Juppelis. Näyttelyt korkattu pyrrin osalta ja itseasiassa homma sujui yllättävän hyvin.
a) kun ilmoitin pyrrin näyttelyihin ja oli aikaa harjoitella jopa kuukausi kehäjuttuja. Kun sain kirjeen näyttelyistä olisi aikaa ollut jopa viikko ehkä vähän reilu. Kun aloin treenaamaan oli iltoja jäljellä kolme.
b) kun joku vieras viimeksi on hiplannut pyrrin hampaita niin. Ell eivät ole kivoja.
c) pikku pörriänen ei ole isoissa tapahtumissa käynyt sitten ihan pikkupentuvaiheen jälkeen joten...
Siinäpä projektia.
Ja miten meni?
Noh kehää odotellessa laitoin ihmiset tutkimaan Egon hampaat _> ei ongelmia.
Kehän vieressä katseltiin mites sitä seisottiin niin, että häntä pysyis alhaalla -> ei ongelmia.
Juokseminen vähän niin ja näin, mutta paremmin kuin oletin.
Ja mikä parasta, Ego käyttäytyi. Okei kun katsoi kahta muuta rodun edustajaa, jotka nukkuivat ja tsiikailivat ympäristöä rauhallisin mielin, niin melkoisen paljon vilkkaampi tää mun otus oli. Ja kun katsoi sitten ulkonäköä niin jopa junnunarttu näytti Egoa kehittyneemmältä.
Eli kehään mennessä tavoitteet eivät olleet korkealla, etenkin kun Ego ego alkoi palailla normaaliksi ja sitä myötä myös häntä alkoi nousta jopa seisottaessa...
Ja kaupan päälle, kun kiltti tuomari sitten Egon mielestä yks kaks täysin yllättäen Egon mielipidettä kysymättä halusi tutkia takapäätä... Siitä se pelleily alkoi. Tuomari oli pitkin päivää huomauttanut handlereille pehmeästä esitystavasta ja niinhän minäkin yritin lähteä hieman kukkahattutätinä kehään. Ego vissiin tajus homman ja alku meni ihan vatuiks. Mutta kun handlerikin palasi takaisin kukkahattujen pilvilinnoista, ärähti hieman niin johan löytyi keskittynyt seisominen ja kiva ravi. Tuomari oli edelleenkin nono ja häntää saa heiluttaa selän päällä mutta muuten.
Tuomari totesikin arvostelun jälkeen, että ei koirassa muuta, mutta pelleily ja laihuus (hups...) nyt rokotti erittäin hyvään.
Egohan on tällä hetkellä juups hieman luuranko ja noi koivet... jos olisitte nähneet Egon ja ne kaksi muuta niin ymmärtäisitte, että arvostelussa oleva kohta "tällä hetkellä vielä kapea ja hieman ilmava..." on aika nätisti sanottu. Toki arvostelusta löytyi myös maininta löysistä ranteista, mutta muuten koira oli priimaa. Hännästä ei ollut mainintaa...
Että semmoista. Jos myöhässä olevaa kehää ei lasketa niin mie tykkäsin järjestelyistä ja paikasta ja kaikesta. Egokin kun käyttäytyi kehää lukuun ottamatta varsin mallikkaasti. Totesin kyllä, ettei näyttelyt ole edelleenkään se mun intohimo. Se arvostelu tulee jos tulee joskus tänne nettiin asti.
31.1.2012
Joskus tunne on maailman onnellisin, kun se tunne päättyy, mistä sen taas löytäisin?
Ne olis sitten vuoden ekat ryhmätreenit Paven kanssa takana ja päivän sana: Ihan jees.
Otsikkoon viitaten kerrottakoot, että agility on viime vuodet ollut se mun pakopaikka muusta, kurjasta, kamalasta, ikävästä maailmasta. Siis pakopaikka huonoista päivistä. Mikään ei voita sitä spanielin spanieliemaisuutta, sitä vipeltämisen suurta nautintoa, mitä agilityssa saan kokea Paavon kanssa. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun tunnet että radalla on toinenkin, joka pyrkii täydellisyyden. Egolle ei kelpaa jokin sinne päin, Ego tahtoo olla paras. Egolla on juuri se raivo ja keskittyminen, mitä tarvitsen tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Juuri se raivo, joka minulla on armottomina vitutuspäivinä. Ja juuri se raivo, että välillä saan koiran rauhtoittamiseksi huutaa koiralle koko kropallani niin että itsestänikin purkautuu kaikki paha sinne mistä se tulikin. Ja todellakin Egolle tarvitsee vain huutaa niin koira rauhoittuu ainakin silmäkulman nostamisen ajaksi. Ja sitten taas mennään. Sitten raivotaan Egon kanssa yhdessä toisillemme. Huudetaan kilpaa radalla ja neuvotellaan kumman moka olikaan, ettei aasta pääsekään puskemalla läpi...
Paavo taas vipeltää ja fiilistelee. Paavo näyttää, että ollakseen paras ja ihailtu ei saa ottaa kaikkea vakavasti. Muulle maailmalle pitää osata näyttää pitkät ja vaan antaa mennä vaan ja ottaa ilo irti. Kun sellaisen fiilistelijän kanssa tekee jotain yhdessä, ei silloin voi vain ajatella pahaa oloaan. Ei silloin edes muista mitään pahaa oloa. Eikä takerru liian sokeasti pieniin virheisiin. Jo pelkästään sen hyvän olon, sen naurun ja hymyn takia agility on ja pysyy isona osana mun elämää. Olimmepa sitten ikuisia ykkösiä tai tulevia maailmanmestareita, me tullaan harrastamaan nyt ja aina tätä lajia.
Mutta sitten tänään. Okei, tiedän, miulla oli pitkästä aikaa aikainen herätys aamuvuoron takia, mutta ei se väsymys ole ennenkään haitannut menoa. Okei ulkona on liian paljon miinusta, joten pelkkä ajatus pitkistä lämppäreistä sai ajatukseni ennemminkin lämpimän peiton alle.
Mutta mehän mentiin toivoen, että ajatus lämpimästä peitosta lähinnä naurattaisi treenien jälkeen. Lämmittelimme tunnin, kävimme katsomassa hallin (jonka väenpaljous ahdisti sekä minua että koiraa) ja jatkoimme lämmittelyä, kunhan minä olin ensiksi kuoriutunut ylimääräisistä kerroksistani.
Treeniläiset olivat suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja ja kouluttajamme muisti jopa sukunimeni, joten minut ja paavot oli taidettu joskus bongata kisoista...
Treenit meni ihan hyvin. Paavo oli ihan paineissaan (sitä mölyämisen määrää) ja päätti kyseenalaistaa keppien tärkeyden. Muuten rata meni ihan hyvin kunhan ohjaaja vaan muisti ohjata...
Toisin sanoen, kaikki meni hyvin. Kaikki meni just niin kuin odottaa saattoi ja just niin että sekään koiraan että itseensä sai olla tyytyväinen. Vaan mitä vielä? Mä en löytänyt sitä agilityn tunnelmaa. En silloin, kun muut taputtivat meidän viskileikkaukselle, en silloin, kun Paavo löysi oikean keppivälin täydestä vauhdista ja hankalasta kulmasta, en silloin kun Paavon teissä ei ollut ylimääräisiä senttejä enkä silloin kun hiffasin "uuden" tyylin valssista. Ei. Mä vaan olin ja kaikki oli ihan jees. Mua melkeen itketti tatsi puuttumisen takia. Ei sen takia, että mulla ois ollut huono päivä. Päinvastoin, mun päivä oli suorastaan erinomainen, vaan ihan jo pelkästään Paavon takia. Mä halusin ja haluan aina kertoa koiralle ihan täydestä sydämestä ja tunteella, että se oli hienoin radalla. Mut nyt "ihan jees" - fiiliksellä leikkiminen ja palkitseminen ei vaan tuntunut riittävältä. Koira kyllä näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta mä en tiedä saiko Paavo tietää olleensa paras? Pelkkä erinomainen ei riitä.
Otsikkoon viitaten kerrottakoot, että agility on viime vuodet ollut se mun pakopaikka muusta, kurjasta, kamalasta, ikävästä maailmasta. Siis pakopaikka huonoista päivistä. Mikään ei voita sitä spanielin spanieliemaisuutta, sitä vipeltämisen suurta nautintoa, mitä agilityssa saan kokea Paavon kanssa. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun tunnet että radalla on toinenkin, joka pyrkii täydellisyyden. Egolle ei kelpaa jokin sinne päin, Ego tahtoo olla paras. Egolla on juuri se raivo ja keskittyminen, mitä tarvitsen tullakseni paremmaksi ohjaajaksi. Juuri se raivo, joka minulla on armottomina vitutuspäivinä. Ja juuri se raivo, että välillä saan koiran rauhtoittamiseksi huutaa koiralle koko kropallani niin että itsestänikin purkautuu kaikki paha sinne mistä se tulikin. Ja todellakin Egolle tarvitsee vain huutaa niin koira rauhoittuu ainakin silmäkulman nostamisen ajaksi. Ja sitten taas mennään. Sitten raivotaan Egon kanssa yhdessä toisillemme. Huudetaan kilpaa radalla ja neuvotellaan kumman moka olikaan, ettei aasta pääsekään puskemalla läpi...
Paavo taas vipeltää ja fiilistelee. Paavo näyttää, että ollakseen paras ja ihailtu ei saa ottaa kaikkea vakavasti. Muulle maailmalle pitää osata näyttää pitkät ja vaan antaa mennä vaan ja ottaa ilo irti. Kun sellaisen fiilistelijän kanssa tekee jotain yhdessä, ei silloin voi vain ajatella pahaa oloaan. Ei silloin edes muista mitään pahaa oloa. Eikä takerru liian sokeasti pieniin virheisiin. Jo pelkästään sen hyvän olon, sen naurun ja hymyn takia agility on ja pysyy isona osana mun elämää. Olimmepa sitten ikuisia ykkösiä tai tulevia maailmanmestareita, me tullaan harrastamaan nyt ja aina tätä lajia.
Mutta sitten tänään. Okei, tiedän, miulla oli pitkästä aikaa aikainen herätys aamuvuoron takia, mutta ei se väsymys ole ennenkään haitannut menoa. Okei ulkona on liian paljon miinusta, joten pelkkä ajatus pitkistä lämppäreistä sai ajatukseni ennemminkin lämpimän peiton alle.
Mutta mehän mentiin toivoen, että ajatus lämpimästä peitosta lähinnä naurattaisi treenien jälkeen. Lämmittelimme tunnin, kävimme katsomassa hallin (jonka väenpaljous ahdisti sekä minua että koiraa) ja jatkoimme lämmittelyä, kunhan minä olin ensiksi kuoriutunut ylimääräisistä kerroksistani.
Treeniläiset olivat suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja ja kouluttajamme muisti jopa sukunimeni, joten minut ja paavot oli taidettu joskus bongata kisoista...
Treenit meni ihan hyvin. Paavo oli ihan paineissaan (sitä mölyämisen määrää) ja päätti kyseenalaistaa keppien tärkeyden. Muuten rata meni ihan hyvin kunhan ohjaaja vaan muisti ohjata...
Toisin sanoen, kaikki meni hyvin. Kaikki meni just niin kuin odottaa saattoi ja just niin että sekään koiraan että itseensä sai olla tyytyväinen. Vaan mitä vielä? Mä en löytänyt sitä agilityn tunnelmaa. En silloin, kun muut taputtivat meidän viskileikkaukselle, en silloin, kun Paavo löysi oikean keppivälin täydestä vauhdista ja hankalasta kulmasta, en silloin kun Paavon teissä ei ollut ylimääräisiä senttejä enkä silloin kun hiffasin "uuden" tyylin valssista. Ei. Mä vaan olin ja kaikki oli ihan jees. Mua melkeen itketti tatsi puuttumisen takia. Ei sen takia, että mulla ois ollut huono päivä. Päinvastoin, mun päivä oli suorastaan erinomainen, vaan ihan jo pelkästään Paavon takia. Mä halusin ja haluan aina kertoa koiralle ihan täydestä sydämestä ja tunteella, että se oli hienoin radalla. Mut nyt "ihan jees" - fiiliksellä leikkiminen ja palkitseminen ei vaan tuntunut riittävältä. Koira kyllä näytti tyytyväiseltä ja onnelliselta, mutta mä en tiedä saiko Paavo tietää olleensa paras? Pelkkä erinomainen ei riitä.
27.1.2012
Sitä hymyjen määrää, sitä hymyjen määrää jonka sinulta sain
Ego tahtoo selkeesti jo kisaamaan agilityssa.
Siis sehän on ihan kesken, mutta olen laittanut tekosyyksi meidän kepit ja kontaktit, joita emme siis ole juuri ollenkaan treenanneet. Ego on vissiin kuullut selitykseni.
Ollaan taas aloitettu agihallille suuntaaminen iltalenkeillä ja taskuuni olen tunkenut tukun makupaloja tarkoituksena reenta kontakteja ja keppejä namipalkalla.
Ego: Treenasimme sellaisen kymmenen toistoa kepeillä ja sen jälkeen katselimme millainen sen alastuloasennon pitäisi kontakteilla olla. Sitten hetkeksi poika rauhoittuu ja vuoron vaihto...
Ja mitä Ego on oppinut rauhoittumisen aikana? No ne kuusi keppiä itsenäisemmin kuin Paavo koskaan historiansa aikana. Siis mitä? Kuvittelin, että tämä on yhtä ohimenevä hommeli kuin omaan juomakippoon meneminen (senkin Ego joskus tajusi ja tarjosi itse, mutta on jo nyt unohtanut koko tempun...), mutta mitäpä vielä. Kävimme tänään taas testailee ja muistelee vähän edellispäivän oppeja.
Päästin Egon hihnasta kävelin keppejä kohti ja ilman mitään käskyä koira onkin jo suorittamassa kuuden kepin sarjan.
Onneksi kuitenkin kontaktit ovat vähän hakusessa. Se on meidän selitys teille kaikille, miksei Ego sitten joskus alkukeväästä vielä kisaa. Kyllä Ego _yrittää_ kovasti oikeaan asentoon, mutta
a) no ego on ego. Se koira ei vaan malta ja kykene ajattelemaan liikeratojaan aina ihan loppuun asti.
b) KIIRE
c) no mutta kun.
siis aalla kaikki on mennyt ok, paitsi YLÖSMENOKONTAKTI. Kun on kiire niin loikkimalla pitkälle ja korkealle pääsee nopeasti eteenpäin. Alas mennään ihan kivasti, mutta kovassa vauhdissa se takapää tulee maahan asti vaikka väkisin. No mut hei, se pysähtyy. No ainakin yrittää. Ai niin, jos se ylösmeno otetaan niin Egon tapa varmistaa ei-kontaktivirheet- on lyödä pää (kyllä, ja monta kertaa) kontaktille. Fiksu koira.
Puomilla taas lankku on ihan liian kapea. Siis pyrrini hotittomat jalat eivät millään kaikki vaan mahdu kerralla niin kapealle alustalle, ainakaan siinä vauhdissa. Muutaman kerran Ego tipahti kieli pitkällä puomilta, mutta haittasiko se menoa? No ei, namialusta odotti edelleenkin edessä päin!
Ja jos sinna alas asti päästiin niin jarrutuksen jälkeen pörriäisen takajalat levisivät esteen molemmin puolin. Ja kyseessä ei siis ole mikään leveä koira!
Keinua en edes ole uskaltanut ajatellakaan meidän treenisuunnitelmiin.
Paavo taas on Paavp. Super, huippu ihana.
Paavohan tosiaan on keksinyt, ettei siinä kaikessa vouhkaamisessa mitään vikaa keppiväliä tarvitse suorittaa ja ääni yltyy mitä enemmän ohjaaja yrittää itsenäistää koiran suoritusta.
Kokeilin namilautasta keppien päähän. Viime kerralla (siis joskus viime talvena) tulos oli yksi keppiväli ja sitten lautaselle. Nyt tulos oli jotain jäätävää. Paavo oli pitkästä aikaa kepeillä hiljaa. Pientä murinaa kuului, koska typerät kepit olivat namilautasen ja Paavon välissä. Lopputulos: sain seisoa missä lystäsi ja koira suoritti kepit alusta loppuun sellaisella vauhdilla ja tyylillä, mitä en ole Paavosta hetkeen nähty, niin että ohjaaja repesi nauramaan vikalla kerralla tänään.
Ja kontaktit on kontaktit. Ei se spanieli koskaan treeneissä roiski.
Ensiviikolla, jos työajat vain sallivat mun pitäisi käydä testaa kaksi treeniryhmää ja valita niistä mulle ja Paavolle parempi. Melkein jännittää.
ps. Aiemman postauksen kuvia tuijotellessa käsitykseni siitä, että Elvis on söpöin senkuin vahvistuu.
pps. Huomatkaa muuten Paavon ja mun tavoitteet agia ajatellen
Siis sehän on ihan kesken, mutta olen laittanut tekosyyksi meidän kepit ja kontaktit, joita emme siis ole juuri ollenkaan treenanneet. Ego on vissiin kuullut selitykseni.
Ollaan taas aloitettu agihallille suuntaaminen iltalenkeillä ja taskuuni olen tunkenut tukun makupaloja tarkoituksena reenta kontakteja ja keppejä namipalkalla.
Ego: Treenasimme sellaisen kymmenen toistoa kepeillä ja sen jälkeen katselimme millainen sen alastuloasennon pitäisi kontakteilla olla. Sitten hetkeksi poika rauhoittuu ja vuoron vaihto...
Ja mitä Ego on oppinut rauhoittumisen aikana? No ne kuusi keppiä itsenäisemmin kuin Paavo koskaan historiansa aikana. Siis mitä? Kuvittelin, että tämä on yhtä ohimenevä hommeli kuin omaan juomakippoon meneminen (senkin Ego joskus tajusi ja tarjosi itse, mutta on jo nyt unohtanut koko tempun...), mutta mitäpä vielä. Kävimme tänään taas testailee ja muistelee vähän edellispäivän oppeja.
Päästin Egon hihnasta kävelin keppejä kohti ja ilman mitään käskyä koira onkin jo suorittamassa kuuden kepin sarjan.
Onneksi kuitenkin kontaktit ovat vähän hakusessa. Se on meidän selitys teille kaikille, miksei Ego sitten joskus alkukeväästä vielä kisaa. Kyllä Ego _yrittää_ kovasti oikeaan asentoon, mutta
a) no ego on ego. Se koira ei vaan malta ja kykene ajattelemaan liikeratojaan aina ihan loppuun asti.
b) KIIRE
c) no mutta kun.
siis aalla kaikki on mennyt ok, paitsi YLÖSMENOKONTAKTI. Kun on kiire niin loikkimalla pitkälle ja korkealle pääsee nopeasti eteenpäin. Alas mennään ihan kivasti, mutta kovassa vauhdissa se takapää tulee maahan asti vaikka väkisin. No mut hei, se pysähtyy. No ainakin yrittää. Ai niin, jos se ylösmeno otetaan niin Egon tapa varmistaa ei-kontaktivirheet- on lyödä pää (kyllä, ja monta kertaa) kontaktille. Fiksu koira.
Puomilla taas lankku on ihan liian kapea. Siis pyrrini hotittomat jalat eivät millään kaikki vaan mahdu kerralla niin kapealle alustalle, ainakaan siinä vauhdissa. Muutaman kerran Ego tipahti kieli pitkällä puomilta, mutta haittasiko se menoa? No ei, namialusta odotti edelleenkin edessä päin!
Ja jos sinna alas asti päästiin niin jarrutuksen jälkeen pörriäisen takajalat levisivät esteen molemmin puolin. Ja kyseessä ei siis ole mikään leveä koira!
Keinua en edes ole uskaltanut ajatellakaan meidän treenisuunnitelmiin.
Paavo taas on Paavp. Super, huippu ihana.
Paavohan tosiaan on keksinyt, ettei siinä kaikessa vouhkaamisessa mitään vikaa keppiväliä tarvitse suorittaa ja ääni yltyy mitä enemmän ohjaaja yrittää itsenäistää koiran suoritusta.
Kokeilin namilautasta keppien päähän. Viime kerralla (siis joskus viime talvena) tulos oli yksi keppiväli ja sitten lautaselle. Nyt tulos oli jotain jäätävää. Paavo oli pitkästä aikaa kepeillä hiljaa. Pientä murinaa kuului, koska typerät kepit olivat namilautasen ja Paavon välissä. Lopputulos: sain seisoa missä lystäsi ja koira suoritti kepit alusta loppuun sellaisella vauhdilla ja tyylillä, mitä en ole Paavosta hetkeen nähty, niin että ohjaaja repesi nauramaan vikalla kerralla tänään.
Ja kontaktit on kontaktit. Ei se spanieli koskaan treeneissä roiski.
Ensiviikolla, jos työajat vain sallivat mun pitäisi käydä testaa kaksi treeniryhmää ja valita niistä mulle ja Paavolle parempi. Melkein jännittää.
ps. Aiemman postauksen kuvia tuijotellessa käsitykseni siitä, että Elvis on söpöin senkuin vahvistuu.
pps. Huomatkaa muuten Paavon ja mun tavoitteet agia ajatellen
25.1.2012
tartu käteen niin lähdetään kahden kesää etsimään
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Näin pakkasten kiristyä on kiva muistella mennyttä kesää... Huomatkaa koirien upea trimmi ja muutenkin kuvien laatu! (sori Ego, mut sullon ollut jo oma kuvapostaus, joten sua ei muisteta tässä...)
21.1.2012
kaunis mieli kääntää katseensa eteenpäin ja sydän helpottunut huokaa
Nyt se alkoi. Siis kunnostautuminen koiramaailmassa... Okei siis töihin ilmoittautuminen seuramme kisoihin, talviryhmään ilmoittautuminen (jos siis nyt sain sen paikan. Pitäkää peukkuja!), agirotuun töihin ilmoittautuminen ja...
Ja mikä parasta, mie ilmoitin Egon näyttelyihin. Voitteko kuvitella, mun tämä vuosi alkaa näyttelyillä! Lisäksi katselin Paavolle näyttelyt ja pitkien pohdintojen tuloksena päätin, että ehkä odotamme Karkkuun asti. Järkytyinkin itseasiassa siitä, että Karkku on tänä vuonna VIIKON lakkijaisten jälkeen. Siis ainahan ne ovat olleet samana viikonloppuna. Joten tätä tekosyytä en tänä vuonna käyttää, miksemme muka Paavon kanssa noihin bileihin osallistuisi.
Agikisoihin osallistun sitten kun olemme taas treenanneet ryhmässä ja säännöllisesti jajajajajajaja. Sitten kun olemme siis treenanneet.
Egollakin kisaikä lähestyisi, mutta mie olen vähän luistanut kontaktien ja keppien kanssa, joten tähtäämme kisoihin vasta kesällä tai syksyllä. Katsellaan miten hommat alkavat sujua.
Mitähän vielä?
Ai niin.
Mun veteraani. Se ainoa oikea jellonakuningas aka Elvis täytti KAHDEKSAN vuotta. Tarkoitus oli trimmiä ja ottaa kuvia pojista, mutta arvatkaa vaan muistinko ottaa mukaan trimmivälineet ja kameran äidin luokse? Tai edes hakea niitä jälkikäteen... Kyllä mä vielä joskus. Päivitinhän mie sentään jo ulkoasun!
Ja mikä parasta, mie ilmoitin Egon näyttelyihin. Voitteko kuvitella, mun tämä vuosi alkaa näyttelyillä! Lisäksi katselin Paavolle näyttelyt ja pitkien pohdintojen tuloksena päätin, että ehkä odotamme Karkkuun asti. Järkytyinkin itseasiassa siitä, että Karkku on tänä vuonna VIIKON lakkijaisten jälkeen. Siis ainahan ne ovat olleet samana viikonloppuna. Joten tätä tekosyytä en tänä vuonna käyttää, miksemme muka Paavon kanssa noihin bileihin osallistuisi.
Agikisoihin osallistun sitten kun olemme taas treenanneet ryhmässä ja säännöllisesti jajajajajajaja. Sitten kun olemme siis treenanneet.
Egollakin kisaikä lähestyisi, mutta mie olen vähän luistanut kontaktien ja keppien kanssa, joten tähtäämme kisoihin vasta kesällä tai syksyllä. Katsellaan miten hommat alkavat sujua.
Mitähän vielä?
Ai niin.
Mun veteraani. Se ainoa oikea jellonakuningas aka Elvis täytti KAHDEKSAN vuotta. Tarkoitus oli trimmiä ja ottaa kuvia pojista, mutta arvatkaa vaan muistinko ottaa mukaan trimmivälineet ja kameran äidin luokse? Tai edes hakea niitä jälkikäteen... Kyllä mä vielä joskus. Päivitinhän mie sentään jo ulkoasun!
25.12.2011
Hetki vain aikaa on
Että mitäpä meidän arkeen?
Lyhyt päivitys. On tulossa pidempiäkin päivityksiä, kunhan nämä muut stressit ja tuntemukset ovat poissa ja vuosi vaihtuu. Samalla olisi tarkoitus uudistaa ulkoasua.
Aloitetaan itse kuninkaasta aka Elviksestä. Ihan vaan siksi, etä tämän jätkän toilailuista ei niin hirveästi ole kertomista.
Ellu elelee kiltisti äipällä. Syö ja lihoo. Katsoo minua tosi murhaavasti kun tuon nuo kaksi nuorempaa riekkumaan, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Olen kerran käyttänyt kuluneen syksyn aikana Ellua agissa ja voi että sitä intoa! Tässä tapauksessa se into sitten korvaa tarkkuuden ja vauhdin, mutta yhtä kaikki. Sekä kartturilla että koiralla on ainakin hauskaa. Oikeastaan aina kun herran kanssa tekee ihan mitä vaan, niin se ainainen innostus vaan pompsahtaa paikalle. Toisaalta Ellu on walesi ja tiedättehän... intoilu ja keskittyminen eivät aina kohtaa toisiaan. Joitakin poikkeuksia on toki tapahtunut.
Elluhan on siis kohta ihan veteraani. Virallisesti. Ei ole enää kuin reilu viikko tähän etappiin elämässä. Mutta jos vertaisi koirien harmautta ja hötkeltämistä kotona voisi kuvitella tuon toisen punavalkoisen olevan jo toinen jalka haudassa...(mitä se kyllä onkin viime aikoina ollut...)
Virta ei siis ole loppunut Ellullta, ei vaikka mitä tekis.
Sitten toinen punvalkoinen.
Aivan ihana otus kun on paikalla kotona, mutta itse piru pääsee irti, kun poistun maisemista. Nimim. pari arvokasta maljakkoa rikkoutunut, roskikset tyhjennetty noin riittävän monta kertaa (ja uudelle sohvalle tietty!). Ja mistä tiedän että se on Paavo? Usko pois, sen tietää (= on jäänyt aika monta kertaa kiinni itse teossa...)
Juu, mites meidän agit?
Ilmoittauduin kisoihin, siis ihan muutamaan starttiin vuoden loppuun, mutta sitten koitti se yksi mökkireissu... Tuolloin Paveli liukastui kalliolla, tippui vähän alemmaksi ja näytti kuin kaikki olisi hyvin. Ensimmäisenä huolestuin agissa Paavon hyppytekniikasta. Se ei ollut semmoinen pitkä holtiton loikka jonnekin ilmansuuntaan x, vaan sellainen takajalat massun alle, aikaa vievä ylös ponkaistu hyppy. Sittenpä liukkaat rappuset alkoivat tuottaa ongelmaa... tai siis kävely näytti _todella_ hassulta ja aluksi liukkailla alusilla (siis rappukäytävällä) Paavo ikään kuin potki toista takajalkaansa. Sen jälkeen potkiminen jatkui ulkona ja kohta alkoikin sitten epämääräinen nilkutus. Ei, koira ei kipuillut mistään, mutta epämääräinen liikkuminen jatkui. Kisat peruttiin ja aika lääkärille varattiin. Ei mitään. Siis löytynyt. Lääkärillä. Varasin sitten ajan fyssarille. Ja arvatkaas mitä? Ei mitään (paitsi hyvässä kunnossa olevat lihakset...).
Noh liikkuminen normalisoitui, oikeastaan oli ollut normaalia jo lääkärille mennessä ja fyssarilla käynnin aikana. Hiemanhan se toki säikäytti, ihan vaan jo siksi, kun tietää muutaman Paavon sisaruksen vaivat...
Agia ollaan siis jatkettu ja kuntoa pitäisi alkaa kohottaa. Mutta Paavo on vaan paras. Varsinkin kun treenaa pörriäisen kanssa, on alkanut arvostaa spanielin taitoja ihan uudessa mittakaavassa. Paavo vaan osaa ja tekee ja on vaan super. Muuten en osaa treenejämme kuvailla.
Ai niin, paitsi vika keppiväli on nykyinen ongelmamme. Paavo nimittäin hiiltyy vähän liikaakin ja on alkanut huutamaan kepeillä kurkku suorana. Eihän silloin nyt yksi väli sinne tänne merkitse mitään? Eihän. Kyllä Paavo, kyllä se merkitsee.
Entäpä toko? Noh, ennen seuraamisessa kusi koiran lahnaaminen jossa huisin halvatussa, nykyisin se ei lahnaa. Ei todellakaan. Se edistää. Oikeastaan pahimillaan se seuraaminen on sitä, että koiran kylki on edessäni ja koira siis kävelee sivuttain. Noh eipähän sekään liike ole siis ihan mahdoton opettaa...
Muuta Paavokin on siis ollut ihan Paavo. Adoptioperheitä löytyy edelleenkin ja muutaman kerran olenkin jo melkein soittanut saisinko lomaa koiristaniedes viikoksi tai kahdeksi. Ihan tosi. Mutta ehkäpä tämä tästä.
Ja sitten Ego.
Ego.
Toiselta nimeltää Harmi. Tai näin ainakin veljeni sen nimesi.
Ego on ihana, silloin kun saa huomiota.
Ego on kamala, silloin kun haluaisi olla rauhassa kavereiden kanssa.
Ego on kamala silloin kun haluaisi olla vain sohvalla ja kritisoida huonoa leffaa.
Ego on ihana kun on metsässä kävelyllä ja pupu säntää ohi.
Ego on ihana silloin kun teemme agilityssa putkitreeniä
Ego on kamala silloin kun agiradalla on juoksusuora.
Ego on ihana kun teemme tekniikkatreeniä
Ego on kamala kun teemme enemmän kuin kerran keppejä.
Ego on ihana kun se odottaa lähtölupaa
Ego on kamala, jos hänen mielestään kartturi ei osaa hommaansa.
Ego on kamala, silloin kun pitäisi treenata maltilla
Ego on ihana, silloin kun olemme kotona vain kolmistaa. Ego, Minä ja Paavo.
Ego on paras (yhdessä Paavon kanssa) kun kaipaan lohduttajaa. Näitä kun saa halia juuri niin paljon kuin jaksaa ja mielummin vähän enemmänkin.
Lyhyt päivitys. On tulossa pidempiäkin päivityksiä, kunhan nämä muut stressit ja tuntemukset ovat poissa ja vuosi vaihtuu. Samalla olisi tarkoitus uudistaa ulkoasua.
Aloitetaan itse kuninkaasta aka Elviksestä. Ihan vaan siksi, etä tämän jätkän toilailuista ei niin hirveästi ole kertomista.
Ellu elelee kiltisti äipällä. Syö ja lihoo. Katsoo minua tosi murhaavasti kun tuon nuo kaksi nuorempaa riekkumaan, mutta muuten ei mitään ihmeellistä. Olen kerran käyttänyt kuluneen syksyn aikana Ellua agissa ja voi että sitä intoa! Tässä tapauksessa se into sitten korvaa tarkkuuden ja vauhdin, mutta yhtä kaikki. Sekä kartturilla että koiralla on ainakin hauskaa. Oikeastaan aina kun herran kanssa tekee ihan mitä vaan, niin se ainainen innostus vaan pompsahtaa paikalle. Toisaalta Ellu on walesi ja tiedättehän... intoilu ja keskittyminen eivät aina kohtaa toisiaan. Joitakin poikkeuksia on toki tapahtunut.
Elluhan on siis kohta ihan veteraani. Virallisesti. Ei ole enää kuin reilu viikko tähän etappiin elämässä. Mutta jos vertaisi koirien harmautta ja hötkeltämistä kotona voisi kuvitella tuon toisen punavalkoisen olevan jo toinen jalka haudassa...(mitä se kyllä onkin viime aikoina ollut...)
Virta ei siis ole loppunut Ellullta, ei vaikka mitä tekis.
Sitten toinen punvalkoinen.
Aivan ihana otus kun on paikalla kotona, mutta itse piru pääsee irti, kun poistun maisemista. Nimim. pari arvokasta maljakkoa rikkoutunut, roskikset tyhjennetty noin riittävän monta kertaa (ja uudelle sohvalle tietty!). Ja mistä tiedän että se on Paavo? Usko pois, sen tietää (= on jäänyt aika monta kertaa kiinni itse teossa...)
Juu, mites meidän agit?
Ilmoittauduin kisoihin, siis ihan muutamaan starttiin vuoden loppuun, mutta sitten koitti se yksi mökkireissu... Tuolloin Paveli liukastui kalliolla, tippui vähän alemmaksi ja näytti kuin kaikki olisi hyvin. Ensimmäisenä huolestuin agissa Paavon hyppytekniikasta. Se ei ollut semmoinen pitkä holtiton loikka jonnekin ilmansuuntaan x, vaan sellainen takajalat massun alle, aikaa vievä ylös ponkaistu hyppy. Sittenpä liukkaat rappuset alkoivat tuottaa ongelmaa... tai siis kävely näytti _todella_ hassulta ja aluksi liukkailla alusilla (siis rappukäytävällä) Paavo ikään kuin potki toista takajalkaansa. Sen jälkeen potkiminen jatkui ulkona ja kohta alkoikin sitten epämääräinen nilkutus. Ei, koira ei kipuillut mistään, mutta epämääräinen liikkuminen jatkui. Kisat peruttiin ja aika lääkärille varattiin. Ei mitään. Siis löytynyt. Lääkärillä. Varasin sitten ajan fyssarille. Ja arvatkaas mitä? Ei mitään (paitsi hyvässä kunnossa olevat lihakset...).
Noh liikkuminen normalisoitui, oikeastaan oli ollut normaalia jo lääkärille mennessä ja fyssarilla käynnin aikana. Hiemanhan se toki säikäytti, ihan vaan jo siksi, kun tietää muutaman Paavon sisaruksen vaivat...
Agia ollaan siis jatkettu ja kuntoa pitäisi alkaa kohottaa. Mutta Paavo on vaan paras. Varsinkin kun treenaa pörriäisen kanssa, on alkanut arvostaa spanielin taitoja ihan uudessa mittakaavassa. Paavo vaan osaa ja tekee ja on vaan super. Muuten en osaa treenejämme kuvailla.
Ai niin, paitsi vika keppiväli on nykyinen ongelmamme. Paavo nimittäin hiiltyy vähän liikaakin ja on alkanut huutamaan kepeillä kurkku suorana. Eihän silloin nyt yksi väli sinne tänne merkitse mitään? Eihän. Kyllä Paavo, kyllä se merkitsee.
Entäpä toko? Noh, ennen seuraamisessa kusi koiran lahnaaminen jossa huisin halvatussa, nykyisin se ei lahnaa. Ei todellakaan. Se edistää. Oikeastaan pahimillaan se seuraaminen on sitä, että koiran kylki on edessäni ja koira siis kävelee sivuttain. Noh eipähän sekään liike ole siis ihan mahdoton opettaa...
Muuta Paavokin on siis ollut ihan Paavo. Adoptioperheitä löytyy edelleenkin ja muutaman kerran olenkin jo melkein soittanut saisinko lomaa koiristaniedes viikoksi tai kahdeksi. Ihan tosi. Mutta ehkäpä tämä tästä.
Ja sitten Ego.
Ego.
Toiselta nimeltää Harmi. Tai näin ainakin veljeni sen nimesi.
Ego on ihana, silloin kun saa huomiota.
Ego on kamala, silloin kun haluaisi olla rauhassa kavereiden kanssa.
Ego on kamala silloin kun haluaisi olla vain sohvalla ja kritisoida huonoa leffaa.
Ego on ihana kun on metsässä kävelyllä ja pupu säntää ohi.
Ego on ihana silloin kun teemme agilityssa putkitreeniä
Ego on kamala silloin kun agiradalla on juoksusuora.
Ego on ihana kun teemme tekniikkatreeniä
Ego on kamala kun teemme enemmän kuin kerran keppejä.
Ego on ihana kun se odottaa lähtölupaa
Ego on kamala, jos hänen mielestään kartturi ei osaa hommaansa.
Ego on kamala, silloin kun pitäisi treenata maltilla
Ego on ihana, silloin kun olemme kotona vain kolmistaa. Ego, Minä ja Paavo.
Ego on paras (yhdessä Paavon kanssa) kun kaipaan lohduttajaa. Näitä kun saa halia juuri niin paljon kuin jaksaa ja mielummin vähän enemmänkin.
14.10.2011
Aina liian vähän aikaa, aina liian kiire
Kolme kuukautta sitten...
Kesä meni ohi ja kuten otsikko viittaa on kiirettä ja stressiä pitänyt tässä viime aikoina.
Olen monta kertaa jo avannut blogini ja päättänyt, että nyt kirjoitetaan ja valaistaan vähän mitä meille kuuluu. Muuten hyvä, mutten ole keksinyt koskaan, mistä alottaisi. On tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän, etten ole varma, ovatko asiat edes mainitsemisen arvoisia.
Siispä. Ensi viikolla (voin melkein jo "luvata", että vasta loppuviikosta, jolloin tarjolla pitäisi olla tuoreita kuvia pojista maalta) tulette saamaan ainakin kolme postausta, jotka käsittelevät jokaista soturia erikseen. Siihen asti yrittäkään pysyä nahoissanne.
Ja PS. On pitänyt pitkään jo kasvattaja-Tiinalle mainita, että Elviksen velipoika Pyry on edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja asustaa nykyisin Kuopiossa. Pitänyt äitiä patistaa jo pitkään, että järkkäisi minulle livekohtaamisen Pyryn kanssa, niin saisin napsittua pari kuvaa...
Kesä meni ohi ja kuten otsikko viittaa on kiirettä ja stressiä pitänyt tässä viime aikoina.
Olen monta kertaa jo avannut blogini ja päättänyt, että nyt kirjoitetaan ja valaistaan vähän mitä meille kuuluu. Muuten hyvä, mutten ole keksinyt koskaan, mistä alottaisi. On tapahtunut niin paljon, mutta kuitenkin niin vähän, etten ole varma, ovatko asiat edes mainitsemisen arvoisia.
Siispä. Ensi viikolla (voin melkein jo "luvata", että vasta loppuviikosta, jolloin tarjolla pitäisi olla tuoreita kuvia pojista maalta) tulette saamaan ainakin kolme postausta, jotka käsittelevät jokaista soturia erikseen. Siihen asti yrittäkään pysyä nahoissanne.
Ja PS. On pitänyt pitkään jo kasvattaja-Tiinalle mainita, että Elviksen velipoika Pyry on edelleen täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja asustaa nykyisin Kuopiossa. Pitänyt äitiä patistaa jo pitkään, että järkkäisi minulle livekohtaamisen Pyryn kanssa, niin saisin napsittua pari kuvaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)