Mä teen leijumisesta taidetta uudestaan

Varkaus on nyt valloitettu, menihän siinä hetki.

Oltiin siis kisaamassa Tuomo Pajarin kahdella radalla ja vaikka toisella radalla tulos oli se himoittu, niin jäi vähän nihkeä olo. Paavolla ei nimittäin ollut kaikki kunnossa, siitä kertoi jo ensimmäisellä radalla muurin palikoiden kolistelu ja lähes kaikkien hyppyjen kiertäminen. Ja Paavohan ei siis koskaan kierrä esteitä kuin vain hypätäkseen sen takaapäin. Eikä vauhtia ollut yhtään niin paljon kuin ennen, siitä kertoo se, että loppusuoraa lukuunottamatta olin koiran edellä, eikä koira hakenut ennen loppusuoraa mitään estettä samalla itsevarmuudella kuin mitä yleensä.

Lihasjumia epäilen, vaikka olenkin koiran yrittänyt moukaroida läpikotaisin ja mitään en ole löytänyt. Liikkeet ovat sulavat ja koira istuu normaalisti. Nopeat "venyttelyt" vai miksikäs sitä pitäisi kutsua, kun testasin, kuinka ääriasentoon koira menee, eikä sekään paljastanut mitään.

Jokatapauksessa ensimmäisestä radasta ei siis ole mitään kerrottavaa. Hylky tuli putkesta, kun Paavo päätti yllättää ja kääntyä vauhtisuoralta ja pituudelta jyrkemmin kuin mitä kuvittelin sen edes pystyvän ja Paavo valkkasi lähemmän eli väärän putkenpää. Sen jälkeen herra tosiaan aloitti esteiden kiertelyn ja kun kepeille mennessä Paavo kääntyi 90asetta puomille päätin jättää huolestuneena leikin kesken ja juosta kaksi viimeistä estettä. Niille esteille Paavo irtosi ja näytti hetken todelliset kykynsä.

Mietinkin radan jälkeen hetken, että viitsinkö sittenkään mennä koiran kanssa hyppyradalle, jos kyse tosiaan on lihasjumista. Päätin mennä, mutta päätin ennen sitä, että jos koira kiertää yhdenkin esteen, juoksemme samantien kentältä pois.
Vauhdilla ei brassailtu, vaikka huomattavasti parempi fiilis tällä oli kuin ensimmäisellä radalla. Alun kolmen esteen suora oli ikävästi kohti radan ulkopuolelle vietyjä kontakteja ja kuinka yllättävää meidän tuurilla joku idari oli treenamassa oman koiransa kanssa puomi. Paavoa hieman epäilytti, sillä joku kehtasi treenata hänen puomillaan ja siellä vieläpä näytti olevan hauskaa. Paavo empi hetken ja kiepsahti ympäri [tavallista hitaammin tai ainakin jotenkin hieman kankeammin. En tiedä, tuntui ainakin siltä] ja päätyi minun mukaani. Olin varma, että siitä se vitonen sitten rapsahti. Muuten ei mitään ihmeempiä radalla sattunut. Koira löysi askel askeleelta enemmän intoa hommaan, mutta se jokin jäi pahasti uupumaan. Loppusuoralle käännyttäessä Paavo jostain syystä jarrasi vauhtinsa melkein pysähdykseen, mutta teki lopulta hienonhienon loppusuoran, minun jälleen leikkaillessa keskenäni esteen jäljessä. Mahtava otus ja kun vielä seuralaiset tulivat onnittelemaan nollasta olin yhtä hymyä, vaikka hieman huolissani koiran kunnosta olinkin.

Eihän sille ajalla todellakaan brassailtu, eikä rata mikään hieno ollut, mutta kuten muutamaan otteeseen todettua nolla kuin nolla ja tällä(kin) kerralla se riitti kärkisijaan.
Eli tulos -12.16 0vp 1/18. Rata oli siis meidän ensimmäinen ja viimeinen hyppyrata ykkösissä.

Nyt lähti sähköpostia vakiohierojallemme ja ellei hän kerkeä viikolla Paavoa hoitamaan niin onneksi urheilukoirahierojaksi opiskeleva Janni on tulossa viikonlopuksi maalle ja saa siis palauttaa Paavon ennalleen. Olisi vain kiva tietää, mistä jumit olisivat tulleet, sillä olen taas ottanut asiakseni tehdä huolelliset lämmittelyt, jäähdyttelyt ja palauttavat lenkit ja tosiaan uutuutena "venytellä" tai siis testata koiran ääriasennot.
Toki muitakin syitä jumitukselle voisi keksiä: viikko Elviksen seurassa, kisoissa ilman Elvistä (ja äitiä), paikalla ei ollut lämmittelyesteitä, jnejne, mutta kyllä minä uskon optimistisesti että koiralla on "vain" lihasjumeja, eikä mitään vakavampia sairauksia.


Uskokaa pois, Paavo koski kontaktille, mutta mikä tärkeintä (tässä vaiheessa), pysähtyi keinulle

Hyppäriradasta kuvia tulossa kenties seuraaviin postauksiin [ja videokin olisi hautumassa hypäriltä], mutta näistä kuvista Kiitos Emmille