Häähumun jälkeen oli aika palata todellisuuteen paikkana Sorsasalo lajina agility.
Jyväskylästä tullessani minulla oli aikaa pohtia kaiken näköistä ja kuinka ollakaan ajatukseni löytyivät agin ihmeellisestä maailmasta. Pohdin kovasti minun ja Paavon ja heikkouksia ja mieltäni on jo pitkään kaihertanut se todellinen kompastuskivi: asenne. Minä siis lähinnä vain huiskin koiralle meneppä jotain tonnepäin ja teeppä sen jälkeen vähän suunnilleen tolleen ja keskittyminen on ihan olematonta. Olen parissa postauksessa hehkuttanut sitä fiilistä radalla. Kuinka koiran huoleton asenne tarttuu muhunkin. Bussimatkan synkimpinä hetkinä, tämä huoleton asenne ärsyttää. Tiedostan, että toisen tässä parivaljakossa pitäisi olla se määrätietoinen diktaattori etenkin agilityradalla, etenkin springerin kanssa, mutta Paavon hyväntuulisuuden edessä vaivalla etsitty huumorintajuton sisäinen diktaattorini katoaa samantien ja tilalle tulee "kunhan katsojat suunnilleen tajuavat, mistä lajista on kysymys" asenne. Olen pitkääään tiedostanut ongelmani [joka näkyy kaikkein selvimmin käden huolimattomilla huiskaisuilla ja taivasta kohti osottavista käsistäni], mutta mitään en ole asian hyväksi tehnyt.
Elviksen kanssa sisäinen perfektionisti pääsee luonnostaan valloilleen, samalla kun hikihatussa tsemppaan koiraan tai jos Elviksellä on vauhtia niin ajatus "prkl tätä me ei saada tunaroida" siivittää tarkkaa ohjausta.
Yksikään kouluttaja ei ole huomauttanut asenteestani, ainoastaan käsistäni ja minä mielessäni voin laittaa syyn automaattisesti huolimattoman oletusohjauksen piikkiin.
Tänään asiasta keskusteltiin pitkään, kun Juha otti asian puheeksi.
Paavohan on siis ilmiömäinen. Puolituntia maksiesteillä, missään välissä ei juomataukoa ja aurinko porottaa koko puolituntisen ajan.
"Missäs luokassa te oikeen kisaatte?"
"Ykkösissä hylyjen kera"
*pitkä epäuskoinen katse*
"Mitä helvettiä te teette siellä kisoissa"
Koira painoi koko ajan sen minkä kintuista pääsi ja väläyteltiin meidän pravuureja: takaakiertoja ja putkeen lähetyksiä.
Virheitä kuitenkin tuli. Ja sieltä se kauan odotettu herätys tuli. Joku vihdoin sanoi sen minulle ääneen:
"Noita virheitä sattuu vaan sillon, kun sä ikään kuin... höllennät ohjausta ja annat koiran vaan mennä."
Ensimmäinen virhe tuli muunmuassa kun keppien jälkeen persjättö, sen jälkeen kahden esteen jälkeen piti keretä vekkailemaan. Löysäsin otetta "en mä kuitenkaan kerkee" ja koira painoi putkeen, kun en vekillä ilmoittanut, että hypyn jälkeen käännytään takaisin toiseen putkeen, ei edessä viistosti olevaan. Sitten treenattiin ja minut laitettiin juoksemaan sinne esteiden väliin ja yllätyksekseni, mulla ei ollut edes kiire ja tekemäni tie ei ollutkaan niin epälooginen kuin kuvittelin ja koira teki ilmiömäiset tiet.
Seuraava virhe, jossa "nooo se meni jo" asenne kaikkein selvimmin näkyi: 1. Putkesta "saksalaisella" esteen takaa, 2. siitä hyppy, jonka takana persjättö,3. jätön jälkeen suoraan valssin ja 4. taas valssi ja 5. valssin jälkeen takaisinpäin kääntyminen puomille.
Ensimmäisellä kerralla totesin kesken kaiken, että takaleikkahan voisi toimia persjättöä paremmin. No olisihan se toiminut, mutta viimeistelemättömänä tuohon tilanteeseen takaleikka oli sangen huono idea. Sitten päätin tehdä persjätön, mutta valsseilla ennakointi tai se koiran hidastus [Paavo tarvitsee vähemmän enemmän kuin sen vastaisen käden, toisin kuin Elvis] jäi puolitiehen "hupsista unohtui, no kyllä se perässä tulee".
Loppu meni jälleen kaarrellen ja kierrellen, mutta puhtaasti. Hinkattiin mutkia ja pohdintojen jälkeen viimeisellä radalla laitoin kaiken keskittymisen peliin, että helkkari soikoon me tehdään se nolla. Mikä meno!
Valmennuksesta jäi tosi hyvä fiilis. Totta kai Juhan kehut olivat tervetullutta, mutta erityisesti se, että nyt joku pakotti mut ottamaan homman tosissaan oli se juttu, jota tässä ollaan odoteltu jokunen tovi. Paras kehu kuitenkin tuli treenien lopussa
"Sun tekniikalla ja koiran taidolla te ootte väärässä luokassa ja kunhan sä vaan keskityt koko radan niin kolmosluokkakaan teillä mikään ole ongelma ole. Oisin veikannut teitä jo nyt kolmosluokkalaisiks."
Ja tosiaan, mähän olen pitkään juuri tuon hällä väliä-asenteen takia tuskaillut kadonnutta tekniikkaani, mutta siellähän ne taidot ovat, kunhan niitä alkaisi käyttää hyödyksi.
Kaikkien kuvien © Emilia Räsänen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti