Ja vill ha allt

Viikonloppu vietettiin jälleen nopean pohdinnan tuotoksena etelässä. Aika kului siis suomen huippuja tuijotellessa, valitettavasti huippusuoritukset jäivät vähäisiksi.
Kovasti tosin kummastelen ihmisten mielipiteitä radoista, joilla huiput hyllyttivät tai vähintäänkin onnistuivat tiputtelemaan rimoja. Tällaisia ratoja ei kuulemma saisi olla. Miksi? Kuten joku jossain kommointikin voitto otetaan ei sitä anneta, olipa kuinka menestynyt tahansa. Jokaiselle radalle lähtiessä ne lähtökohdat kun ovat kuitenkin samat, joten kaikilla radoilla olisi onnistuttava, ei siinä vaiheessa aiempaa menestystä tuijoteta. Jokaisella radalla kuitenkin nähtiin puhtaita ratoja tai hyvin lähellä olevia nollia. Rima tai kontakti sinne tänne, kuka niitä laskee? Eli kaikki radat olivat mentävissä. Aina ei vaan voi onnistua, ei edes joka kerta. Omasta mielestäni radat olivat hauskoja ja haluaisin kovasti niitä itsekin kokeilla. Maksien joukkueradan alkupuoliskoa tulikin pienillä muutoksilla kokeiltua ja eipä tuo nyt niin kovinkaan paljoa harmaita hiuksia tuottanut. Toki kisatilanne on hieman eri, mutta kuitenkin. Rata oli mentävissä jopa reilu parikymmentä ykkösten rataa hyllyttäneellä koirakolla, joten voinen ihan aiheesta todeta, ettei se ihan niiiin vaikea ja umpimähkäinen rata [ainakaan 13 esimmäistä estettä] ollut kuin kisapaikalla ja keskustelufoorumeilla väitetään.

Viikonloppu oli kuitenkin oikein mukava ja hauska auringon kärventämää naamaa ja auringonpistosta lukuunottamatta.
Maanantaina kävimme tosiaan Jannin ja otusten kanssa hieman väsäilemässä agilitya ja pieneltä mieheltä sekä kartturilta oli paras puhti ihan hukassa. Saatiin aikaan kuitenkin loistavia suorituksia, vähän hitaammanlaisia mutta puhtaita.
Viikonlopun aikana myös hieman Paavon kanssa tokoiltiin. Seurailtiin askel tai pari ja treenattiin seuraamisen käännöksiä. Alkaa onnistua joka kerta, ilman että katse hiipuu jonnekin kaukaisuuteen...
Toisella kerralla sitten lainasin Jannilta näyttelyhihnaa ja otettiin pitkästä aikaa Paavon kanssa hieman näyttelyjuttuja. Tai noh, lähinnä todettiin, että näyttelyremmi kaulassakin voi pitää hauskaa. En sitten tiedä, mikä siinä hommassa oli näyttelyharjoittelua. Palkka tuli kun koira ravasi, mutta eipä siitäkään tosin moitteita saanut, vaikka vähän mönki maassa tai laukkaili haukkuen kieli pitkällä vieressäni.

Tänään poikien kanssa vietettiin kesäinen metsälenkki metsässä. Pojat tosin joutuivat hetken vapauden huuman jälkeen takaisin remmiin, kun näin puskissa jotain epämääräistä luikertelevaa liikettä. Kyyt pysykööt poissa meidän alueilta, kuten ovat tähänkin asti pysyneet.
Tänään iltapalaksi koirat saivat myös piiitkästä aikaa lähes muovikassillisen lihaisia luita ja osassa paloissa taisi olla ihan vain lihaa. Lisäksi aamuiseen kasvismaksapuuroon ripautettiin roima annos valkosipulijauhetta, joskos punkit pysyisivät poissa siihen asti, kunnes löytäisin jostain äidin muuton ansiosta hävinneet punkkipannat.

Elämä on osa agilitya

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää, että jotain pitäisi saada aikaiseksi ja aikaakin olisi, mutta kun ei vaan jaksa, kun jotain yrittää, sitä ei jaksa viedä loppuun asti? Tämän takia kesällä treenaaminen ei minulla ahkerasta yrityksistä huolimatta oikein luonnistu.

Maanantaina oli perinteiset treenit. Teemana takaakierrot ja välistä vedot. Jälleen sillä simppelillä hypyt riviin kaavalla. Nyt vain käytettiin kentän kokoa hyväksi ja heitettiin väliin puomi, pari muuta hyppyä [jotka suoritettiin takaakiertoina] muuri ja kepit, joille lähetin Paavon joka kerta onnistuneesti sylkkärillä.
Yhdet kisat, lukuisat porrastreenit, jalisharjoitukset, aamuinen hölkkälenkki ja liian pitkäksi venähtänyt nukkuminen tekivät tehtävänsä. Ensimmäisellä kerralla treenatessa välistä vedoista, koira kuunteli toisella puolella, kun ei vielä ollut päässyt vauhdin makuun, mutta loppupäässä oleva rivi oli sula mahdottomuus. Hienoja takaakiertoja koira teki ilman ohjausta! Ja minun teki lyödä hanskat tiskiin tässä kohtaan ja turhautuneena taisin lipsauttaa säälittävän vikinän "kyllä se normaalisti..." Kun sitten päätin kokeilla salaista asettani homma toimi. Annoin siis tilaa. Juoksin niin kaukana esteitä kuin mahdollista ja koira alkoi kuunnella. Jopa kouluttajakin oli jossain vaiheessa todennut, että se koira keskittyy enemmänkin räyhäämiseen kuin mun kuunteluun. Tilaa antamalla rähinä loppui ja keskittyminen olennaiseen luonnistui.
Kun ensimmäisellä kerralla onnistuivat takaakierrot ihan yksin niin toisella kerralla onnistuikin välistä tuleminen. Takaakierrot alkoivat luonnistua, kun ohjaaja yksikertaisesti vain juoksi eteenpäin ja antoi koiran tehdä mitä lystää. Tuolla tavalla Paavo innoissaan kiersi kaikki esteet. Lieneekö moinen käytös jakkarateenin "ansiota"?

Elviksen kanssa tehtiin samaa treeniä kolmella esteellä toisella kentällä. Ja kuinka kaipaankaan omaa isoa Timolan pihaa. Kyseinen treeni on se treeni, jota treenattiin aina kotipihalla ja se sujui meiltä kuin oppikirjoista, näin moni kouluttaja aina totesi. Vaan ei tänään. Jouduin tekemään enemmän töitä kuin Paavon kanssa. Meinasi tulla itku, mutta samalla myös päätin, että me hiotaan Elviksen kanssa kuvio sellaiseksi kun se aikoinaan on ollut.

Tiistaina käytiin pika-agilityt Saviskalla. Treenien pituus jäi tarkoitettua lyhyemmäksi, kun veljeni koiralta katkesi (vai murtui, jotain niille linnunluille kuitenkin tapahtui) jalka ja äidin piti joutua kyyditsemään audotonta veljeäni. Tiistaina otettiin kuitenkin juoksusuoraa, kontakteja ja kuutta keppiä. Sekä kasikko kahdella esteellä.

Tänään käytiin taas saviskalla. Tehtiin välistä vetoja ja takaakiertoja. Kun esteet olivat täysin suorassa rivissä alkoi Elviksestä löytyä se super-Elvis. Paavon kanssa joutuu edelleen tekemään ihan suhteettoman paljon töitä, jos olin lähellä esteitä. Jälleen koira olisi vain rynninyt seinien läpi, jos sellaisia olisi ollut suoraan edessä. Mutta tilaa antamalla koira alkoi kuunnella. Tilan antaminen on siis tämänhetkinen muotisana, ei niinkään se asenne. Asenteen kanssa homma meinaa mennä jälleen koiran kanssa kilpaa huutamiseksi.

Varo mitä toivot

toivees voi toteutuu,
jos tarpeeks uskoo.


Herätyskello soi. Jos kyseessä olisi ollut ihan mikä tahansa muu aamu, en varmasti olisi niin kiltisti kömpinyt sohvalta ylös parin tunnin yöunen jälkeen. Kisa-aamu!
Olen aina pohtinut, mihin ihmeeseen äiti onnistuu kuluttamaan aikaa aamulla? Äiti herää aina kisa-aamuina vähintääkin puolituntia ennen minua ja on aina sen puolituntia minua jäljessä kaikessa. Toisaalta minun aamurutiineihin kuluukin oikein hitaasti tehtyinä kymmenisen minuuttia.
Jokatapauksessa aamulla kävi ilmi, että Paavon kisakirja olikin vipeltänyt pois muiden papereiden joukosta. Sitäpä hetki etsittiin kunnes totesin, että antaa olla, ostetaan uusi. Näin lystikkäästi alkoi siis aamu!
Ja tälläkin kertaa Paavo todettiin selkeäksi maksiksii. Hitsit, medinä koira olisi niin paljon kivempi.

rata I "Miksi radalla on viimeisiä esteitä?"
Alussa juuri kun olin antaa Paavolle lähtöluvan, alkoi Paavon takana tappelu. Mutta Paavo on hienoin lähdössä. Koira vain vilkaisi selkänsä taakse ja keskittyi sen jälkeen olennaiseen. Kyllä, meille tämän päivän perusteella tulee lähtöongelmia tässä jossain välissä.
Ihan mieletön vauhti päällä. Tämän päivän hittisana oli yksinkertaista ohjausta. Liikuttavan helpolla ja ihanalla radalla [kaikki tämänpäivän radat olivat juuri sellaisia ykkösten ratoja, joista minä pidän. Sai mennä, mutta koiran piti olla hanskassa koko radan ajan.] olisi ollut oikein näppäriä hifistelykohtia, mutta maltoin mieleni ja puolenvaihdot valsseilla ja mutkia "pienennettiin" tiukalla käskytyksellä ja puolivalsseilla. Ensimmäinen virhe, jota allekirjoittanut ei edes itse onneksi huomannut, oli puomin ylösmenokontakti. Siis ylösmenokontakti. Ai niin, nekin pitäisi suorittaa.
Allekirjoittanut tosiaan kuvitteli loppumetreille asti tekevänsä tyylikästä nollaa, kunnes vikalla esteellä koira katsoi ohjaajaa - jatketaan etiäpäin vai mennäänkö putkeen? Koira päätyi eteenpäin jatkamiseen, mutta oli liikkunut sen verran ohjaajaan suuntaan, että vika este ohitettiin vauhdilla. Korjasin sitten esteen ja saatiin tulos. Nollia ja vitosia oli kuitenkin tullut sen verran, että nopeimmalla kympillä [ja muutenkin aikamme sijoittui top3:een koko radalla] sijoituimme yhdeksänsiksi.
10vp [-9.74] 9/24 Tuomarina Jan Tienhaara

rata II "Täällähän on oikeastaan aika kotoisaa"
Ohjaaja syystä tai toisesta ei osannut liikkua. Tai siis jostain syystä tuntui, että olisi vain tervassa juossut ja eteenpäin meno oli melkoista tuskien taivalta. Koiraa kuitenkin kerkesi ohjata, johon perustuu käsitykseni, ettei koirakaan ihan tulessa ollut. Päivän teemaan palaten, yksinkertainen on kaunista, venyipä mutkat [voi elämä niiden mutkien kanssa!] nätisti, mutta rata oli tasaisen varma ja maaliin tultiin vähän epäuskoisena.
Rata oli siis varma kaikkine mutkineen, ei siis mikään kaunis siivekkeitä nuoleva, mutta nolla kuin nolla ja vieläpä kirkkaasti radan nopeimmalla ajalla meidät saattoi tarkkasilmäisimmät huomata ykköspallilla palkintojen jaossa. Ai että oliko ohjaaja yhtä hymyä?
0vp [-19.61] 1/22 Tuomarina Seppo Savikko




rata III "Perinteitä on kunnioitettava"
Ja sitten hypärille. Radan jälkeen ihmiset tulivat päivittelevään, kuin harmillista, että juoksusuoran päässä onnistui kävelemään aussie ja kuinka vielä aussienkin takana oli syttynyt rähinä, jota Paavo kävi vilkaisemassa. Pysyi radalla, mutta vitosella jatkettiin matkaa. Samaisessa kulmassa missä äskeinen häppeninkin oli tapahtunut istui edelleen aussie, joten halusin päästä siitä mersunmerkki hyppykuviosta mahdollisimman nopeasti pois. Tuloksena yksi rima alas. Kepeille koira haki täydistä vauhdista iahn ilmiömäisesti, mutta syystä tai toisesta kompurointi keskellä ja yksi väli jäi tekemättä. En jaksanut enää korjata vaan jatkoin loppuun asti. Tällä radalla yksinkertainen ei enää ollut muotisana virheiden sattuessa. Radalle mahtui persjättöä, jaakotusta, niistoa ja muita pikku mukavuuksia, joilla saatiin niitä mutkia pieniksi.
HYL Tuomarina Jan Tienhaara

Seuraavat kisat ovatkin vasta kenties elokuussa, eli ohjaajalla on aikaa palailla täältä pilvilinnoista tukevasti maanpinnalle ennen seuraavia koitoksia.

Elvari, Elvari, ite kuningas

Selailin blogiani samalla kun vaihdoin ulkoasun [otsikon voisi ehkä joskun myös vaihtaa...] ja huomasin, ettei minulla ole Elviksestä piiiiitkään aikaan ollut kuvia. Kamerani on tällä hetkellä pimeänä, kun en löydä laturia, joten kesäkuvia ei ole antaa kummastakaan pojasta. Sen sijaan selailin kansioitani ja huomasin, että tässä blogissa ei alla olevia kuvia olekaan julkaistu [vanhemmassa ehkä taisin kuvia esitellä]. Nyt siis vähän vanhempia kuvatuksia tuosta täysin trimmatusta koiruudesta, jotta saan vahingon takaisin.

Silloin muistat mistä tullut oot ja minne palaat takaisin

Huomio. Oreniuksen valmennuksen kohdalle laitettu muutama kuvanen Paavon koikkelehtimisesta. Iso kiitos Emilialle kuvista ja Maarikalle valmennuksen järjestämisestä vielä kerran!

Ollaan käyty jokunen kerta Paavon kanssa Saviskankentällä ottamassa puomia ja keppejä. Ei muuta. Tokoa ollaan jauhettu lähes joka aammulenkki eri kentillä ja on se poika vaan mahtava otus. Saatiin eräs aamu asiantunteva yleisökin aikaiseksi, ja jostain yleisön joukosta kuului pätevä naisääni "No nää koikkerit nyt ovat muutenkin melko tottelevaisia." Kyllä. Niinhän nämä tällaiset koikkerit ovat.











Elviksen kanssa ei sitten kuulu niin hyvää, tai no, ei meidän maailmassa [toivottavasti] mitään maata kaatavaa ole tapahtunut, mutta pojalla on melko pahannäköinen ihattuma, jonka senkin äiti löysi sattumalta, kun olin leikellyt pojan koristekarvat kokonaan pois. Pitäisi etsiä jostain kauluri, kun Elviksellä on paha tapa olla kokoajan nuolemassa ihoaan. Ihottuman aiheuttajaa ei varmaksi tiedetä. Epäilen vahvasti stressiä [muutto ja talon remppa], mutta voihan vika olla jossain ihan muussakin, vaikka ruuassa...

Kuvien © Emilia Räsänen!

Aluksi ei ollut mitään ja sitten se räjähti

Yllätän kaikki ja kirjoitan aluksi Elviksestä.

Meillä oli tänään kolmessa paikassa [iso kenttä, joka muutenkin jaetaan yleensä puoliksi, ja yksi treeniryhmä] eri harjoitukset, koirakkoja viisi ja aikaa 1½ tuntia. Kerittiin siis ihan hyvin myös Elmarinkin kanssa näyttäytyä itsenäisesti radalla.
Elmarin kanssa tehtiin keppiharjoitusta. Liian helppoa ja yksinkertaista, tuumi Elvis, joka kepeillä murisi innoissaan.
Otettiinpa vielä pakkovalssirataakin, joka ei sitten ollutkaan niin yksinkertaista. Siis missä vaiheessa, Elvistä on mukamas voinut ohajata kolmen esteen takaa, muutakin kuin kepeille ja kontakteille? No viimeistään tästä päivästä lähtien, harmi vain, ettei treenin idea ollut irtoaminen vaan nimenomaan se kädessä pysyminen ja tiukka pakkovalssaus. Onnistuttiin, kun ohjaaja ryhdistäytyi ja koira palasi takaisin samalle taajuudelleen. Mutta Elvis oli vain hieno. Ensi syksyn kisoja odotellessa.



Mentiin aluksi ottaa Paavon kanssa itsenäisesti pakkovalssiharjoitusta ja treenit alkoivat koiran "HAUHAUHAUMURRRVUHVUHRÄYRÄY" säestyksellä. Siis Paavo. Haukkui. Nyki. Ei ollut vaikea löytää oikeaa asennetta radalle, jos koirakin oli kerta asenteella, nyt mennään eikä vaan meinata. Noh parin toiston jälkeen lähdin pois ja yksi ryhmäläisistä tulikin huokaillen "Vitsit se kääntyy hyvin." Se on asenteesta kiinni.



Sitten mentiin kouluttajan valvovan silmän alle valssiharjoitukseen, jossa asenne oli tärkeä. Kuten tarkkasilmäisimmät huomata saattaa kuvio on lähes sama kuin se, mitä itsenäisestikin nysvään. Mutkat eivät venyneet. Ekalla kierroksella ehkä hieman, mutta kun päätin, että homma ei mene niin, niin koira nuoleskeli joka mutkassa siivekkeitä.

Kolmantena mentiin keppiharjoitukseen ja siihen se jäi. "YHYY TÄSSÄ ON MENNYT JOKU MUUKIN! MAA ON EPÄTASAISTA. EI PYSTY!" Siis ei kun taas vaan keppejä hinkkaamaan prkl.

Kouluttaja siirtyi pakkovalssiharjoitukseen tiiraileemaan treenajien osaamista ja omaa vuoroa odotellessa kävin ottamassa vielä valssiharjoituksen ja lopuksi sitten temppuiltiin muita vääntöjä samalla pohjalla.

Ja lopulta päästiin näyttämään ohjaajalle meidän pakkovalssiosaaminen. Koira nuoleskeli siivekkeitä ja ylläriylläri molemmat toistot onnistuneita.

Lopuksi kyhättiin riemuympyrä ja juostiin sitä pari kertaa suuntaan ja toiseen. Sunnuntain kisoja odottelen siis innoissani, mutta sitä ennen meillä lienee möllikisat keskiviikkona.

Ei ole väliä minne menee, kunhan menee

Häähumun jälkeen oli aika palata todellisuuteen paikkana Sorsasalo lajina agility.

Jyväskylästä tullessani minulla oli aikaa pohtia kaiken näköistä ja kuinka ollakaan ajatukseni löytyivät agin ihmeellisestä maailmasta. Pohdin kovasti minun ja Paavon ja heikkouksia ja mieltäni on jo pitkään kaihertanut se todellinen kompastuskivi: asenne. Minä siis lähinnä vain huiskin koiralle meneppä jotain tonnepäin ja teeppä sen jälkeen vähän suunnilleen tolleen ja keskittyminen on ihan olematonta. Olen parissa postauksessa hehkuttanut sitä fiilistä radalla. Kuinka koiran huoleton asenne tarttuu muhunkin. Bussimatkan synkimpinä hetkinä, tämä huoleton asenne ärsyttää. Tiedostan, että toisen tässä parivaljakossa pitäisi olla se määrätietoinen diktaattori etenkin agilityradalla, etenkin springerin kanssa, mutta Paavon hyväntuulisuuden edessä vaivalla etsitty huumorintajuton sisäinen diktaattorini katoaa samantien ja tilalle tulee "kunhan katsojat suunnilleen tajuavat, mistä lajista on kysymys" asenne. Olen pitkääään tiedostanut ongelmani [joka näkyy kaikkein selvimmin käden huolimattomilla huiskaisuilla ja taivasta kohti osottavista käsistäni], mutta mitään en ole asian hyväksi tehnyt.
Elviksen kanssa sisäinen perfektionisti pääsee luonnostaan valloilleen, samalla kun hikihatussa tsemppaan koiraan tai jos Elviksellä on vauhtia niin ajatus "prkl tätä me ei saada tunaroida" siivittää tarkkaa ohjausta.
Yksikään kouluttaja ei ole huomauttanut asenteestani, ainoastaan käsistäni ja minä mielessäni voin laittaa syyn automaattisesti huolimattoman oletusohjauksen piikkiin.







Tänään asiasta keskusteltiin pitkään, kun Juha otti asian puheeksi.
Paavohan on siis ilmiömäinen. Puolituntia maksiesteillä, missään välissä ei juomataukoa ja aurinko porottaa koko puolituntisen ajan.
"Missäs luokassa te oikeen kisaatte?"
"Ykkösissä hylyjen kera"
*pitkä epäuskoinen katse*
"Mitä helvettiä te teette siellä kisoissa"







Koira painoi koko ajan sen minkä kintuista pääsi ja väläyteltiin meidän pravuureja: takaakiertoja ja putkeen lähetyksiä.
Virheitä kuitenkin tuli. Ja sieltä se kauan odotettu herätys tuli. Joku vihdoin sanoi sen minulle ääneen:
"Noita virheitä sattuu vaan sillon, kun sä ikään kuin... höllennät ohjausta ja annat koiran vaan mennä."

Ensimmäinen virhe tuli muunmuassa kun keppien jälkeen persjättö, sen jälkeen kahden esteen jälkeen piti keretä vekkailemaan. Löysäsin otetta "en mä kuitenkaan kerkee" ja koira painoi putkeen, kun en vekillä ilmoittanut, että hypyn jälkeen käännytään takaisin toiseen putkeen, ei edessä viistosti olevaan. Sitten treenattiin ja minut laitettiin juoksemaan sinne esteiden väliin ja yllätyksekseni, mulla ei ollut edes kiire ja tekemäni tie ei ollutkaan niin epälooginen kuin kuvittelin ja koira teki ilmiömäiset tiet.
Seuraava virhe, jossa "nooo se meni jo" asenne kaikkein selvimmin näkyi: 1. Putkesta "saksalaisella" esteen takaa, 2. siitä hyppy, jonka takana persjättö,3. jätön jälkeen suoraan valssin ja 4. taas valssi ja 5. valssin jälkeen takaisinpäin kääntyminen puomille.








Ensimmäisellä kerralla totesin kesken kaiken, että takaleikkahan voisi toimia persjättöä paremmin. No olisihan se toiminut, mutta viimeistelemättömänä tuohon tilanteeseen takaleikka oli sangen huono idea. Sitten päätin tehdä persjätön, mutta valsseilla ennakointi tai se koiran hidastus [Paavo tarvitsee vähemmän enemmän kuin sen vastaisen käden, toisin kuin Elvis] jäi puolitiehen "hupsista unohtui, no kyllä se perässä tulee".
Loppu meni jälleen kaarrellen ja kierrellen, mutta puhtaasti. Hinkattiin mutkia ja pohdintojen jälkeen viimeisellä radalla laitoin kaiken keskittymisen peliin, että helkkari soikoon me tehdään se nolla. Mikä meno!

Valmennuksesta jäi tosi hyvä fiilis. Totta kai Juhan kehut olivat tervetullutta, mutta erityisesti se, että nyt joku pakotti mut ottamaan homman tosissaan oli se juttu, jota tässä ollaan odoteltu jokunen tovi. Paras kehu kuitenkin tuli treenien lopussa
"Sun tekniikalla ja koiran taidolla te ootte väärässä luokassa ja kunhan sä vaan keskityt koko radan niin kolmosluokkakaan teillä mikään ole ongelma ole. Oisin veikannut teitä jo nyt kolmosluokkalaisiks."
Ja tosiaan, mähän olen pitkään juuri tuon hällä väliä-asenteen takia tuskaillut kadonnutta tekniikkaani, mutta siellähän ne taidot ovat, kunhan niitä alkaisi käyttää hyödyksi.

Kaikkien kuvien © Emilia Räsänen!