Tänään olitiin sitten Mikkelissä kisaamaan Rauno Virran tuomaroimat kaksi ihanan melko simpperliä rataa ja vaikka kisoihin mennessäni olin melko vakuuttunut, että tänään noustaan kakkosiin -ei vaihtoehtoja, niin olen päivään enemmän kuin tyytyväinen, vaikka nollan nollaa ei tehty, mutta kaukana se ei todellakaan ollut.
Ensimmäinen rata oli alun säpellystä lukuunottamatta niin ykköstenrata kuin rata vaan voi olla. Kahdessa käännöksessä käännyttiin mutkaputkissa ja kerran piti ihan ohjatakin hyppykuviolla käännös. Ainoa "hankala" oli se, etteivät esteet olleet täysin suorassa linjassa ja mitä mielenkiintoisempia variaatiota radalla näki ohjattavan.
Alussa piti ihan miettiä, kuinka koiraa ohjaa ja sillä kolmas este oli aivan toisella suunnalla kuin kaksi ensimmäistä ja kahden ensimmäisen esteen jälkeen vieressä oli putki ja kauempana suoraan tyrkyllä puomi.
Mutka hieman levahti ja koira jäi aavistuksen selän taakse ja näin vietettiin kauhun hetkiä, ettei perkeleeni nyt vain keksisi mitään tyhmää. Ei keksinyt ja näin ollen enää stressasin kontakteja radalla.
Aan kontaktit olivat täydelliset läpijuoksut, puomilla ylösmenon olisi voinut ottaa alempaakin, mutta alastulo oli upea. MUTTA sitten keinulle, jossa ahnehdin liikaa ja luotin ääneeni voimaan. Ei tehonnut ei ja nippanappa ennen kuin keinu oli maassa koira juoksi iloisesti läpi ja siitä virhe. Loppuradassa ei kummallisuuksia ollut. Koira sai luukutella itse kepeille ja kepeiltä aukeavan kolmen esteen ei-niin-suoran, minun lähinnä periaatteen takia leikkaillessa takana "varmistukseksi", ettei viimeistä estettä ohiteta. Epäilen, että näinköhän koira edes huomasi, missä minä menin.
Radalla tuntui, että koirasta ja erityisesti kartturista aivan varmasti löytyisi vielä yksi vaihe enemmän, mutta tiedä sitten.
Katsoin viimeisen koirakon suorituksen, upean aussien, joka tekikin nopeimman nollan, mutta hähäähähä, mepäs oltiinkin Paavon kanssa parikymmenystä nopeampia, eli kuinka ollakaan oltiin luukuteltu radan nopeinaika [-19.94]. Olin rataan siis kaikenkaikkiaan ihan tyytyväinen, mutta luulen, että ihan oikeutetusta hieman ottaa päähän se lentokeinu. No, ainakin tiedän, mitä treenamme pari seuraavaa viikkoa, ennen seuraavia kisoja.
Radan jälkeen mieltä kyllä kummasti jälleen lämmitty epäilevät kyselijät "Ja tääkö siis oli walesinspringerspanieli?", ne jotka tulivat päivittelemään huippusuoritusta [harmittavaa keinua ei tietty lasketa mukaan...] ja erityisesti yksi pariskunta, jotka eivät olleet millään uskoa, että sillä suorituksilla ei valitettavasti voittoa saada, vaikka olihan Paavo auttamatta paras.
Sitten toisella radalle. Ensimmäiset kolme estettä olivat ihan superit. Vekkaus meni nappiin ja koira teki niin pienet ja nopeat tiet kuin vain pystyi, mutta sitten pakka levisi. Saavuimme puomille. Mikäs siinä täydelliset juoksukontaktit ja nyt ylösmenolla kävivät kaikki tassut [minähän en siis tuijottele koiran kontakteja... ehen. keskityn tietty jo seuraaviin esteisiin...], mutta puomin jälkeisestä elämästä ei ole jälkipoville muuta kerrottavaa, kuin että luukuttelu jatkui. Yhdellekään esteelle Paavo ei mennyt, kun huomasi etten tullut perässä, mutta kun sain koiran takaisin oikealle kiertoradalle niin saavuimme keinulle. Niin nopea keinu kuin keinun oikeaoppisesti voi suorittaa, mutta ei hyvä. Keinulla pysähdytään. Otin keinun siis uusiksi ja siitä juostiin suorinta tietä maaliin. En tiedä oliko Paavo kerinnyt kaarrellessaan ja arpoessaan seuraavia esteitä käydö "kehänauhan" toisella puolella, vai hyllytinkö minä mahdollisen nollan, mutta me jatkamme hallittujen nollien jahtaamista.
Mutta koiran asenne ja fiilis radalle päästyään. Hyllyvä jellonani muuttuu, ei silminnähtävästi vaan sen tuntee kun asettelee koiraa lähtöön, kuinka jokainen viiksikarva on taajudella agility. Ja itse radalla. Se on yksinkertaisesti paras! Odottakaas vain, kyllä me täältä ykkösistä kivutaan ja vauhdilla ylöspäin!
Lyhyt kooste päivän tapahtumista. Ylivaloittunut pätkä on a-radan puoliväliä ja parempi versio on b-radan neljä ensimmäistä estettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti