ja agilitya. Sekä hellyyskohtauksia ja aikaisia herätyksiä. Mut hei, tänään oli vika koe koulussa. Nyt vaan kirjoituksia odottelemaan niin kouluasiat alkaa olla hetkellisesti pulkassa.
