19.11.2017

Se on niin yksinkertaista ,jää mun viereen talteen

Joskus elämä on vaan parhaimmillaan sitä, että saa käpertyä kahden palleron viereen sohvalle. Parhaimmillaan siis. Useimmiten siihen sohvalle ei meinaa mahtua kahden karvakkaan viereen.
Pave kävi pari viikkoa takaperin leikkauksessa ja niin leikkaus kuin sen jälkeinenkin elämä meni melkoisen kivuttomasta. Leikkauksen jälkeen Paavo on vain nukkunut toooodella sikeästi niin, että välillä pitää käydä koskettamalla herättää pappakoira, jos meinaa saada spannielinkin aamulenkille ja onnistuttiinpa äidin luona hiipiä yöllä sisälle niin, että spanieli tajusi tulomme vasta kun jääkaapinovi pamahti kiinni.
Pave kävi myös pari päivää sitten osteopaatilla ja selkä alkaa olla siinä kunnossa "liikkuu sen verran kuin tuon ikäisellä on hyväkin liikkua." Saatiin siis vihdoin posiitivisia uutisia ja jatkossa käydään toivottavasti vain kontrolloimmassa parin kuukauden välein selkää.

Muuten meidän elämä on sään kiroilua. Täällä etelässäkin oli hetken talvi, sen jälkeen tuli pari nättiä kevätpäivää ja nyt ollaan jo jossain kesä/syyssäässä. Nopiasti vierähtää nämä vuodenajat.
Mutta koska ulkona on ällöä, töissäni hiljaista niin sehän on tiennyt sitten sitä, että tämä likka on keksinyt vapaa-ajalleen vähän liiaksikin viihdykettä. Mukana kuvioissa on pari ponia, ihana pariskunta, joka on ottanut minut oppiinsa valjakkourheilun pariin, huskiensa kanssa ja tietenkin aloitin tuossa kuukausi sitten koirahierontaopiskelut.



Et semmoista. Agilitya ollaan tehty yllättävän vähän, vaikka sainkin hankittya agility akatemialle kausikortin huhtikuulle asti.
Sen verran kuitenkin ollaan saatu aikaiseksi, ettei keppien vikaa väliä tarvitse pujotella ja punainen ohut rengas on tosi pelottava. Näillä mennään.

8.11.2017

Ja nyt sun pitää ite enää ottaa se askel

Takaleikka.
Tuo sana lukee isoilla kirjaimilla, paksennuttuna, alleviivattuna ja vielä muutaman voimaannuttavan huutomerkin kanssa ongelmalistallamme kärkipaikalla. Takaleikka kiteyttää meidän isoimmat möröt agiradalla, joten yhdenkään leikan ujuttaminen onnistuneesti radalle, olisi iso juttu. Tosi iso juttu. Vain taivas olisi rajana meille enää sen leikan jälkeen.

Joten kun maanantaintreeneissä radalla kaikki puolenvaihdot piti tehdä takaleikkauksilla, ajattelin, että me jäädään treenaa siihen ensimmäiseen leikkaan sitten niin.
Ohjaajan hymy levisi levenemistään, kun tehtiin yksi leikka... selvittiin toinenkin ja kolmas... ja treenien lopuksi koko rata alusta loppuun leikkaillen. Eihän se välillä nättiä ollut, koska en minä mitään leikkaamisen ajoittamista ole miettinyt; minun tavoitteissani takaleikat ovat niin iso mörkö, että ajattelin hommaan menevän huomattavan paljon pidempään ennen kuin olisi edes mahdollista haaveillakaan, mistään koiran etenemisestä esteelle minun edellä.
Oltiin pahasti epämukavuusalueella, mutta sellaiset treenit ovat vaan ne antoisimmat, ainakin onnistuessaan.
Olen tässä muutenkin alkanut huomata ratapiirroksia katsellessa, ettei radat tunnu ainakaan teoriassa mahdottomilta. Toki, tuossa tavoitelistassa, heikkouksien kohdalla on vielä jokunen rasti hiomatta, mutta tiedättekö, minusta vähän tuntuu siltä, ettei mene kauaa, kun saan yliviivata nuokin ongelmat yli ja alkaa kehitellä uusia.

Saatoin treenien jälkeen jäähdytellessä Egoa ihan pikkaisen kyyneleen pusertaa onnesta ja ylpeydestä. Kuten kouluttajammekin totesi, me ollaan selkeesti osattu keskittyä oikeisiin asioihin menettämättä sitä, että meillä on yhdessä kivaa radalla ja se välittyy muillekin.

23.10.2017

Joku hullu on keksinyt ikuisuuden

Vajaa viikko sitten maailman parhain Paavo täytti 11 vuotta.

Synttäreitä ei varsinaisena päivänä juurikaan juhlittu ja lähtipä pappa vikkelästi kainalostakin pois, kun kerroin, ettei synttärilahjaksi ole tulossa uusia vinkuleluja. Oli vissiin sitä mieltä, ettei syksyn mittaan saatuja vinkuja laskettu synttärilahjaksi. Tai BOT:n verkkoloimeakaan ei taastu voi lukea synttärilahjaksi, vaikka selkeästi melko mieleinen härpäke onkin ollut. Niin mieleinen, ettei ilman mustasukkaisuutta Ego saanut koettaa loimea. Paavon onneksi pojat ovat eri kokoa ja Egolle oli hankittava oma.

Mutta mitenkä se viime vuosi sitten oikeen menikään?
Vanhentunuthan tuo on ihan silmissä ja vuoden alussa oli pari tilannetta, jolloin olen itku kurkussa joutunut valmistautumaan Paavosta luopumiseen. Valmis tulen koskaan olemaan.

Ensimmäinen kerta oli alkuvuodesta, kun Paavo ei juurikaan tahtonut liikkua ja tuntui muutenkin kärsivän dementiasta, kun oveakaan ei osattu kiertää. Onnekseni tilanne ratkesi osteopaatilla, jossa vihdoin löydettiin Paavon edellisiin huomattavan paljon lievempiinkin selkäjumeihin syy: Muutama nikama oli pois paikoiltaan ja selässä olikin sitten vaikka ja mitä.
Osteopaatin taikanäpeillä saatiin Paavon selkä tuosta ongelmasta parilla kerralla kuntoon.

Toinen kerta olikin sitten koiraan iskenyt vatsapöpö. Yhdistelmä Oksennustauti+vanhakoira+helle= ei hyvä.
Ensimmäisenä päivänä Paavo ei syönyt. Yritti pari kertaa juoda, mutta kaikki oksennettiin samoin tein ulos. Koirat olivat mukanani tuolloin(kin) töissä ja sydämeni jätti pari ylimääräistä kertaa välistä, kun tajusin, ettei koiria näy missään ja ulko-ovi on auki.
Paavo löytyi kuitenkin pihassa olevasta lammesta. Papparoinen ei uinut, mutta rakkaus veteen oli kuitenkin saanut papparoisen lampeen istuskelemaan. Istuskeltiin lammella tovi jos toinenkin. Illalla alkoi neste pysymään sisällä ja lammesta oli päivälläkin melkoisesti jo juotu. Eläinlääkäri käski tarkkailla tilannetta ja tuoda koira aamulla lääkäriin, jos tilanne ei ollut parantunut.
Seuraavana aamuna Paavo söi pari palasta ruokaa, oksensi muutaman kerran, mutta muuten alkoi selkeästi, jos nyt ei voimaan silminnähdenn paremmin, niin selkeästi oltiin oksennustaudin niskan päällä.
Pikku hiljaa ja päivä päivältä Paavo alkoi olla tereempi ja viikon päästä tapahtumista saatoin jo vähän taas manata tuon koiran seurassa peekelettä...

Nyt syksyllä Paavolla on taas selkeästi ollut selkä jumissa, ei niin pahasti kuin alkuvuodesta, mutta jumissa. Osteopatialla ollaan käyty, mutta silti jumi ei ole lähtenyt parantumaan toivotulla tavalla. Syykin tähän ehkä selvisi: Kasvain kiveksissä. Viikon päästä onkin Paavon aika mennä lekurinpöydälle ja poistetaan kivekset. Pidetään peukkuja, että kasvain on, kuten suurimmassa osissa tapauksista, hyvänlaatuinen.

Kaikesta pikku sairastelusta huolimatta Pave on kuitenkin ollut varsin reipas pappapanieli, jonka kanssa ollaan hieman agihöntsäilty, jäljestetty niin verijälkeä, laahausjälkeä kuin ihmisjälkeä. Etsitty nakkipiiloja, yritetty keksiä uusia temppuja ja vähän muisteltu vanhojakin. Edes pitkillä metsälenkeilläkään ei Paavon askellus hyydy, mutta hölkkälenkeillä se on nykyisin Paavo, joka määrää tahdin.
Kaikki hajut ja metsänollennot ovat Paavolle edelleen se ykkösjuttu ja edelleen tuo panielin perkele keksii jos minkäkinmoista jäynää omistajansa mielen virkeänä pitämiseksi.

Vanhuus ei ole siis tullut yksin, mutta Paavo onkin valitettavasti keksinyt, ettei sen tarvitse olla mikään hidaste, korkeintaan tekosyy. Saahan nyt söpösti harmaantunut pappapanieli niin paljon enemmän anteeksi, kuin aikoinen teiniuhmainen panielin alku.

16.9.2017

It's the time you spent on your rose that makes your rose so important

Pikku hiljaa ole alkanut nauttia arjesta. En siksi, että työpäivät ovat edelleenkin pääsääntöisesti luvattoman pitkiä, mutta nyt pitkien päivien väliin on mahtunut jokunen vapaapäivä, tai vähän myöhempi työaika, tai sitten kerran viikkoon sattuu niitä normaaleja kahdeksan tunnin vuoroja, jotka mahdollistavat illalla muun elämän.
Minun onneksi täällä etelässä asustaa Janni, jonka kanssa pystyy suunnittelemaan treenit alkavaksi jo kuudelta aamulla, jos muuten ei meinaa kentälle keritä. On sitä joskus oltu neljän jälkeen auringonnousua metsästämässä kentällä, mutta se on ihan oma tarinansa se.
Liityin myös tuossa kesällä EKK:n jäseneksi ja suureksi ihmeekseni, meille tarjoutui mahdollisuus päästä vakioryhmään treenaamaan. Tämä tilaisuus tosiaankin käytetään hyväksi, etenkin kun treeniaika on semmoinen lepakkovuoro, niin on töidenkin puolesta mahdollista keritä edes suurimpiin osiin treeneistä.
Ja kun ei ole treenejä tarjolla, vaikka vapaa-aikaa olisikin, onni on ystävät, jotka lähtevät todellisen ammattilaisen kanssa metsäseikkailuille, ilman kartaa tai kompassia ja määränpääkin selviää yleensä paikan päällä. Tutuimpia lausahduksia on ehkä "no tää on tämöinen ehkä tunnin kierros..." ja kaksi tuntia myöhemmin... "Tosta menis tuollainen 10km lenkki..." ja 12km myöhemmin, kun totetatte, että ainoa reitti autolle on mennä reitti takaisin päin.

Faktahan on kuitenkin se, ettei nuo minun pojat ole enää mitään nuoria poikia, eli treenejä tehdään koirien ehdoilla. Paavo ei ole agilitykentälä tehnyt juuri muuta kuin putkia ja puomia. Yleensä teemme jotain oheistoimintaa, kuten nyt uusinta projektiamme tunnistusnoutoa.

Metsälenkit ovat selkästi spanielin mieleen kaikkine hajuineen, kun taas asvaltilla tallustelu on nykyisi Paavosta jo suorastaan typerää ja hölkkälenkit vedetään Paavon vauhdilla. Selkä ei selkeästikään ole ihan priimassa kuosissa, mutta ensi viikolla ollaan menossa niin osteopaatille, kuin eläinlääkäriiin rokotuksiin ja perustärkkeihin. Toivottavasti näistä löytyy helpostusta pienen spanielin menoon. Aina kun ei voi metsässä lenkkeillä ja haahuilla metsänolentojen hajujen perässä pitkin pieniä polkuja.

Egon kanssa taas treenataan kyllä niin, että joku kaunis päivä tehdään huolettomia kokopitkiäratoja, mutta siihen on matkaa. Raitaotus täytti kuitenkin jo 7. Jos kisaisimme jo nyt, kisaisimme varmasti täysillä ja vielä pari vuotta, mutta nyt, minulla ei ole mitään kiirettä kisoihin. Ei minulla oikeastaan ole enää edes kisahaaveita Egon kanssa, mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.
Ego on kyllä edistynyt ihan super hienosti, mutta kuten kaikki tekeminen Egon kanssa, myös edistyminen ja takapakin ottaminen on äärimmäisen liipasin herkkää touhua. Mukavuusalueella koetaan paljon onnistumisa, mutta heti pienikin epämukavakohta epäonnistuessaan voi tuoda meille melkoisen takapakin ja paluun lähtöruutuun. Siksipä tehdään kaikkea maltilla. Yksittäisiä esteitä, yksittäisiä ohjauskuviota yrittäen koko ajan saada koira pysymään estefokuksessa. Siinäpä sitä haastetta onkin.
Meillä kuitenkin on EKK:lla oikein kiva Satu-kouluttaja, jonka ajatuksenjuoksu ja ideologi kuulostivat korvaani hyvältä. Katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi talven aikana.

Mitä tavoitteita ohjaajalla sitten on? Ollaan Jannin kanssa aloitettu fysiikkatreenien juoksentelu aina treenien pääteeksi. Tarkoituksena olis löytää taas ne liikeradat, kohottaa kuntoa ja löytää taas intohimoinen urheilija, joka varmasti jostain sisältäni vielä löytyy. Polven (tai oikeastaan polvien) mennessä muutama vuosi takaperin huonoon jamaan, on ollut todella vaikeaa löytää taas sitä tekemisen riemua urheilusta. Minultahan kiellettiin hetkeksi kaikki, mistä vapaa-aikani perustui. Ei saanut juosta (ei agilitya, ei hölkkälenkkejä ei mitään!), ei potkia (thaikkukin jäi siis tauolle, on muuten edelleen) eikä tippua, eli periaatteessa sain boulderoida, kunhan vaan en tippunut tai hypännyt alas, vaan kiipesin reitin vielä alas päin. Enhän minä tällaista voi luvata. Boulderoitiin kuitenkin kuuluu, välistä se riskinotto ja tippuminen patjalle.
Sallittua oli typerät jumppaliikkeet ja salilla laitteilla teko. Jee.
Kun liikkuminen on taas sallittua, on ollut jo jonkin aikaa, mutta uudelleenhan tästä on saanut itseään taas rakennella. Agilityssa ei enää valssit lennä ja pikajuoksussa ei askel rullaakaan kevyesti. Nyt kuitenkin ollaan taas asioien parissa tekemässä töitä kohti parempaa tulevaisuutta, polvien ehdoilla.

11.9.2017

Hilpati halpati silivati sotsis

Voi jehna! Niin siinä vaan kävi, että pappa lähes 11vee kävi pyörähtää näyttelyissä, sai kehäsihteerit ja tuomarin hymyilemään ja nappasi sitten sen viimeisen sertinsä.



Lähdettiin siis eilen sunnuntaina Porvoon kaikkien rotujen näyttelyyn. Waleseja oli ilmoitettu 19, joista 10-11 oli uroksia. Tuomarilla Gergana Georgievlla oli käytössään koko kirjo laatumainintoja ja kun Paven rimmi ei ollut se viimeisteillyin, olin aikkas varma, että nyt oli kasvattajan rahat menneet hukkaan.
Kehään pääsyä odotellessa vieressäni oli perhe, joka luuli katselevansa englanninspringerikehää. Oikaisin virheen vasta, kun kuulin heidän ääneen ihmettelevän, että Paavo on kyllä jotenkin erilainen. Sanoin, että kehässä on walesilainen serkku ja tää remmin päässä oleva erikoisuus on pian 11-vvuotias pappakoira. Kehään astuessa, kuulin perheenäidin sanovan, että katsotaan vielä miten tää vanhempi pärjää ja voi kun se pärjäisi.


Ja niinhän se pärjäsi.ERI/1, SA -> ROP-vet, PU3, SERT -> FIN MVA. Kyllä oli handleriomistaja yhtä hymyä, ja on muuten vieläkin. Nämä olivat nyt sitten Paven vikat kotimaisetnäyttelyt. Katsellaan jahka tässä vielä esim virossa kävisi, sieltähän olisi jo kaksi VET-sertiä valmiina...

Arvostelu menee näin:11v uros. Sopusuhtainen ja tasapainoinen. Hyvä pää, jossa hyvä ilme. Purenta ok .Hyvä kaula. Hyvä rintakehä, eturinta. Ikäisekseen erinomaiset liikkeet.Erinomainen hännänkanto. Hyvä turkki ja väri"

Kuvista kiitos Ainolle ja hirveästi kiitos myös paikanpäällä(kin) onnitelleista. Omistaja vaan leijui pilvilinnoissa, ettei oikein muuta osannut vastata kuin "kiva."

21.8.2017

Saavutan ikuisen nuoruuden pontevasti harjoittelemalla!

Pieni raitaotukseni täytti 9.8 hurjat 7 vuotta! Ja vielä se jaksaa painaa ja ärsyttää, mutta enenemissä määrin Ego osaa myös jo söpistellä ja olla varsin pätevä vähän joka saralla.

Synttäreiden kunniaksi käytiin viilistelee akilitia ja vähän yritettiin seisokella silleen somasti... Lopputulos seisomisesta olkaatte hyvät. On meillä vuosi aikaa reenailla, ennen kuin voidaan mennä veteraaneihin näyttelyissä.


Jaa loppuun sitten se rodunomainen seisoskelu, kun mamma on kameran takana ja Jannilla on Ego...

8.8.2017

Visit Kotka

Kokeillaan saisinko itseäni niskasta kiinni, jos vaikka tekisin kivoja kuvapostauksia paikoista, joissa me seikkaillaan.

Kävimme siis pari viikkoa sitten visiitillä Kotkassa. Löydettiin tosi kiva vesipuisto, vaikka aluksi katsoinkin kieroon kartturia, kun hän minulle esitteli Kotkan nähtävyyksiä. Vesipuistosta kun tulee mieleen se ärsyttävä mainosrallatus "Vesipuisto Serena kaikki mukaan viettelee, vesipuisto Serena jotainjotainjotain..." Mutta tää vesipuisto Sapokassa oli vähän erilainen. Tykkäsin.



Käytiin myös Egon kasvattajan luona kaffella ja visiitistä innostuneena ollaan vähän naksuteltu seisomista. Häntää en ole vielä saanut laskeutumaan.


Kotimatkalla ajeltiin vanhaa tietä pitkin. Seijan vinkistä kierreltiin vähän siellä ja täällä ja taidettiin eksyä muistaakseni Ruotsinkylään, Ruukkiin? Söpö pieni miljöö vanhoine puutaloineen ja jotenkin, aika vain oli pysähtänyt tässä korttelissa. Jos minulle ei olisi tästä kerrottu, en ehkä olisi osannut etsiäkään moista paikkaa.
Mutta tämä reissu innosti minua taas vähän reissun päälle. Suomessa on niin paljon nähtävää, jos vaan välillä poikkeaa pienille teille tai valitseekin sen tutun reitin sijaan uuden sivutien.


Kuvien copyt, Janni Kröger ja Egon seisotuskuva Seija Vikman.