I believe in pink

I believe that laughing is the best calorie burner.
I believe in kissing, kissing a lot.
I believe in being strong when everything seems to be going wrong.

I believe that happy girls are the prettiest girls.
I believe that tomorrow is another day and
I believe in miracles

Tää ei oo mitään satujumppaa...

Muunmuassa näin ne mun arkipäivät nykyisen kuluu... Iski flunssa. Pari viikkoa tässä röhitty limaa pois, mutta kun ei vaan osaa pysähtyä ja levätä. Kaksi päivää on ihan maksimi ja sitten taas mennään.

Lunssa on tiennyt pojille sitä, ettei hihnalenkeillä paahdeta maantiekiitäjävauhtia (minun mielestäni, kaverini ovat vähän toista mieltä), olen parhaani mukaan yrittänyt hillitä, etten hölkkäämään ole lähtenyt, ainakaan pitkiä lenkkejä ja aktiviteetit ovat olleet motivointipalloissa, hyvin lyhyissä jäljissä ja parissa ärripurri "agitreenissä", jos sitä nyt treeniksi pystyi sanomaan...
Yritin tosiaan pari kertaa käydä itsenäisesti treenaamassa aksaa pikku poikien kanssa ja mieleeni muistui, miksi ihmeessä yritän mennä hallille silloin, kun siellä ei varmasti ole muita.

Ensimmäisellä kerralla satuimme paikalle parin muun treenaajan kanssa. Menin Egon kanssa kentälle ja Paavo aloitti säälittävän spanieliuikutuksen (Paavo on tässä viime aikoina opetellut sen uikkaamisen kentällä...) Hallin säännöt: koiran pitää odottaa vuoroaan hiljaa.
Hetken Paavo olikin hiljaa, mutta hetken... Totesin, että kait se on kiavetta häkki pitkästä aikaa häkkivarastosta ja laitteva poika sinne, häkki on ollut Paavolle aina paikka, missä nukutaan, ei huudeta.
Ai mutta kappas, missä prkleessä se häkki on!? Juu ei löytynyt ja tässä vähän sormet ristissä sinisilmäisenä toivon, että häkki on joko a) äipän varastossa, jonne olen sen viennyt aikana x tai b) joku toinen kevytmetallihäkin omistaja on vahingossa ottanut matkaan minun omansa sijaan. Niitä samanlaisia häkkejä oli kuitenkin hallin varastossa jokunen. Hetken manaillessa häkin puuttumista, ei hirveästi lohduttanut parin muun treenaajan hyvää hyvyyttään antamat asiantuntemat neuvot " pitäiskö sun laittaa koirat tonne toiseen huoneeseen". Joo no minäpä laitan, sidon ne pöydän jalkaan, ei ois pöytää kohta.
Koska Paavon uikutus oli selkeästi noteerattu, päätin hävitä paikalta. Jäivät siis reenit lyhyiksi, Paavolle olemattomiksi.

Seuraavalla kerralla oltiinkin Egon kanssa kentällä, Paavon ollessa hiljaa odottamassa vuoroaan. Noh Ego saattoi sanoa pari piikivenkatkuista kirosanaa painellessaan menemään keppikulmia, mutta jos Egon murahtelu ja haukahtelu eivät minua haittaa niin ei sen pitäisi haitata muitakaan. Eihän? Paitsi että haittasi. Kun vein Egoa odottamaan omaa vuoroaan kuului viereiseltä kentältä hyvin närkästynyt huuto, että koirani rähinä häiritsee heidän treenejään. Siis mitä... missä halvatussa lukee, ettei koira saa äänellä kentällä? Mieleni teki yhtyä Egon rähinään ja huudella kentälle pari hienovaraista "asiantuntevaa" neuvoa ja puolustaa koirani äänenkäyttöä radalla, mutta annoin olla. Melkein. Huudahdin vaan, että otan pari estettä toisella ja lähden pois. Koska olen aikuinen ja hyvin ihana ihminen, jota ei koskaan vituta mikään, niin päätin nyt parin esteen suorituksen aikana kertoa Paavolle, kuinka maailman paras agikoira se on. Eihän koira kehuista kulu, varsinkin kun ne kiljutaan oikein kovaan ääneen?. Olin valmis lähtemään kotiin.

Viimeisin, pari päivää sitten. Myönnän, olin ajatuksissani ja Paavo löysi ahtaalta käytävältä jonkun hurrrjan kivan hajun ja tukki koko käytävän sekunniksi, ehkä kahdeksi. No sen verran, että vastaan tuleva treenaaja joutui lähes pysähtymään, tuhahteli vain, että kaikennäköisiä sitä itsenään treenaa.
Tämä samainen treenaaja tuli takaisin halliin koirineen, kun Paavo oli saanut kentällä vinkupallonsa ja juoksenteli onnellisena ympäri kenttää (tämä on Paavolle täysin sallittua, kunhan koira nauttii) vingutellen Palloon ja syöksyen vastaan tuleviin putkiin. Ja mitä väärää tässä on? Sain kuulla, kuinka agilitya ei saisi treenata koiran, joka ei ole missään kontrollissa, kanssa. Ahaa, tota, joo. Kutsuin Paavon luokseni ja mieleni teki heittää vinkupallo tämän maailmanparantajan takaraivoon. Olisin varmaan heittänyt, jos pallo olisi ollut edes vähän painavampi tennispallo. Meni fiilis, ja lähdimme kotiin.

Tämä kolmas kerta todisti minulle, että parhaimpia treeniaikoja treenata on yö ja aikainen aamu. Ei muita ja koirani saavat huutaa ja juoksennella radalla ihan mitenkä päin vain, kenenkään siitä häiriintymättä.

Hieman uskoa agilityyn kuitenkin loi tämän päivän treenit. Ensimmäisen syyskauden treenit Pro Perrolla.
Aattelin, että mennään pari estettä kerralla, eihän tässä ole kuitenkaan piiiiiitkään aikaan tehty mitään pikku pätkää pidempään, ja vielä pidempi aika oli mennyt treeneistä muiden kanssa.
Ketut. Jos ohjaaja vaan olisi muistanut katsoa oikealla hetkellä persjätöissä koiraa niin meno olis ollut ihan mahtavaa. Pöhnäinen pää esti ajattelun, niin hyvässä kuin pahassa ja siksipä pysyin rauhallisena, unohdin kädet ja unohdin paljon muutakin. Mutta Ego oli magee, vähän meinas flippaa toisella kierroksella, mutta sekin oli ohimenevä "mitämitämitä" huutoa. Tästä on hyvä jatkaa, kyllä me joskus jotakin.

Egon agikuvat on ottanut Milena Nevanto.

Riittää et ymmärrät tän porukan

Pakko hehkuttaa, että kyllä suku on paras. Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, aloitin tosiaan vuoden opinnot Luonto-ohjaajaksi viime viikolla ja myö lähettiin hetj toisena päivänä vähän retkeilemään pariksi päiväksi. Hoitajaksi pojilleni tuli serkkuni, joka on nähnyt Paavon ja Egon joitakin kertoja, kun ollaan yhdessä käyty lenkkeilemässä.
Lisäksi vaelluskamppeeni (rinkka, ruokailuvälineet, rinkan ja makuupussin vedenpitävät suojat) olivat serkulta lainattu ja nyt kun flunssa alkaa ottaa otetta niin sainkin jos minkälaista tabua jälleen serkultani. Joskus on kiva saada apua, pyytämättä!

Mutta siis palatakseni noihin hoitopäiviin niin voitte uskoa, että näin sieluni silmin jos minkälaista kauhukuvaa, mitenkä nuo kaksi tai etenkin tuo yksi raitaeläin oikein jallittavat serkkuraukkaani. Sain kuulla, että Sari oli ollut suorastaan hämillään miten helppoa kaikki oli ollut, koska olin kertonut kaikki Egon mahdolliset oikut ja temput, mutta... totuus oli taas taruakin ihmeellisempää.
Egohan syytettiin aina viime vuosiin asti jääkaappien availusta, olen varma, että Ego sen on Paavolle opettanut, mutta Ego ei siis enään availe jääkaappia, se on Paavo. Ja niin se tämänkin hoitakertomuksen pikku pahis oli ollut minun lutuinen halinalleni Paavo Peekele.
Muuten kaikki oli sujunut hyvin, Paavo ei kuulemma ollut vetänyt hihnassa, paitsi silloin kun oli nähnyt järvellä sorsia. Unohdin mainita Sarille Paavon leikkihalun kaikkien mahdollisten metsäneläinten kanssa, ja voitta uskoa, tai oikeastaan sitä ei ehkä voi kokematta uskoa, mutta kun reilu 20kiloa spanielia on päättänyt pahaa aavistamattoman lenkittäjän kanssa mennään paikasta A paikkaan B niin siinä on pitelemistä. Ja niinhän serkkuni kertoikin löytäneensä itsensä melkein järvestä kiitos pienen lutuisen Aavoni.
Muuten homma oli mennyt kuulemma oikein hyvin, mitä nyt yöllä vessassa käydessä Paavo oli vallannut tyynyt sängystä eikä ollut meinannut lähteä sängystä pois ja serkkuni tullessa kotiini oli Paavo tyhjentelemässä roskiksia...

Niin että kun mietitte kumman noista pojistani haluatte mielummin adoptoida niin miettikääpä oikein tarkkaan. Ego oli kuulemma ollut oikein kunnolla.

always always always believe in yourself

because if you don't then who will sweetie?

Kesä on ollut vähän hiljaiseloa blogissamme, mutta on se kieltämättä ollut hiljaista myös harrastusrintamallakin.

Paavo tahtoi mökillä mennä uimaan...
...ja pääsi uimaan

Paavon kanssa käytiin jälkikurssilla. Meidän epäonneksi yhdellä viikolla minä podin syysflunssaa ja parilla viikolla työvuorot venyivät ja paukkuivat. Siitäkin huolimatta viimeisellä jälkikerralla Paavo oli ihan liekeissä. Vähän harmitti pojan puolesta, kun sellaista lelua ei ollut mukana (enkä edes tiedä, mikä sellainen lelu olisi, kun edes makupalatkaan eivät kiinnostaneet), mikä olisi ollut jälkeäkin siistimpi asia. Peltojäljelle laitoin Paavolle vielä makkaroitakin matkan varralle, mutta Paavoa eivät makkarat kiinnostaneet, jäljestäminen on Paavosta niin siistiä. Noh syksyksi laitoin isille tilaukseen parit kuivatut jäniksen käpälät, niiden luulis olevan Paavolle oiva palkka ja kun seuraava askel pk-jäljellä olisi tavaroiden merkkaus.


Pulla kävi myös näyttelyissä. Nyt oli trimmi kohdillaan, mutta minen vaan ymmärrä miten ihmeessä trimmaaja saa Paavon karvasta sellaisen PUFFF-turkin. Semmosen silkisen, mutta PUF (ei silleen hyvässä mielessä PUFFF). Paavo oli ainakin kymmenen kiloa lihavamman näköinen kuin oikeasti olikaan.
Tämä oli taas sellainen näyttelykokemus kaikkinensa, että kiinnostus tätä lajia kohtaan katosi ainakin toistaiseksi. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla, katselin tuomarin arviointia, kävin autossa, lenkitin Paavon, menin taas kehänlaidalle kuikuilemaan ja sitten taas kaikki uuvestaan... Paavoa kiinnosti kehässä olo yhtä paljon kuin minuakin ja arvostelu oli lyhyesti ja ytimekkäästi. "8,5-vuotias veteraani. Näyttää ja liikkuu kuin veteraani" Tulos ERI/1 ja ROP-vet. Kehäsihteerin(kin) hämmästellessä, miksei Paavolle SA:ta, tuomari totesi siihen Paavon olevan liian rauhallinen. Kehäsihteeri jatkoi yhäkin hämmästelyä, koska Paavohan on Veteraani. Tuomarin mukaan ei riittävän vanha niin rauhalliseen esiintymiseen.
Ymmärrän kyllä tuomaria. Paavo suorastaan liikkuessa löntysteli ja seisominenhan nyt on Paavon kanssa aina semmosta hengailua. Mutta tuo arvostelu. Siis mitä vit... En minä yhdestä, okei kahdesta lauseesta perhana sentään mene maksamaan neljää kymppiä!? Tuollaisen arvostelun minä saan ihan ilmaiseksi vastaantulijalta lenkiltä. Näyttelyissä minä haluan tietää, mitä mieltä tuomari on koiran rakenteesta. Haluan nähdä arvostelussa, että tuomarilla on ollut silmät päässä ja jotakuinkin tieto siitä, mitä rotua on tullut arvostelemaan. Minulle on ihan sama räpsähtääkö sieltä hyvä vai Erinomainen, kunhan arvostelu on asiantunteva. Tästä näyttelystä saatu arvostrelu kelpaa vain uunin sytykkeeksi.


Ei siis hetkeen näyttelyitä.

Eeviksen kanssa ollaan muisteltu vähän vanhoja temppuja ja nautittu vain yhdessä olosta. Ja voi pojat kun Elvis välillä löytää sen nuoren pojan intonsa ja silloin pitäisikin leikkiä lelupupun kanssa kaikkien. Minun on kyllä pakko muistaa, etten aina edes muista, mitä kaikkea kummallista sitä onkaan Elvikselle joskus tullut opetettua. Onneksi Eeppa muistaa ja "pam"- temppu on ihan ykkönen vieläkin.

Entäpä Ego? Egon kanssa käytiin aina heinäkuulle asti Pro Perrolla reenaamassa. Reenataan siis edelleen, mutta treeneissä oli kesäloma koko heinäkuun ja nyt vasta ovat jatkuneet. Ollaan edistytty asioissa, mutta ollaan jouduttu pilkkomaan niin monta asiaa uuteen uskoon, että minulta alkaa ihan oikeasti jo uskoa loppua. Kerran hyväksi todettu tapa on jälleen kerran todettu "ei riittävän hyväksi" joten en saa tehdä monia asioita. Monet rutiinit, kuten lähdöt, olen joutunut uusimaan. Nyt meillä ei toimi edes lähdöt.
Juurikin tämän takia, jatkuvat "miksi, miksi, miksi... no kokeilepa tätä, yrtitetään näin...eihän sé noin toimi" kommentit ja kyselyt ovat saaneet minut varautuneeksi uusien kouluttajien/valmennuksiin menoa kohtaan. Nykyisin jos minulta yritetään kysyä, miksi, miten jne niin vastaus on "koska siksi ja piste" En jaksa enää, ei pysty. Nyt mennään Perron opeilla, ulkopuolisten mielipiteistä, neuvoista viis ja katsotaan mihin päästään. Olen valmis kokeilemaan, mutta tähän mennessä uudet neuvot ja kysymykset ovat saaneet minut vain turhautumaan ja sitä myöten myös Egon. Ois vaan niin helppoa tehdä omia juttuja, jättää kokonaan menemättä ylimääräisten silmäparian neuvottavaksi, mutta haluan kehittyä, oppia uutta. Mutta olen huomannut, että jos meidät näkee vain kerran Egon kanssa, niin niistä neuvoista ja turhauttavista kysymyksistä ei ole mihinkään. Meillä on hyvät ja huonot päivät. Meillä on joka kerta eri ongelma, joskus se on koirassa, joskus ohjaajassa. Mutta sen olen oppinut, että vain meitä monta kertaa nähneet osaavat oikeasti antaa niitä hyviä neuvoja, tietävät mistä puhuvat.

Ollaan siis heinäkuussa käyty ihan itseksemme reenailemassa estevarmuutta. Tai siis varmaa se oli aina Egon synttäreille asti, kunnes käytiin Heidin järkkäämässä kasvattipäivillä (mentiin kuokkimaan Kivasti-kasvattien sekaan) ja silloin meidän tahkoamat kepit ja kontaktit olivat ihan WAAAT-esteitä ja muutenkin pitkästä aikaa Ego vaahtosi taas kuolavana rinnuksilla menemään. Ja pitkästä aikaa iski minuunkin se turhautuminen. Ollaan tehty kuitenkin heinäkuu ja kesäkuun vikat treenit, hyvällä rauhallisella ja maltillisella sykkeellä. Keskitytty asiaan ja oltu hiljaa. Kun Ego vauhkoontuu, vauhkoonnun minäkin. Oon koko alkukesän melkein itkennyt pelkästään siitä onnistumisen tunteesta, kun tajuan Egon vetäneen koko setin hiljaa, kierrostumatta. Näköjään äkkiä uudet tilanteet, pitkästä aikaa muiden seurassa treenaaminen, onkin ihan eri juttu. Noh tiedänpä mitä työstää.

Muuten Egon kanssa ollaan temppuiltu, tehty parit jäljet makkaroiden avustamana ja nautittu luonnosta.

Kesä meni meillä aika tylsästi. Minä porhalsin töissä ihan liikaa ja työvuorot venyivät ihan liian usein. Hyvää onkin se, että säästöjä kertyi ja toivoa sopii, että nyt kun aloitin luonto-ohjaajaksi opiskelun, minun ei tartteis käydä töissä mitenkään hirveesti liikaa, vaan voin keskittyä kouluun ja koiriin täysillä.
Egosta olenkin kesän aikana huomannut, että todellakin, Ego tarvitsee liikuntaa ja toimintaa. Ego jaksaa ehkä päivän tai kaksi hihnalenkkejä, mutta sen jälkeen Egon vöyhötys "mennäänmennäänmennään, jee nyt me mennään. Mitä tehdään, kerrokerrokerro" alkaa olla jo hermoja raastavaa ja lenkeilläkään ei mennä riittävän lujaa...
Mutta nyt toisaalta, meillä koulu alkoi heti yön yli retkellä. Koiriani tuli hoitamaan serkkuni, joka on ollut kanssamme lenkeillä joskus yhdessä, mutta siihenpä koirien ja serkkujen yhteinen historia jääkin. Ego oli keksinyt jälleen, että rappukäytävästä kuuluvat jännät äänet saa haukkua, lujaa. Huomenna siis testiin, mites pojat pärjäävät varsin tilavassa, olohuone-keittiö akselilla. Joskos jänniä ääniä ei tartteis haukahdella niin paljoa kun ei olla kyttäämässä ääniä eteisen oven takana. Muutenhan meillä on pojat olleet ihan hissukseen (yhtä hyvin pahasti kopistelevaa lehdenjakajaa lukuunottamatta, se pitää haukahdella), mutta nyt uusi hoitotäti oli taas painanut on-asentoon jonkun jännien asioiden haukkumisnapin.

Sinä valitsit minut, minut, minut, joo ja minut sinä sait

Ethän korjaa minusta mitään, ethän yritä mua pelastaa, ethän hio minusta mitään pois

Minun huujan suuripieni raitaeläin, se, jonka nimen voi lausua hyvin monella eri äänenpainolla, lähinnä yleensä vain huokaisten "voi Egohhh..." täytti taas vuosia. Vastahan se tuli minulle? Eikö?

Sunnuntaina oli Egon synttärit. Minun ikuinen riiviöni täytti jo viisi vuotta. Toivossa on hyvä elää ja toivon, että tulevien seuraavien viiden vuoden aikana tapahtuu jotain aikuistumisen merkkejä. Tai siis rauhoittumisen merkkejä.
Onhan se nytkin jo rauhoittunut paljon kotioloissa, mutta kyllä pyrrinen silti osaa tehdä läsnäolonsa selväksi, paitsi silloin kun mielessä on pahanteot. Siis ruuan nappaaminen lautaselta, lautasen nuoleminen, vieraiden kenkien järsiminen (ne nahkaremmisandaalit ovat vaaaaan NIIIIIIN hyviä....) silloin yks pikku Ego osaa olla hyvinkin näkymätön.

Jaksan kävellä ihan itse, paitsi silloin kun väsyttää

Minen oikeestaan edes tiedä, mitä Egosta voisi enää kirjoittaa. Minun mielestäni Egon nimi kertoo kaiken. Se on Ego. Ei se siitä muuksi muutu. Se on koira, jonka jonakin päivänä olen lähettämässä ykkäspostilla kasvattajalleen takaisin, mutta joka jo seuraavassa hetkessä tassunsa vähän pipiksi saaneena saa itkun aikaiseksi, että nyt se on kipeä. Minun oma rakas raivostuttava pieni Ego.

Oon kuullut, että vastakohdat täydentävät tosiaan. Egon kanssa me ollaan vissiin ihan liian samanlaiset. Molemmat haluavat tehdä täysiä. Olla täydellisiä, parhaita, vaikka rahkeet ja osaaminen ei ehkä kaikkeen riitäkään. Me halutaan valloittaa maailma, tässä heti nyt. Ja kun kaikki ei tapahdu hetinytpian, alkaa pinna olla kireällä. Me rähistään, näytetään heti, että nyt ei mennyt ihan nappiin. Alkaa turhauttaa. Olen joutunut oikeasti ponnistelemaan sen rauhallisuuden kanssa, opettelemaan hillitsemään itseni. Ja se opettelu jatkuu yhä, Egon kanssa rauhallisena pysyminen yhäkin on vaan niin pirun vaikeaa, yrittäkääpä itse treenata kaverin kanssa, joka napsii teitä, puree omaa kieltään ja huuta kuolavanavaluen perkelettä, repikääpä siitä sitten huumoria.
Mutta kun kaikki natsaa, mielentila on oikea, me ollaan askeleen lähempänä maailman valloitusta.

Eikä minua tarvitse muuttaa, eikä tehdä musta parempaa
Tiedäthän sen jo sinäkin, ei musta täydellistä koskaan saa

Ego on ihan mieletön. En vaihtaisi hetkeäkään pois tuon otuksen kanssa vietetystä ajasta. Vaikka en haluaisi ihan oikeasti koskaan luopua tuosta ötökästä, ja tarkoitan oikeasti että elämä ilman Egoa olisi teeskentelyä, niin kyllä mulle yks Ego riittää. Olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella tulisi olla yksi oma Ego elämänsä aikana, mutta vain yksi, toinen saattaisi olla jo mielenterveydelle jo vähän liikaa ;)
Mutta kuten sanottua, Ego on persoona, jota sanat eivät pysty kuvailemaan. Ego pitää kokea ja tuntea ja kuulla, jotta tiedätte mitä Ego on.

Onnea siis kaikille Tottakai R-pennuille!

Ota minut tällaisena kuin oon, tällaisena kuin oon

Aina ei tarvita suurta suunnitelmaa

Hengitä, päästä irti ja ole avoin sille, mitä tapahtuu



Silloin kun kävin Egoa ensimmäisen kerran katsomassa ja pohdiskelemassa haluanko todella sen pentulaatikon piipan, oli Egossa minusta tasan yksi iso ongelma: se oli väärän värinen.
Minä olin aina toivonut blue merleä, haluan sellaisen edelleenkin, mutta ihan rehellisesti, nykyisin en tiedä, kumpi väri on sittenkin se kauniimpi. Brindlet ovat vieneet sydämeni, etenkin Ego ja sen toisen puolen jalat, joista on vauhdin huumassa raidat tippuneet matkasta.





Ego ei ehkä ole se näyttelykehien tähti, siitä ei "ehkä" tule multi zämppioonia,me ei ehkä tulla koskaan valloittamaan maailmaan, mutta ollaan me silti jääty ihmisten mieliin ja osaa se valloittaa sängyn tai ainakin kaikki tyynyt. Siitäkin huolimatta, Ego on täydellinen. Se on viisas, persoonallinen, haastava halinalle, jota ilman elämä olisi kaamean tylsää.
Ego on sitä mitä tilasin, minun silmääni Ego on täydellinen, luonne ehkä vähän haastava, taipumuksia pieneen rasittavuuteen, mutta voi pojat kun se yhteinen sävel löytyy. Se onnellisuus, kun pyrri painaa päänsä syliin ja saman tien silmät ummistuu ja alkaa pieni tuhina. Sitä on onnellisuus.



ps. käytiin siis mökillä ja justiin tultiin onnistuneista itsenäisistä agilitytreeneistä

jos maalaat minulle maisemii, vaihda siveltimet isompiin

"ootte sinä jotain tehnyt viikon aikana, kun Ego ei stressaa niin paljon." Tässä vaiheessa olenkin saanut pohtia, MITÄ olen tehnyt Egon kanssa viikon aikana.

Torstaina taidettiin käydä metsälenkillä kaksistaan. Pitkä lenkki. Kuvailinkin Egoa ja maisemia. Niin ja NAKSUTTELIN, koska sitä kuulemma piti vahvistaa.

Perjantaina harkitsin vakavasti meneväni agihallille, mutta päädyinkin vain sisätiloissa tapahtuviin "reeneihin" ja ikean pallojen piilotteluleikkiin...

Lauantaina naapurin herätettyä minut ja valitettua, kuinka jos joku ei nyt hommaan puutu niin meno alkaa olla kuin kennelissä. Koirani ovat kuulemma haukkuneet yöllä. Tai siis haukahtaneet. Silloin kun minä saavuin töistä kotiin. YKSI haukahdus ja naapurini maailma on pilalla. Ai miksi kerrostalot ovat per***************!? No ei mitään annetaan naapurin laittaa nyt kellonaikoja ylös, milloin koirani haukahtelevat, ei ne sitä hirveästi tiettävästi tee? Lauantaina suuntasimme siis mummolaan, eli äipän luokse, hoitamaan Eevistä. Ja jälleen meitä odotti metsälenkkeily.

Sunnuntaina Ego ja Elvis saivat viettää kaksistaan laatuaikaa, meidän ollessa näyttelyissä, mutta mitäs muuta? Ai niin metsälenkki ja naksuttelua.

Maanantai pojat olivat saaneet yhdessä avata äipän pakastimen ja herkutella... kaikki ei vissiin ollut mennyt ihan niin kuin toivoisi, koska seuraavana aamuna huomasin Egon takajalassa melekoisen haavan. Vissiin ruuan jako ei ollut tapahtunut sopuisasti...

Tiistai Ensiksi autoiltiin aamupäivä, minun etsiessä sitruunapantaa, jotta on todistusaineistoa, että näihin kovaäänisiin naapuriahäiritseviin haukahduksiin on yrittetty puuttua (voi kiesus edelleenkin...). Töiden jälkeen käytiin kiertelemässä vanhoja maisemia ja siinäpä se suurinpiirtein olikin.

ja sitten Keskiviikko minulla pitkästä aikaa aamiaisvuoro töissä (siis neljältä aamulla herätys jnejne... yövuoroihin tottuneena suattaapi aamulla olla hieman silmät ristissä...) ja töiden jälkeen pikapäikkärit, kunnes äippä soittaa, että tulee hakemaan meidät. Äipän luona Paavo metsälenkille ja siitä treeneihin.

Ei en todellakaan tiedä, mitä mie olen tehnyt viikon aikana oikein. Tai eri tavalla, tai jotain. Muta näytti toimivan....

Ja siis toimivuus tarkoittaa sitä, että kentälle päästyä Ego ei siis enää nuuskutellut vaan nyt oli ihan täys rähinä päällä ja Harrikin totes, et on ehkä turvallisempaa syöttää ne nakit alustalta kuin kädestä... Joo tehtiin hienoja pätkiä. Korostan sanaa pätkiä ja jälleen meidän esteenä oli mun uskon loppuminen tekemiseen. Siinä vaiheessa kun Egosta alkaa kuulua ääntä ja tässä tapauksessa poikani mun, meinasi piru vieköön varastaa lähdöissä, niin mun asenne oliki sitten "tää olikin sitten varmaan tässä, ei se irtoo, kun se tolleen" ja kun siihen alkuun oli tosiaan tehty semmonen juoksupätkä jonka jälkeen piti persjättöä vääntää ja siitä valssailla niin olin jo luovuttanut ennen kuin edes yritin.
Sitten kun yritin niin onnistuihan se joten kuten. Olin suorastaan hämmästynyt miten pirussa mie kerkesin asemiini ennen koiraa ja sen hämmästelyn johdosta valssi meni jonnekin siihen suuntaan, mutta ihmeen hyvin Ego ohjautui oikeille esteille.
Ja sitten paljon ottoja, vähän lisää ottoja ja onnistumisia. Rähinää, mutta onnistumisia.

Toisella kierroksella jatkettiin matkaa. Nyt vaikeutta toi tai mukamas toi vinoeste. Enimmäisellä kerralla ohjasin Egon esteellee kuten se loogisimmilta tuntui, en mennyt edelle tai esteen eteen vain yritin nätisti pyöräyttää koiran esteellä. Nätisti pyrri pyöri ohjaajan edellä, mutta esteelle vienti vaati yrittämistä.
Sittenpä pohdittiin ja juteltiin ja Harr ehdotti minulle jotain semmosta, mikä nyt sai minut lähinnä nauramaan partaani, jos minulla sellainen olisi.
Minun piti mennä esteen toiselle puolelle siivekkeen kohdalle, vipata kädellä Egolle, että hyppää este (ja tämä on siis koiralle opetettava juttu...) ja tarkoitus oli jäädä ihmettelemään mitä Ego tekisi. Ja siis minun mielestäni homma oli tuhoon tuomittu koska a) este oli minun takana/takaviistossa siinä mielentilassa Ego ei taatusti hakisi mitään estettä niin että joutuisi hyppäämään taakseni ja b) liikkeni pysähtyi aavistuksen -> olin varma, että Ego varmasti kieltää, koska mamma liikkuu väärään suuntaan.
Ja mitä tekee Ego? suoritti esteen joka ikinen kerta oikein. Et sillai.
Vaikka treeneissä ei siis pitkillä pätkillä brassailtu niin hyvä mieli jäi. Luotto koiraan taas kasvoi ja Ego näytti nyt, millainen se osaa olla. Hyvässä ja pahassa.