11.4.2018

Ollaan vaan ja hengaillaan

Meidän arki soljuu aika kivasti, pentu alkaa olla osa laumaa, mitä nyt käytöstavat ja itsesuojeluvaisto puuttuvat täysin. Rutun mielestä on ihan ok, yrittää viedä muilta lelut ja jos ruokavalvojalla silmä välttää,niin pieni mustuainen on aiheuttamassa pahennusta muiden kupeilla. Alkuun Egon kipolle pääsikin, mutta nyt Ego on alkanut saada itsevarmuutta vähän komentaakin pentua.

Arkeen on kuulunut paljon vapaanaoloharjoittelua metsässä. Vähän olen kauhuissani tästä luoksetulosta, vaikka nyt menee ihan hyvin, kunhan palkata muistaa. Egolle kun en koskaan joutunut opettamaan mitään luoksetuloa ja lähellä pysymistä. Egolle kun minä olin alusta asti kaiken keskipiste ja jos vaan satuin höpöttämään raitaotukselle, niin se oli niiiiiiiin siistii. Ruttu on vähän itsenäisempi. Vaikka olenkin Rutulle tärkeä tukipilari niin toisinaan metsässä on ihan tosi hyviä jäniksenpapanoita, lumen alta paljastunutta sammalta tai tosi mielenkiintoinen puu, jota on mielenkiintoisempi tuijotella kuin rynnätä täysiä luokseni. Toivottavasti Egosta tarttuu luoksetulon siisteys ajan kanssa pentuunkin.

Ollaan me käyty agihallillakin. Vieraissa paikoissa ei repimisleikit vielä innosta, kun ympärillä on niin paljon kaikkea jännää, mutta nameilla ja namikipolla ollaan jo juostu täysiä siivekkeiden läpi ja rallateltu siivekkeiden ympärillä.
Kotona leikin yhteydessä Ruttu juoksee ja hakee ikeanputkea, kuin se kuuluisi jokaisen koiran arkileikkeihin ja ohjelmoituihin perustaitoihin. Myös vannerenkaan läpi juostaan ja ympyrää selkeästi jo haetaankin ilman pallonheittoapua.

Isotkin pojat ovat saaneeet osansa pienistä treenihetkistä. Paavo jumppailee lähinnä istu-maahan-seiso-asioita ja Egonkin kanssa jumppaillaan takapään käyttöä ja mattoa.
Ego on päässyt myös treenaamaan agilitya ja viime treeneissä jälleen rallateltiin loppuun 20esteen möllirata ilman isompia ongelmia kuin ohjaajan hapottavat jalat. Ja Egohan meni, vaikka aluksi oltiinkin saatu raitaotukselle vähän kierroksia, kun oltiin opiskeltu "inin"- vihjettä ja Ego ihan itse joutui pohtimaan, mitä sitä pitää tehdä ja hienoja suorituksia esteen, parin pätkissä se tekikin. Tietyissä tilanteissa moinen vihje/käsky lieneekin ihan hyödyllinen, mutta ainakin useimmiten, mitä olen kisaratavideoita katsonut, niin minulla on noussut vaan kysymysmerkki pään päälle ja kysymyksenä on vain "miksi?".
Kun ensimmäistä kertaa kuulin moisesta vihjeestä, ja että nykyisin _kaikki_ tekee niin, niin minusta siinä ei ollut mitään logiikkaa. Enkä vieläkään tulisi tekemään moista esteentaakseohjausta niin epäloogisesta asennosta lähtötilanteessa, kuin silloin harjoituksissa. Minulle ei oikeen koskaan kerrottu, miksi en vaan voi olla niin vanhoillinen ja ottaa hommaa haltuun vastaisella kädellä ja ohjata koiraa esteelle liikkeen avulla, vaan miksi joudun odottelee koiraa ja luottamaan siihen, että käskysana on opeteltu kunnolla? Ehkä epäilyni olisi hävinnyt, jos minulle olisi kellotettu aloitus ja todettu, että se nyt vaan on nopeampaa - jota itse epäilen kovasti.

Viime treeneissä "inin"-tilanteessa olisikin ollut järkeä, jos tilanne olisi ollut radan jossain välissä ja olisin jäänyt vahingossa pahasti koiran jälkeen . Tosin uskon ja tiedän esim. Paavon kanssa, että moisissa tilanteissa pärjää estehakuisen koiran kanssa ohjaamalla tilanne loppuun asti.
Tässä kohtaan pitänee sanoa, että minusta on ihan jees harjoitella kaikkea tuommosta temppuilua ja kokeilla uutta, mutta en tiijä tullaanko minun suusta ihan oikeasti koskaan radalla kuulemaan "inin!"

Alkuperäinen tarkoitus oli vain tulla lätkäisee pari kuvaa blogiin, mutta tuossa nyt vähän tekstiäkin, koska minulla on niin paljon hampaankolossa kaikista nykytrendeistä agilityssa -ennen vaan oli kaikki paremmin, tai no. Ennen piti vaan osata ohjata niin kyllä se koirakin osasi.

30.3.2018

Missä Ohto synnytelty

Missä Ohto synnytelty,
Mesikämmen käännytelty?
Luona kuun, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä.
Sieltä on maahan laskettu
Hihnoissa hopeisissa,
Kultaisissa kätkyeissä
Saanko esitellä Louhikorun Ohtoherran, ihan Ruttu vaan näin tuttujen kesken.
Ruttu on koplisten uusin jäsen ja jotenkin tässä minun pörriäisten hankinnassa on tietty kaava.

Egoa hankkiessa, olin ollut Seijaan yhteydessä, kysellyt rodusta jne.
Tiesin Egon pentueen olemassa olosta, mutta ajattelin, ettei vielä ole pennun aika - Kunnes Seija ehdotti, että kävisin kotia vailla olevaa urosta vilaisemassa. Hirrrrrveen hyvän harrastuskoiran siitä saisin. Kun vielä Heidi vinkkasi kivasta uroksesta niin olihan se mentävä katsomaan. Ja viikon päästä Ego kotiin hakemaan.
Entäs Ruttu sitten?
Kävin Seijan luona hieromassa pyrrejä. Kerroin, ettei pentukuumettani viimeaikaiset kivat pentueet helpottanut, mutta ihan vielä ei olisi pennun aika.
Seuraavana päivänä Seija lähettikin viestin, että Saijalla olisi vielä yksi kiva uros kotia vailla, käy ihmeessä katsomassa. Seuraavana päivänä Heidikin samaisesta pennusta vinkkasi. Pakkohan se oli moinen pentu käydä katsomassa ja viikon päästä kotiin hakemassa...

Ensimmäiset fiilikset Rutusta ovat varsin hyvät. Tosi mutkaton, itseensä luottava pörriäinen, joka ei elämänmuutoksesta ole ainakaan vielä ollut moksiskaan. Uusia ääniä hetki kuunnellaan, ehkä haukahdus tai kaksi mörköjen kakoittamiseksi haukahdellaan ja sitten meno jatkuu. Uudet ihmiset ovat ihan tosi jees ja rauhalliset panielivanhukset ovat superjuttuja. Egokin olisi kiva, mutta nyt pennun yrittäessä leikkiä Egon kanssa, onkin Egon alkuinnostus pennusta hävinnyt. Mutta arki on ollut varsin leppoisaa. Pentu on tyytyväine, kun hereillä ollessa on leluja tarjolla ja nukkuessa sitten kanssa nukutaan tiukasti.
Kelpo pentu, katsotaan mitä tästäkin taas tulee.

17.3.2018

Ja jos minua huvittaa lähden merelle tai viidakkoon seikkailemaan


Etelään paluu on alkanut melkoisella rytinällä. Mukaan on mahtunut pieni huolestuminen, kun pienelle spanielille puhkesi yks kaks ärhäkkä hiiva korviin ja tästä johtuen (?) koko koira oli taas todella suruisan oloinen. Nyt ovat korvat puhtaat ja pieni perkele taas omaa häntää heiluttava itsensä. Vanhalla koiralla vaan nämä yllättävät ärhäkät sairastelut pistävät vain miettimään, onkohan taustalla jotakin muuta ehkä vielä jotain vakavampaa.
Ollaan myös käyty pari kertaa tämän vuoden puolella osteopaatilla ja takapää on lähtenyt aukeamaan ihan huikeeta vauhtia. Nyt viime kerralla vain huomattiin, että Paavon niska on aivan tukossa ja osittain oli kuulemma jopa kosketusherkkä. Tuon kaltainen tukoskin voi osaltaan selittää äkillisen hiivan ja olemuksen. Kotihoidoilla ollaan kuitenkin saatu hommaa eteenpäin, kun osteopaatilla saatin niska jo reagoimaan hoitoihin.
Toistaiseksi kaikki on kuitenkin taas hyvin ja sainpa muutaman kyyneleen tirauttaa onnestakin, kun muutamana aamuna huomasin, että pieni pappapanieli venytteli takaosaansa oikein makoisasti.
Ostin tuossa jokunen kuukausi sitten koulun kautta Handy Cure hoitavalaser-laitteen ja tehnyt sillä nyt ihmiskokeita (kaikki koekaniinit ovat joutuneet toteamaan, että auttaa!) ja erityisesti Paavoa olen laitteella läpi käynyt, kun iltaisin pieni spanieli nukahtaa sohvalle vierelle. Paavolla olen käynyt läpi niin lanne ja lantion alueita ja selkärankaa ollaan laseroitu nikama nikamalta. Välillä tehon ja vaikutuksen huomaa välittömästi, kun löytää sen the kohdan lantiosta ja etutassu (sitä, mitä jyrsitään), alkaa värähdellä.
Koulussa käsiteltiin viimeksi myös aihetta nivelten mobiloisointi ja sitä, kuinka jo pelkästään varpaita pyörittelemällä saattaa saada koko kropassa ihmeitä aikaan. Pyöriteltiinkin itse omat nivelet auki aamujumpaksi ja erityisesti niskan jäykkyyden poistaminen tai helpottaminen pelkästään pottuvarmasta mobilisoimalla sai hymyn huulille.
Voin sanoa, että aamuisin minut näkee ravistelemassa koko kehoa ja pyörittelemässä varpaita jo ennen aamuteen juontia, joskos minunkin niskat ja hartiat olisivat vielä joku päivä kunnossa.

Ego on taas ollut mitä mainioin agilityssa. Tippa linssissä olen saanut juosta Egon kanssa treeneistä pois, kun olen tajunnut, miten helposti me vedettiin kokonainen rata ja vähän pidempikin puhtaasti. Itsenäisesti kun ollaan treenattu ongelma-alueita, olen saanut huokaista vain, niin mitä ongelmia? Erityisesti kepit ovat edistyneet rytinällä ja nyt ollaan siirrytty kontaktien pariin.

Sunnuntaina käytiin uimassa Sintun ja Paven siskon tytön Lotten kanssa Petbrossilla, jossa vietettiin "ui koirasi kanssa" päivää. Siispä myös minä pääsin altaaseen märkäpuvissa lillumaan. Onni oli, että toinen näistä kaveruksista rakastaa ylikaiken vinkuleluja, kun toinen taas syttyi tennispalloista. Ei tullut ongelmia, kuka hakee mitäkin vedestä. Tässäpä muutama Sintun ottama kuva.








26.2.2018

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, Jolla on aikaa ja tilaa unelmille





"On vapautta kuunnella metsän huminoita
Kun aamuinen aurinko kultaa kallioita "




"On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea tutkia omaa sisintänsä "






"On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta"




"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille jolla on aikaa ja tilaa unelmille"

19.11.2017

Se on niin yksinkertaista ,jää mun viereen talteen

Joskus elämä on vaan parhaimmillaan sitä, että saa käpertyä kahden palleron viereen sohvalle. Parhaimmillaan siis. Useimmiten siihen sohvalle ei meinaa mahtua kahden karvakkaan viereen.
Pave kävi pari viikkoa takaperin leikkauksessa ja niin leikkaus kuin sen jälkeinenkin elämä meni melkoisen kivuttomasta. Leikkauksen jälkeen Paavo on vain nukkunut toooodella sikeästi niin, että välillä pitää käydä koskettamalla herättää pappakoira, jos meinaa saada spannielinkin aamulenkille ja onnistuttiinpa äidin luona hiipiä yöllä sisälle niin, että spanieli tajusi tulomme vasta kun jääkaapinovi pamahti kiinni.
Pave kävi myös pari päivää sitten osteopaatilla ja selkä alkaa olla siinä kunnossa "liikkuu sen verran kuin tuon ikäisellä on hyväkin liikkua." Saatiin siis vihdoin posiitivisia uutisia ja jatkossa käydään toivottavasti vain kontrolloimmassa parin kuukauden välein selkää.

Muuten meidän elämä on sään kiroilua. Täällä etelässäkin oli hetken talvi, sen jälkeen tuli pari nättiä kevätpäivää ja nyt ollaan jo jossain kesä/syyssäässä. Nopiasti vierähtää nämä vuodenajat.
Mutta koska ulkona on ällöä, töissäni hiljaista niin sehän on tiennyt sitten sitä, että tämä likka on keksinyt vapaa-ajalleen vähän liiaksikin viihdykettä. Mukana kuvioissa on pari ponia, ihana pariskunta, joka on ottanut minut oppiinsa valjakkourheilun pariin, huskiensa kanssa ja tietenkin aloitin tuossa kuukausi sitten koirahierontaopiskelut.



Et semmoista. Agilitya ollaan tehty yllättävän vähän, vaikka sainkin hankittya agility akatemialle kausikortin huhtikuulle asti.
Sen verran kuitenkin ollaan saatu aikaiseksi, ettei keppien vikaa väliä tarvitse pujotella ja punainen ohut rengas on tosi pelottava. Näillä mennään.

8.11.2017

Ja nyt sun pitää ite enää ottaa se askel

Takaleikka.
Tuo sana lukee isoilla kirjaimilla, paksennuttuna, alleviivattuna ja vielä muutaman voimaannuttavan huutomerkin kanssa ongelmalistallamme kärkipaikalla. Takaleikka kiteyttää meidän isoimmat möröt agiradalla, joten yhdenkään leikan ujuttaminen onnistuneesti radalle, olisi iso juttu. Tosi iso juttu. Vain taivas olisi rajana meille enää sen leikan jälkeen.

Joten kun maanantaintreeneissä radalla kaikki puolenvaihdot piti tehdä takaleikkauksilla, ajattelin, että me jäädään treenaa siihen ensimmäiseen leikkaan sitten niin.
Ohjaajan hymy levisi levenemistään, kun tehtiin yksi leikka... selvittiin toinenkin ja kolmas... ja treenien lopuksi koko rata alusta loppuun leikkaillen. Eihän se välillä nättiä ollut, koska en minä mitään leikkaamisen ajoittamista ole miettinyt; minun tavoitteissani takaleikat ovat niin iso mörkö, että ajattelin hommaan menevän huomattavan paljon pidempään ennen kuin olisi edes mahdollista haaveillakaan, mistään koiran etenemisestä esteelle minun edellä.
Oltiin pahasti epämukavuusalueella, mutta sellaiset treenit ovat vaan ne antoisimmat, ainakin onnistuessaan.
Olen tässä muutenkin alkanut huomata ratapiirroksia katsellessa, ettei radat tunnu ainakaan teoriassa mahdottomilta. Toki, tuossa tavoitelistassa, heikkouksien kohdalla on vielä jokunen rasti hiomatta, mutta tiedättekö, minusta vähän tuntuu siltä, ettei mene kauaa, kun saan yliviivata nuokin ongelmat yli ja alkaa kehitellä uusia.

Saatoin treenien jälkeen jäähdytellessä Egoa ihan pikkaisen kyyneleen pusertaa onnesta ja ylpeydestä. Kuten kouluttajammekin totesi, me ollaan selkeesti osattu keskittyä oikeisiin asioihin menettämättä sitä, että meillä on yhdessä kivaa radalla ja se välittyy muillekin.

23.10.2017

Joku hullu on keksinyt ikuisuuden

Vajaa viikko sitten maailman parhain Paavo täytti 11 vuotta.

Synttäreitä ei varsinaisena päivänä juurikaan juhlittu ja lähtipä pappa vikkelästi kainalostakin pois, kun kerroin, ettei synttärilahjaksi ole tulossa uusia vinkuleluja. Oli vissiin sitä mieltä, ettei syksyn mittaan saatuja vinkuja laskettu synttärilahjaksi. Tai BOT:n verkkoloimeakaan ei taastu voi lukea synttärilahjaksi, vaikka selkeästi melko mieleinen härpäke onkin ollut. Niin mieleinen, ettei ilman mustasukkaisuutta Ego saanut koettaa loimea. Paavon onneksi pojat ovat eri kokoa ja Egolle oli hankittava oma.

Mutta mitenkä se viime vuosi sitten oikeen menikään?
Vanhentunuthan tuo on ihan silmissä ja vuoden alussa oli pari tilannetta, jolloin olen itku kurkussa joutunut valmistautumaan Paavosta luopumiseen. Valmis tulen koskaan olemaan.

Ensimmäinen kerta oli alkuvuodesta, kun Paavo ei juurikaan tahtonut liikkua ja tuntui muutenkin kärsivän dementiasta, kun oveakaan ei osattu kiertää. Onnekseni tilanne ratkesi osteopaatilla, jossa vihdoin löydettiin Paavon edellisiin huomattavan paljon lievempiinkin selkäjumeihin syy: Muutama nikama oli pois paikoiltaan ja selässä olikin sitten vaikka ja mitä.
Osteopaatin taikanäpeillä saatiin Paavon selkä tuosta ongelmasta parilla kerralla kuntoon.

Toinen kerta olikin sitten koiraan iskenyt vatsapöpö. Yhdistelmä Oksennustauti+vanhakoira+helle= ei hyvä.
Ensimmäisenä päivänä Paavo ei syönyt. Yritti pari kertaa juoda, mutta kaikki oksennettiin samoin tein ulos. Koirat olivat mukanani tuolloin(kin) töissä ja sydämeni jätti pari ylimääräistä kertaa välistä, kun tajusin, ettei koiria näy missään ja ulko-ovi on auki.
Paavo löytyi kuitenkin pihassa olevasta lammesta. Papparoinen ei uinut, mutta rakkaus veteen oli kuitenkin saanut papparoisen lampeen istuskelemaan. Istuskeltiin lammella tovi jos toinenkin. Illalla alkoi neste pysymään sisällä ja lammesta oli päivälläkin melkoisesti jo juotu. Eläinlääkäri käski tarkkailla tilannetta ja tuoda koira aamulla lääkäriin, jos tilanne ei ollut parantunut.
Seuraavana aamuna Paavo söi pari palasta ruokaa, oksensi muutaman kerran, mutta muuten alkoi selkeästi, jos nyt ei voimaan silminnähdenn paremmin, niin selkeästi oltiin oksennustaudin niskan päällä.
Pikku hiljaa ja päivä päivältä Paavo alkoi olla tereempi ja viikon päästä tapahtumista saatoin jo vähän taas manata tuon koiran seurassa peekelettä...

Nyt syksyllä Paavolla on taas selkeästi ollut selkä jumissa, ei niin pahasti kuin alkuvuodesta, mutta jumissa. Osteopatialla ollaan käyty, mutta silti jumi ei ole lähtenyt parantumaan toivotulla tavalla. Syykin tähän ehkä selvisi: Kasvain kiveksissä. Viikon päästä onkin Paavon aika mennä lekurinpöydälle ja poistetaan kivekset. Pidetään peukkuja, että kasvain on, kuten suurimmassa osissa tapauksista, hyvänlaatuinen.

Kaikesta pikku sairastelusta huolimatta Pave on kuitenkin ollut varsin reipas pappapanieli, jonka kanssa ollaan hieman agihöntsäilty, jäljestetty niin verijälkeä, laahausjälkeä kuin ihmisjälkeä. Etsitty nakkipiiloja, yritetty keksiä uusia temppuja ja vähän muisteltu vanhojakin. Edes pitkillä metsälenkeilläkään ei Paavon askellus hyydy, mutta hölkkälenkeillä se on nykyisin Paavo, joka määrää tahdin.
Kaikki hajut ja metsänollennot ovat Paavolle edelleen se ykkösjuttu ja edelleen tuo panielin perkele keksii jos minkäkinmoista jäynää omistajansa mielen virkeänä pitämiseksi.

Vanhuus ei ole siis tullut yksin, mutta Paavo onkin valitettavasti keksinyt, ettei sen tarvitse olla mikään hidaste, korkeintaan tekosyy. Saahan nyt söpösti harmaantunut pappapanieli niin paljon enemmän anteeksi, kuin aikoinen teiniuhmainen panielin alku.