Ne olis sitten vuoden ekat ryhmätreenit Paven kanssa takana ja päivän sana: Ihan jees.
Otsikkoon viitaten kerrottakoot, että agility on viime vuodet ollut se mun pakopaikka muusta, kurjasta, kamalasta, ikävästä maailmasta. Siis pakopaikka huonoista päivistä. Mikään ei voita sitä spanielin spanieliemaisuutta, sitä vipeltämisen suurta nautintoa, mitä agilityssa saan kokea Paavon kanssa. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun tunnet että radalla on toinenkin, joka pyrkii täydellisyyden. Egolle ei kelpaa jokin sinne päin, Ego tahtoo olla paras. Egolla on juuri se raivo ja keskittyminen, mitä tarvitsen tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Juuri se raivo, joka minulla on armottomina vitutuspäivinä. Ja juuri se raivo, että välillä saan koiran rauhtoittamiseksi huutaa koiralle koko kropallani niin että itsestänikin purkautuu kaikki paha sinne mistä se tulikin. Ja todellakin Egolle tarvitsee vain huutaa niin koira rauhoittuu ainakin silmäkulman nostamisen ajaksi. Ja sitten taas mennään. Sitten raivotaan Egon kanssa yhdessä toisillemme. Huudetaan kilpaa radalla ja neuvotellaan kumman moka olikaan, ettei aasta pääsekään puskemalla läpi...
Paavo taas vipeltää ja fiilistelee. Paavo näyttää, että ollakseen paras ja ihailtu ei saa ottaa kaikkea vakavasti. Muulle maailmalle pitää osata näyttää pitkät ja vaan antaa mennä vaan ja ottaa ilo irti. Kun sellaisen fiilistelijän kanssa tekee jotain yhdessä, ei silloin voi vain ajatella pahaa oloaan. Ei silloin edes muista mitään pahaa oloa. Eikä takerru liian sokeasti pieniin virheisiin. Jo pelkästään sen hyvän olon, sen naurun ja hymyn takia agility on ja pysyy isona osana mun elämää. Olimmepa sitten ikuisia ykkösiä tai tulevia maailmanmestareita, me tullaan harrastamaan nyt ja aina tätä lajia.
Mutta sitten tänään. Okei, tiedän, miulla oli pitkästä aikaa aikainen herätys aamuvuoron takia, mutta ei se väsymys ole ennenkään haitannut menoa. Okei ulkona on liian paljon miinusta, joten pelkkä ajatus pitkistä lämppäreistä sai ajatukseni ennemminkin lämpimän peiton alle.
Mutta mehän mentiin toivoen, että ajatus lämpimästä peitosta lähinnä naurattaisi treenien jälkeen. Lämmittelimme tunnin, kävimme katsomassa hallin (jonka väenpaljous ahdisti sekä minua että koiraa) ja jatkoimme lämmittelyä, kunhan minä olin ensiksi kuoriutunut ylimääräisistä kerroksistani.
Treeniläiset olivat suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja ja kouluttajamme muisti jopa sukunimeni, joten minut ja paavot oli taidettu joskus bongata kisoista...
Treenit meni ihan hyvin. Paavo oli ihan paineissaan (sitä mölyämisen määrää) ja päätti kyseenalaistaa keppien tärkeyden. Muuten rata meni ihan hyvin kunhan ohjaaja vaan muisti ohjata...
Toisin sanoen, kaikki meni hyvin. Kaikki meni just niin kuin odottaa saattoi ja just niin että sekään koiraan että itseensä sai olla tyytyväinen. Vaan mitä vielä? Mä en löytänyt sitä agilityn tunnelmaa. En silloin, kun muut taputtivat meidän viskileikkaukselle, en silloin, kun Paavo löysi oikean keppivälin täydestä vauhdista ja hankalasta kulmasta, en silloin kun Paavon teissä ei ollut ylimääräisiä senttejä enkä silloin kun hiffasin "uuden" tyylin valssista. Ei. Mä vaan olin ja kaikki oli ihan jees. Mua melkeen itketti tatsi puuttumisen takia. Ei sen takia, että mulla ois ollut huono päivä. Päinvastoin, mun päivä oli suorastaan erinomainen, vaan ihan jo pelkästään Paavon takia. Mä halusin ja haluan aina kertoa koiralle ihan täydestä sydämestä ja tunteella, että se oli hienoin radalla. Mut nyt "ihan jees" - fiiliksellä leikkiminen ja palkitseminen ei vaan tuntunut riittävältä. Koira kyllä näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta mä en tiedä saiko Paavo tietää olleensa paras? Pelkkä erinomainen ei riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti