Oh I swear to you I'll be there for you

Wou. Tää juttu on muuttunut, hyvä että edes osaan käyttää tätä...

Kesätreenit olisivat alkaneet tänään, mutta minäpä olin todistamassa autokoulussa, että minulle saa antaa sen ihan oikean kortin. Hirveää turhuutta käydä hakemassa vihreään vihkoon hymiö kohtaan "auton käsittely". Noh ohi on. Ensiviikolla uusi yritys.

Yritän tässä etsiskellä paikkaa, josta saan noita törmäys mahdollisuuksia muokattua. Meidät on mahdollista nähdä tässä joku viikonloppu Iisalmessa kisailee Paavon kanssa, jos nyt siis muistan oikein ja tänään olisi se viimeinen ilmo. Pitäkää peukkuja.
Karkkuun emme valitettavasti pääse. Ai miksi? No kun. Luin naamakirjasta eräs ilta, että nyt olis Karkun vika päivä ilmoittautua. Noh minä touhotan. KARKKU. Ilmoitan. Pakko. Kaskas. Nettitunnukset ovat kadoksissa. Löysin tunnukset siivouskomerosta tossa eilen...
Sitten olen pohtinut, mille päiville ilmoitan Paavon agirotuun. Varmaa on, että yhtenä tai kahtena päivänä olen töissä, mutta yhtenä päivänä olisi kiva kisata. Onko siis tietoa onko waleseista tai Jangeseista tulossa joukkue? Yksi pieni Paavo voisi ilmoittua tiimiin!
Toki jos pyrreissä olisi niihin kisavalmiisiin, epäkilpaileviin tai mikä lie se amatöörisarja onkaan niin yksi pieni Ego voisi myös olla aika näppärä vaihtoehto, kunhan saan sovittua eläinlääkärin kanssa ensiksi kuvuasajat (nyt on ollut vähän nihkeesti yhteensopivia aikoja...)
Kuopion näyttelyynkin olen kovasti poikia viemässä. Ajatuksena olisi, että veisin pojat samalle tuomarille (eri päivinä), mutta katsoo nyt. Pyrreillä kun ei ollut mitään erityisiä tuomareita (eikä nyt waleseissakaan) tuota yhtä lukuun ottamatta. Katsoo nyt (ja sitten siinä käy kuten aina... oho hups.)

Siinäpä siis suunnitelmamme. Suunnitelmat ovat tehty lähes täysin treenaamatta mitään.

Agilityssa käytiin veivaa muutamana iltana kontakteja ja keppejä. Siinä missä Egon kanssa sillon joskus oli kepit tosi JEEJEE, niin nyt ne olivat kontaktit. Siis se raivo! Ei, pikkupyrri ei vauhdissa pysty keskittymään totaaliseen pyshtymiseen, mutta aina ne etutassot läppästään maahan päättäväisyydellä ja nöyttävästi. Kyllä siitä hieno tulee. Ehkä.
Paavo taas oli Paavo. Se osaa ne kontaktit jos vaan haluaa. Se osaa kepit jos vaan haluaa. Paavo osaa olla paras, jos vaan haluaa, mutta Paavo haluaa olla vaatimaton. Kaikkien kaveri. Liian hyvä ei siis passaa olla muiden edessä, muutenhan sitä kahdehdittaisiin ennemminkin kuin kaveerattaisiin(?).

Tokoakin olen ottanut. OHO
No sen verran olen pyrrin kanssa ottanut, etten ihan vielä haaveile kisaurasta. Oikeestaan ne haaveet haudataan yhä vaan syvemmälle maan alle... Ei muuten, kaikki muut liikkeet itseasiassa ovat priimaa (siis mitäs näitä on, paikalla olo ja luoksetulo?), mutta seuraaminen. Anna mun kaikki kestää. Toi koira kuvittelee olevansa kenguru. Liikkeestä maahanmenot ja pysähtymisetkin onnistuvat, mutta ei seuraten. Toki Ego tekee välille ihan mahtavaa seuraamista VÄÄRÄLLÄ PUOLELLA. En tiedä miten se silleen, koska ainakaan tietoisesti en ole edes yrittänyt sitä treenata... Paavo taas on Paavo. Paras. Mutta valitettavasti se tokoherhiläinen ei vaan ole pistänyt vielä mua. Mutta treenaaminen on kivaa. Tai leikkiminen, tai mitä se nyt on...

Lisäksi avattiin mökkikausi! Ja Paavo heitti talviturkkinsa siinä pienessä sulaneessa läntissä jo vappuna. Seuraavana viikonloppuna polskuteltiin vedessä jo pidempään jäiden ollessa kokonaan poissa. Hyrr, en minä vaan vielä. Muutenkin ollaan taas aloitettua pitkien pururatalenkkien tekeminen ja pyrri on vaan kauhian kätevä. Egohan ei liiemmin kesäisin minulla ole remmissä, koska pyrri vaan on. Toisin kuin tuo yksi spanieliotus, joka huitelee ties missä, lähtee pupujen kanssa leikkimään korvat off- asennossa ja vastaantulijat ovat kanssa kivoja!

Niin ja pakko mainostaa. Koska tänään ei päästy treeneihin niin pakkohan se oli Paavolle jotain kivaa kehittää. Trimmasin pojan pään ja ai että se on vaan hieno.

Sellaista siis tällä kertaa. Ohessa pari kuvaa syksystä. Ensipostauksessa ihkutetaan sitten kymmenen faktan verran koiria. Piti jo nyt, mut OHO HUPS.




Pyrrin ja walesin ero...


En pääse mamma enää yhtään lähemmäksi...



Oho sehän osaa seurata!



Todellisuus on kuitenkin...



...ehkä sitten jotain muuta.

Antaa vituttaa vaan

Nih. Kisoista ei ole mitään kerrottavaa. Jos tulospalveluja katsotte huomaatte kohdallamme POISSA.
Kyllä. Annoin periksi aamulla. Kurkusta lähti äänen sijaan ällöttävää mömmöä ja samaa mömmöä tuli varmasti myös nenästä ja ehkä jopa silmistä. Nousin mie hei aamulla sentään istumaan. Ja ihan oikesti olin NIIIIN lähellä, että kyllä nyt prkl. Mutta äiti oli erimieltä ja sai minutkin kenties järkiini ja jäin sohvalle makaamaan. Oikeestaan nyt kun tarkemmin mietin niin taisin kyllä mönkiä äidin sänkyyn nukkumaan. Mutta lopputulos. Ei, ei vieläkään kisoihin.
Sen sijaan sunnuntaina oli pakko raahautua kisoihin töihin. Enkä tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun he, jotka nykyisessä ryhmässä treenaavat kanssamme, utelivat ollaanko me osallistuttu ja millä lähtönumerolla. Ilmeet ovat aina näkemisen arvoisia, kun selität, et eilen olis ykkösissä ollut muutama startti...Ja sitten he, jotka ovat ennen treenanneet kanssamme ja saivat kuulla, että edelleen... kommentit olivat "no eihän sun ois tarvinnut kuin keskellä kenttää seistä ja vähän nytkähtää oikeelle esteelle." niin tuota miekin ajattelin, mutta järki vei voiton. Ehkä me sitten kisataan kun miekin olen siinä kunnossa, että me ihan oikeesti agilitataan. Ei seistä keskellä kenttää epämääräisesti nytkähdellen.

Hyväöt uutiset ovat ne, että ostin vihdoin trimmikoneen. Paavon kaula on naku, jos jotakuta kiinnostaa. Ostin Pullalle myös uuden pannan. Pikku termiitti kun pennunpana oli sitä mieltä, ettei Paavoa tartte käyttää lenkeillä. Yksi pamnta jyrsittiin poikki, edellinen osittain (ja aina Paavon nähdessä pupun saatoin vain sormet ristissä toivoa, että panta kestää...) ja remmissä ei ole ollut lenkkiä aikoihin...
Niin ja koneeni taas toimii. Saatan jopa laittaa syksyisiä kuvia tänne. Ehkäkennties.

Viime viikko meni sitten flunssasta toipuessa tai no... Tiedänpähän, että on olemassa oikeasti hyvän makuisia yskänlääkkeitä. Vain pilli puuttui purkista... Nyt alkaa taas hengitys kulkee ja ostin uuden vihkon, johon olen väkerrellyt meidän treenisuunnitelmia. Vielä kun vihko tulisi mukaan hallille asti...

Pitäkäähän peukkuja, että ens kerralla onnistais!
PS. Jos vielä odotatte Egon arvostelua näyttelystä niin se ois myöhäistä. Jompi kumpi pojista oli sitä mieltä, että ihan turha lappu...

Pää on kipeä sisältä pimeä

Hohohohohoh.

Mähän sanoin. Se on joko Paavo tai minä. Nyt se olen minä.
Ai mitä? No kipeä tietenkin.
Polvihan mullon ollut pastana jo muutaman viikon ja viikko sitten treeneissä tehtiin rataa välillä linkaten mut ei se mitään. Elämä on ja kerran se vaan kirpasee jnejne.
Nyt hommaan lisättiin maanantaina pittunen yskä. Mutta yskä se vaan pahenee ja kuume nousee tai nousi... Pidän kuitenkin pääni (jota muuten jomottaa ihan kiitettävästi) ja käydään kattomassa, miltä kisapaikka näyttää. Kattellaan sitten mennäänkö radalle asti. Tähän lisätään se, että miehän olen menossa yöksi töihin. Itsehän en enää tätä yskääni huomaa, mutta äiti on vähän sitä mieltä, ettei kisoihin ainakaan enää töihin ole jäämistä. Eipä. Pitää saada pisteet kevättä varten.

Mutta niistä maanantain treeneistä. Tehtiin jotain kolmosluokan radanpätkää ja oivoi kun Pulla on hieno. Ensimmäistä kertaa meidän uralla kouluttajamme huomasi kuinka paljon vedoissa ja semmosissa käytän vastaista kättä ja juuri sitten kun olisi ehdottomasti saada Paavo kääntymään tiukasti pois väärästä putken päästä niin tietenkin olin suunnitellut vähän muunlaista opastamista (siis ihan vaan perseellä ohjaamista...), joka yllättäen pissas. Sitten mulle huomautettiin käsistä. Siis ihmeteltiin, miksi mä en tossa vaan luota vastaisen käden voimaan, kuten kaikissa muissa tilanteissa ja niinpä testattiin. Hupsista. Oikea pää löytyi tai vaihtoehtoisesti homma toimi niinkin hyvin, ettei putkeen ohjauduttu sitten ollenkaan. Siispä kisoihin mennään vastaisen käden voimalla ja kontakteilla pistetään silmät kiinni, sormet ristiin ja toivotaan parasta. Ai hyppäsikö Paavo kerran jos toisenkin jälkeen puomilla? Ei meidän Paavo...

Huomiseen.

Metsästyskoirista ei ole agilitykoiriksi. Eipä.

Kiitos duunieni on ollut jonkin verran muutakin tekemistä, kuin... noh. Missä olet elämä?
Mutta. Ensimmäisen aamuvuoron innoittamana sitten... no sitten viime aamuvuoron päädyin tänään TREENEIHIN. Siis agitreeneihin kera punavalkoisen.

Juuh. Paavo on viime aikoina ollut treeneissä melko äänekäs, melko sellainen REIPAS (kyllä, Paavokin osaa olla reipas!), mutta tänään poika vaan hengaili ja nuuskutteli lattioita ja nukkui omaa vuoroa odotellessa (niin ja toki söi koulutusohjaajamme namit, mun tutustuessa rataan...). Ei siis ollut mitenkään kovin suuret odotukset, kun radalle asteltiin. Ensimmäinen kysymys kun oli, et mistäs se rata taas lähtikään.

Noh mitäpä tekee Paavo? Jos niitä muutamaa kertaa, kun lelu tippui taskustani, ei lasketa niin joka kerta nollalla maaliin. Siis WAAT? Me vissiin ollaan ja treenataan Paavon kanssa samoissa unissa tai jotain. Muuta selitystä tälle oudolle onnistumiselle ei vaan ole. Me ollaan ihan oikeesti oltu treenaamatta mitään agilityyn liittyvääkään kuukauteen, joten olisi nyt voinut luulla, että siellä joku kämmi niin koiralla kuin ohjaajallakin olisi käynyt. Ei. Me mentiin ja tultiin aika voittajina ulos. Tiedä sitten johtuiko se uututta kiiltävistä popoistani vai mistä, mutta tunne oli melko överi.
Siksipä ostin lisenssin. Siksipä tarkistin työvuorolistani. Ja siksipä ilmoitin Pullan Kuopioon jokaiselle radalle (kyllä myös sille hypärille, jolla ei kyllä ykkösissä mitään tehdä, mutta eihän sitä koskaan tiedä...)

Että niin hienoja me oltiin tänään!

Miksi olla hankala, kun samalla vaivalla voi olla täysin mahdoton

Juppelis. Näyttelyt korkattu pyrrin osalta ja itseasiassa homma sujui yllättävän hyvin.
a) kun ilmoitin pyrrin näyttelyihin ja oli aikaa harjoitella jopa kuukausi kehäjuttuja. Kun sain kirjeen näyttelyistä olisi aikaa ollut jopa viikko ehkä vähän reilu. Kun aloin treenaamaan oli iltoja jäljellä kolme.
b) kun joku vieras viimeksi on hiplannut pyrrin hampaita niin. Ell eivät ole kivoja.
c) pikku pörriänen ei ole isoissa tapahtumissa käynyt sitten ihan pikkupentuvaiheen jälkeen joten...
Siinäpä projektia.

Ja miten meni?
Noh kehää odotellessa laitoin ihmiset tutkimaan Egon hampaat _> ei ongelmia.
Kehän vieressä katseltiin mites sitä seisottiin niin, että häntä pysyis alhaalla -> ei ongelmia.
Juokseminen vähän niin ja näin, mutta paremmin kuin oletin.
Ja mikä parasta, Ego käyttäytyi. Okei kun katsoi kahta muuta rodun edustajaa, jotka nukkuivat ja tsiikailivat ympäristöä rauhallisin mielin, niin melkoisen paljon vilkkaampi tää mun otus oli. Ja kun katsoi sitten ulkonäköä niin jopa junnunarttu näytti Egoa kehittyneemmältä.

Eli kehään mennessä tavoitteet eivät olleet korkealla, etenkin kun Ego ego alkoi palailla normaaliksi ja sitä myötä myös häntä alkoi nousta jopa seisottaessa...
Ja kaupan päälle, kun kiltti tuomari sitten Egon mielestä yks kaks täysin yllättäen Egon mielipidettä kysymättä halusi tutkia takapäätä... Siitä se pelleily alkoi. Tuomari oli pitkin päivää huomauttanut handlereille pehmeästä esitystavasta ja niinhän minäkin yritin lähteä hieman kukkahattutätinä kehään. Ego vissiin tajus homman ja alku meni ihan vatuiks. Mutta kun handlerikin palasi takaisin kukkahattujen pilvilinnoista, ärähti hieman niin johan löytyi keskittynyt seisominen ja kiva ravi. Tuomari oli edelleenkin nono ja häntää saa heiluttaa selän päällä mutta muuten.
Tuomari totesikin arvostelun jälkeen, että ei koirassa muuta, mutta pelleily ja laihuus (hups...) nyt rokotti erittäin hyvään.
Egohan on tällä hetkellä juups hieman luuranko ja noi koivet... jos olisitte nähneet Egon ja ne kaksi muuta niin ymmärtäisitte, että arvostelussa oleva kohta "tällä hetkellä vielä kapea ja hieman ilmava..." on aika nätisti sanottu. Toki arvostelusta löytyi myös maininta löysistä ranteista, mutta muuten koira oli priimaa. Hännästä ei ollut mainintaa...

Että semmoista. Jos myöhässä olevaa kehää ei lasketa niin mie tykkäsin järjestelyistä ja paikasta ja kaikesta. Egokin kun käyttäytyi kehää lukuun ottamatta varsin mallikkaasti. Totesin kyllä, ettei näyttelyt ole edelleenkään se mun intohimo. Se arvostelu tulee jos tulee joskus tänne nettiin asti.

Joskus tunne on maailman onnellisin, kun se tunne päättyy, mistä sen taas löytäisin?

Ne olis sitten vuoden ekat ryhmätreenit Paven kanssa takana ja päivän sana: Ihan jees.

Otsikkoon viitaten kerrottakoot, että agility on viime vuodet ollut se mun pakopaikka muusta, kurjasta, kamalasta, ikävästä maailmasta. Siis pakopaikka huonoista päivistä. Mikään ei voita sitä spanielin spanieliemaisuutta, sitä vipeltämisen suurta nautintoa, mitä agilityssa saan kokea Paavon kanssa. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun tunnet että radalla on toinenkin, joka pyrkii täydellisyyden. Egolle ei kelpaa jokin sinne päin, Ego tahtoo olla paras. Egolla on juuri se raivo ja keskittyminen, mitä tarvitsen tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Juuri se raivo, joka minulla on armottomina vitutuspäivinä. Ja juuri se raivo, että välillä saan koiran rauhtoittamiseksi huutaa koiralle koko kropallani niin että itsestänikin purkautuu kaikki paha sinne mistä se tulikin. Ja todellakin Egolle tarvitsee vain huutaa niin koira rauhoittuu ainakin silmäkulman nostamisen ajaksi. Ja sitten taas mennään. Sitten raivotaan Egon kanssa yhdessä toisillemme. Huudetaan kilpaa radalla ja neuvotellaan kumman moka olikaan, ettei aasta pääsekään puskemalla läpi...
Paavo taas vipeltää ja fiilistelee. Paavo näyttää, että ollakseen paras ja ihailtu ei saa ottaa kaikkea vakavasti. Muulle maailmalle pitää osata näyttää pitkät ja vaan antaa mennä vaan ja ottaa ilo irti. Kun sellaisen fiilistelijän kanssa tekee jotain yhdessä, ei silloin voi vain ajatella pahaa oloaan. Ei silloin edes muista mitään pahaa oloa. Eikä takerru liian sokeasti pieniin virheisiin. Jo pelkästään sen hyvän olon, sen naurun ja hymyn takia agility on ja pysyy isona osana mun elämää. Olimmepa sitten ikuisia ykkösiä tai tulevia maailmanmestareita, me tullaan harrastamaan nyt ja aina tätä lajia.

Mutta sitten tänään. Okei, tiedän, miulla oli pitkästä aikaa aikainen herätys aamuvuoron takia, mutta ei se väsymys ole ennenkään haitannut menoa. Okei ulkona on liian paljon miinusta, joten pelkkä ajatus pitkistä lämppäreistä sai ajatukseni ennemminkin lämpimän peiton alle.
Mutta mehän mentiin toivoen, että ajatus lämpimästä peitosta lähinnä naurattaisi treenien jälkeen. Lämmittelimme tunnin, kävimme katsomassa hallin (jonka väenpaljous ahdisti sekä minua että koiraa) ja jatkoimme lämmittelyä, kunhan minä olin ensiksi kuoriutunut ylimääräisistä kerroksistani.

Treeniläiset olivat suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja ja kouluttajamme muisti jopa sukunimeni, joten minut ja paavot oli taidettu joskus bongata kisoista...
Treenit meni ihan hyvin. Paavo oli ihan paineissaan (sitä mölyämisen määrää) ja päätti kyseenalaistaa keppien tärkeyden. Muuten rata meni ihan hyvin kunhan ohjaaja vaan muisti ohjata...
Toisin sanoen, kaikki meni hyvin. Kaikki meni just niin kuin odottaa saattoi ja just niin että sekään koiraan että itseensä sai olla tyytyväinen. Vaan mitä vielä? Mä en löytänyt sitä agilityn tunnelmaa. En silloin, kun muut taputtivat meidän viskileikkaukselle, en silloin, kun Paavo löysi oikean keppivälin täydestä vauhdista ja hankalasta kulmasta, en silloin kun Paavon teissä ei ollut ylimääräisiä senttejä enkä silloin kun hiffasin "uuden" tyylin valssista. Ei. Mä vaan olin ja kaikki oli ihan jees. Mua melkeen itketti tatsi puuttumisen takia. Ei sen takia, että mulla ois ollut huono päivä. Päinvastoin, mun päivä oli suorastaan erinomainen, vaan ihan jo pelkästään Paavon takia. Mä halusin ja haluan aina kertoa koiralle ihan täydestä sydämestä ja tunteella, että se oli hienoin radalla. Mut nyt "ihan jees" - fiiliksellä leikkiminen ja palkitseminen ei vaan tuntunut riittävältä. Koira kyllä näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta mä en tiedä saiko Paavo tietää olleensa paras? Pelkkä erinomainen ei riitä.

Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain

Ego tahtoo selkeesti jo kisaamaan agilityssa.
Siis sehän on ihan kesken, mutta olen laittanut tekosyyksi meidän kepit ja kontaktit, joita emme siis ole juuri ollenkaan treenanneet. Ego on vissiin kuullut selitykseni.

Ollaan taas aloitettu agihallille suuntaaminen iltalenkeillä ja taskuuni olen tunkenut tukun makupaloja tarkoituksena reenta kontakteja ja keppejä namipalkalla.

Ego: Treenasimme sellaisen kymmenen toistoa kepeillä ja sen jälkeen katselimme millainen sen alastuloasennon pitäisi kontakteilla olla. Sitten hetkeksi poika rauhoittuu ja vuoron vaihto...
Ja mitä Ego on oppinut rauhoittumisen aikana? No ne kuusi keppiä itsenäisemmin kuin Paavo koskaan historiansa aikana. Siis mitä? Kuvittelin, että tämä on yhtä ohimenevä hommeli kuin omaan juomakippoon meneminen (senkin Ego joskus tajusi ja tarjosi itse, mutta on jo nyt unohtanut koko tempun...), mutta mitäpä vielä. Kävimme tänään taas testailee ja muistelee vähän edellispäivän oppeja.
Päästin Egon hihnasta kävelin keppejä kohti ja ilman mitään käskyä koira onkin jo suorittamassa kuuden kepin sarjan.

Onneksi kuitenkin kontaktit ovat vähän hakusessa. Se on meidän selitys teille kaikille, miksei Ego sitten joskus alkukeväästä vielä kisaa. Kyllä Ego _yrittää_ kovasti oikeaan asentoon, mutta
a) no ego on ego. Se koira ei vaan malta ja kykene ajattelemaan liikeratojaan aina ihan loppuun asti.
b) KIIRE
c) no mutta kun.

siis aalla kaikki on mennyt ok, paitsi YLÖSMENOKONTAKTI. Kun on kiire niin loikkimalla pitkälle ja korkealle pääsee nopeasti eteenpäin. Alas mennään ihan kivasti, mutta kovassa vauhdissa se takapää tulee maahan asti vaikka väkisin. No mut hei, se pysähtyy. No ainakin yrittää. Ai niin, jos se ylösmeno otetaan niin Egon tapa varmistaa ei-kontaktivirheet- on lyödä pää (kyllä, ja monta kertaa) kontaktille. Fiksu koira.

Puomilla taas lankku on ihan liian kapea. Siis pyrrini hotittomat jalat eivät millään kaikki vaan mahdu kerralla niin kapealle alustalle, ainakaan siinä vauhdissa. Muutaman kerran Ego tipahti kieli pitkällä puomilta, mutta haittasiko se menoa? No ei, namialusta odotti edelleenkin edessä päin!
Ja jos sinna alas asti päästiin niin jarrutuksen jälkeen pörriäisen takajalat levisivät esteen molemmin puolin. Ja kyseessä ei siis ole mikään leveä koira!

Keinua en edes ole uskaltanut ajatellakaan meidän treenisuunnitelmiin.

Paavo taas on Paavp. Super, huippu ihana.
Paavohan tosiaan on keksinyt, ettei siinä kaikessa vouhkaamisessa mitään vikaa keppiväliä tarvitse suorittaa ja ääni yltyy mitä enemmän ohjaaja yrittää itsenäistää koiran suoritusta.
Kokeilin namilautasta keppien päähän. Viime kerralla (siis joskus viime talvena) tulos oli yksi keppiväli ja sitten lautaselle. Nyt tulos oli jotain jäätävää. Paavo oli pitkästä aikaa kepeillä hiljaa. Pientä murinaa kuului, koska typerät kepit olivat namilautasen ja Paavon välissä. Lopputulos: sain seisoa missä lystäsi ja koira suoritti kepit alusta loppuun sellaisella vauhdilla ja tyylillä, mitä en ole Paavosta hetkeen nähty, niin että ohjaaja repesi nauramaan vikalla kerralla tänään.

Ja kontaktit on kontaktit. Ei se spanieli koskaan treeneissä roiski.

Ensiviikolla, jos työajat vain sallivat mun pitäisi käydä testaa kaksi treeniryhmää ja valita niistä mulle ja Paavolle parempi. Melkein jännittää.

ps. Aiemman postauksen kuvia tuijotellessa käsitykseni siitä, että Elvis on söpöin senkuin vahvistuu.

pps. Huomatkaa muuten Paavon ja mun tavoitteet agia ajatellen