käytöstavat kunniaan ja sitten toimintaan

Kuvan (c) Heidi Utriainen Olen aina ollut sitä mieltä, ettei Kuopio monista koiraharrastajistaan huolimatta ole mikään koirakaupunki. Yhtenä hyvänä esimerkkinä voin sanoa hallin rakentamisen vaikeuden, mutta näin arkipäiväkoiranharrastajan elämäkin tehdään välistä melkoisen hankalasti ja parhaillaanhan täällä käydään kiivasta keskustelua koiraveron ottamisesta takaisin. Tässä olisi aihe, johon voisin paneutua ihan huolella, mutta sanottakoot, että ei tuu onnistumaan. tai jos onnistuu minä kyllä haluan rahoilleni vastinetta. Noita koirankakkaroskiksia kun ei näillä huudeilla ole mitenkään liikaa, koiramaastoja talvisin on ihan naurettavan vähän (no jäillä, ja sielläkin sitten missä latuja ei ole, siis missä?) ja mitä näitä nyt on.
Aiheeni ei nyt kuitenkaan koske veroja ja elämän hankalaksi tekemistä vaan ihan tavallisia tallaajia, niin koirallisia kuin koirattomiakin.

Meillä oli tuossa jokunen hetki sitten pyrrikohtaaminen ja hallillehan tietenkin käveltiin kurakelista huolimatta. Ensimmäinen verenpainetta nostanut kohtaaminen sattui melkein heti kotioven sulkemisen jälkeen, kun kaksi nohevaa pikkupoikaa heittelevät kivillä EGOA. Voin sanoa, että pikkupojilta olisi henki pois tässä kohtaan, jos paikalla ei olisi ollut muita, mutta yritin parhaani mukaan murhata pojat katseella ja naamapunaisena huutamalla. Joo, en pidä "hyvin käyttäytyvistä" muksuista sitten ollenkaan.
Seuraavana olimmekin ylittämässä tietä ja tien ylitys on pitkä prosessi ,kaiken kaikkiaan kun siinä taitaa olla neljä vai kuusi kaistaa... joka tapauksessa valot kerkesivät vaihtua punaisiksi minun ollessa viimeisen kaistan kohdalla ja eräs arkipäivänsankari päätti huomauttaa minulle asiasta ajamalla muutaman millin päähän jaloistani samalla näyttäen punaista valoa. Siitä kulmasta kuski ei todellakaan huomannut missä koirani liikkuivat ja yleensä koirani ovat minun molemmin puolin. Tällä kerralla onnekseni molemmat koirat olivat juuri tuolla toisella puolella, joten selviän tällä kertaa vain jossittelulla, jos koirani olisikin ollut auton ja minun välissä... Tyydyin mulkaisemaan kuskia pahasti, jos olisi ollut aikaa olisin ehkä mennyt kuskillekin pitämään pienoiset saarnat, milloin saan ylittää tietä ja että ne valot _olivat_ vihreät, kun astuin suojatielle.
Viimeinen näytös olikin sitten lenkin loppupuolella kun setämies oli lenkittämässä leppoisen näköistä spanieliaan. Mitäpä vielä, annetaan koiralle vähän löysää hihnaa ja ykskas bongaankin clumbin Paavon kimpusta. Miehestä tilanteessa oli jotain huvittaa aina siihen asti, kunnes saatoin sylkeä pari kaunista sanaa koirasta ja poistuin paikalta pikaisesti, koska olin jo myöhässä.

Tapaaminen itsessään oli pikainen, yllä otettu kuva on tapaamiselta. Hieno ja edustava. En voi ymmärtää, miten Ego ei ole jo muotovalio...

Mutta sittenpä tullaankin viime keskiviikkoon ja aamulenkkiin. Jälleen yksi ihanan vastuullinen koiranomistaja päästää räyhäävän koiransa omieni iholle ja liukkaankelin ansiosta Ego sitten kompuroi ja ontui loppumatkan. ARVOSTAN.
Ja nämä koirien päällekäymiset ovat täällä päin, jos nyt ei jokapäiväistä niin ainakin, enemmänkin sääntö kuin poikkeus. En itsekään omista mitään kovin sosiaalista kukkahattukoiraa, mutta se on minulla sentään hallinnassa ja vapaanaollessa samantien kytkettävissä jos tarvis vaatii. Mikä siinä remmin lyhentämisessä ohitustilanteissa on niin vaikeaa? Tai jonkin sortin melkein kouluttaminen niin, ettei vieraan koiran kimppuun tarvitse hyökätä? Tai se kytkettynä pitäminen jos koiralla on tapimusta hyökkäillä muiden päälle (näitä tarinoita riittäisi ja yhdet housuni ovatkin eräästä yhteenotosta repaleiset, kun omistajalla ei ollut mitään kiirettä tulla paikalle, sillä mullahan oli homma hallussa...) tai ainakin vieminen jonnekin sellaiseen idioottivarmaan paikkaan, jossa ei ole muita koiria, varmasti ikinäkoskaanmilloinkaan?

Kiitos ja kumarrus.

Minun piti tähän myös kirjoitella vähän 2014 tavoitteista, mutta ne jääkööt toiseen kertaan, en nyt näköjään saa mitään fiksua ulos ajatuksistani. Huomenna taas reeneihin. Sitä päivitystä odotellessa.

Jos gorilla oppii viittomakieltä, miksei sinulle voisi opettaa alkeellista fysiikkaa?

Tunnista kuvasta koira

Okei, voin myöntää, että se ehkä näyttää jo melkein kympiltä

Tää on aika perus, kun yritän ottaa kuvia jostain muusta kuin Egosta, se vaan jotenkin tunkeutuu näihin kuviin Mutta sitten kuvien jälkeen uutisiin, niihin huisiiiiin uutisiin, joita on ihan tosi paljon.

Omistajalla on pitänyt tässä viimeaikoina vähän kiirettä, viime viikolla oli muunmuassa sellainen kiva pieni työrupeama, että kun torstaina aamulla avasin silmäni, pääsinkin sänkyyn seuraavan kerran sunnuntaina aamulla... Ja silloinkin herätyskello soi muutaman tunnin päästä.
Töiden piikkiin on siis mennyt, ettei olla pariin viikkoon käyty agihallilla missään muodossa. Silloin kun on vapaata, ei vaan pysty ei kykene. Metsät vetävät enemmän puoleensa kuin hallit ja sisätilat...
Toisaalta Paavolla oli myös todella paha vatsatautikin ja ajattelin, että jos se milläin tavalla on tarttuvaa (Ellukin oli jossain välissä pipinä) niin enpä lähde tartuttamaan sitä muihin koiriin hallille.
Paavo tosiaan lopetti pariksi päiväksi syömisen, oksensi muutaman kerran ja vatsa oli muutenkin _todella_ kuralla. Hyvää oli, että koira joi. Jouduin pariin otteeseen huolestuneesti tökkimäänkin Paavoa, kun koira ei sohvalla nukkuessaan reagoinut mihinkään. Nihkeä silmän räpäytys kertoi minulle, että koira on hengissä. Nyt, viikko vatsataudista, Paavo on taas Paavo. Eihän Paavo vieläkään liikaa häiriköi riehumisellaan, mut hei se on Paavo. Mitä te luulitte? Että se riehuisi? Ei mun varjoni.

Egon kanssa me ollaan sitten halittu, neuvoteltu kumpi nukkuu öisin peiton alla (ja sängyssäni on kuitenkin kaksi peittoa...), katsottu Olympialaisia ja etsitty takatassuja (opeteltu siis uutta temppu hoxhox).
Eilen päästiin treenaamaan. Meillä oli helpohko ratatreeni, koska viikonloppuna on seuramme kisat. En ilmoittanut Egoa kisoihin koska treenamattomuus. Pikkasen, siis ihan vaan pikkasen, harmitti treenien jälkeen, miksen Egoa kisoihin ilmoittanut. Sehän jopa osasi...
...paitsi ekalla radalla. Kepeillä piti korjata kerran, kun liian lujasta vauhdista Ego ei kyennytkään rytmittää pujottelua ja yksi väli kovasta yrityksestä huolimatta jäi suorittamatta. Ja niin alkoi kartturin kädet saada osumaa. Kun koira sitten kontaktilta lähtiessä hyökkäsi käteeni ennen putkeen menoa lähdin radalta ja olin aika viittä vaille valmis soittamaan kyydin kotiin. Tähän kun lisättiin Egon hyökiminen joka ikisen koiran kimppuun niin heh, kyllä hävetti, normi tilassa ei se ihan oikeasti...
En soittanut ja hyvä niin. Tehtiin Egon kanssa ihan perus aivonystyröitä vaativia tehtäviä. Enimmäkseen leikkiä, kummassa kädessä nami. Tämä sai koiran silmin nähden rauhoittumaan. Ei vauhtia, ei kiihkoilua, vain haistelua (tai enemmän tai vähemmän hyvä arvaus) kummassa kädessä nami haisee ja sitä kättä läppäistään. Helppoa ja rauhoittavaa.

Otto II
Okei, se ei irronnut, koska namit kartturilla, PAITSI KEPEILLE. Siis kepeille. Täysiä, ilman epäilystä, oikea väli, alusta loppuun WAAAT. Ja siihen hetkeen taisikin jäädä kartturi. Se olisi ollut nolla, ehkä. Riippuen mitenkä tuomari tykkäävät parista pyrripyörähdyksestä, mutta muuten. Virheittä 23 esteen rata, joka sisälsi kontakteja ja kepit. Ja kaikki tämä "täysin" egomaisen rauhallisen koiran kanssa. Hymyilinkö, no ehkä vähän. Enemmänkin.
Seuraavaa rataa ottaessa treenasimme myös kontaktin ottamista. Tiedättekö sen, mitä pentujen(kin) kanssa tehdään. Namit nyrkkeihin ja koiran pitäisi käden/käsien sijaan tuijottaa silmiin. Kunten sanottua, pennutkin tämän jo osaavat ja Egolle tämmöset olivat ihan pala kakkua.
Seuraavalle radalle mennessä Ego kerkesi kerätä vähän kierroksia siinä vaiheessa kun kouluttajamme selitti minulle parit ohjauskuviokorjaukset. Siispä namit nyrkkiin, koira otti katsekontaktin, unohti meuhkaamisen ja pääsin radalle jälleen maltilla *hahhahhehahahha* menevän koiran kanssa. Ja taas samanlainen setti sillä erotuksella, että nyt Ego ei taaskaan kyennyt keppien hakemisen jälkeen kepittää kaikkia välejä, mutta se ei myöskään kierrostunut korjaamisesta.
Se on aika magee, olenkin tainnut asian joskus mainita.

Well this boat may sink but I’m not gonna rock it

Cos the sea doesn’t know my name

Sillä välin kun minä olin taistelemassa hiihtohissien kanssa Vuokatissa, olivat pojat päässeet äidin ja siskoni kanssa mökkeilemään viime viikonloppuna

Hei me lenkkeillään. Lenkkeiltiin niinkin ahkerasti, että eräälle pienelle spanielipojalle oli eilen tarttunut purkka turkkiin ja sitäpä alettiin sitten leikellä pois. Tarvikkeina p****at puolioharit, jotka ovat toimineen kunnolla ehkä kerran ostohetken jälkeen. Sen jälkeen niihin menee lähinnä hermot ja tänään sitten viimeisimpänä temppuna jumiin jääminen oli kaiken huippu. Tavallisina saksina toimi joskus ala-asteelta saamani askartelusakset, joten voitte uskoa, miten ylpeä olin lopputuloksesta, kun kahden tunnin ahertamisen jälkeen, olin leikellyt Paavolle yhden hienoimmista trimmeistä, mitä sillon koskaan ollut (juu vähän innostuin sen purkan leikkaamisen jälkeen...).Vielä kun ajelen kaulan koneella niin johan on hienoa herraa. Harmi et Jyväskylän näyttelyilmo kerkes justiin mennä. Siellä olis saattanut olla jopa tuomari, joka olisi taas saanut kirjoittaa Paavon arvosteluun "lovely". No mut onpahan mulla nyt ainakin nätti poika, joka oli sangen onnellisen näköinen saamastaan huomiosta parin tunnin ajan.

Ego taas kävi keskiviikkona agilityssa. Ensimmäinen veto oli aivan mieletön. Siis niin magee et itseänikin hirvitti. Sitten meni kuppi nurin ja siinä se sitten olikin. Tälleen lyhyesti kerrottuna. Ensi keskiviikkona ajattelin ottaa Paavonkin matkaan, joskos ensimmäisen yrityksen teen Egolla, lopetan hyvän sään aikana ja seuraavan kyhäilmän käyn huiskimassa Paavolla. Toisaalta kisoihinhan on aikaa enää kolme viikkoa, joten luulen, että tahti hallilla kiihtyy vähän useampaan kertaan kuin kerran viikkoon.
Mutta siis keskiviikon treenit sisäsivät juoksemista, juoksemista, juoksemista, pari keppikulmaa, juoksemista... Ja Egohan juoksi sen ensimmäisen kerran. Kun kepeille asti päästiin ja niitä päätin varmuuden vuoksi hetken aikaa hinkata, alkoi koira höyrystyä vähän liikaa ja sen jälkeen ei enää maltettu. Esteitä ei enää ollut, oli vain mamma ja mammalle räksyttäminen.
Mutta haluan silti uskoa, että tuosta koirasta tulee vielä ihan kelpo kisakaveri(kin), sen verran hienoja näyttöjä tuolta raitaotukselta on tullut, kunhan vain maltti ja järki ovat pysyneet matkassa mukana.

Ääripisteet lähestyvät toisiaan

Missä on minun "mamma älä jätä minua" edessäni pyörivä raidallinen pyrriotus?
Keskiviikkona agilitytreeneissä treenattiin takakiertoja (minun toive) ja rengasta sekä keinua. Tai siis nuokin esteet löytyivät pitkästä aikaa radalta. Kokonaista ja ehjää rataa emme saaneet edelleenkään tehtyä, kun pyrrieläin vähän kierrostui, mutta nyt vouhkaaminen ei ollut "mihinmihinmihinmihin", vaan lähinnä tapeltiin kumpi tietää paremmin mihin mennään.
En voinut edes olla harmissani Egon kierroksista, koska raitaeläin ihan itse yritti sitten kokeilla lähellä olevat esteet, mikä olisi oikea ja matka jatkuisi. Ennen Ego olisi vain jäänyt jalkoihini pyörimään sokeana kaikille esteille.
Vähänhän se nakertaa kun radan teko on melkein kirjaimellisesti ranteet auki tekemistä, kun pienenpienet hampaat käyvät aina mammalle huomauttamassa, että odottaminen ei sovi, nyt kuuluu mennä ja lujaaaaaa.


Mutta siis Ego siis sinkoili sinne tänne ja vähän pidemmälle, teki todella nättejä kääntymisiä kyllä joo siinä vaiheessa, kun ohjaaja ei jäänyt kauhuissaan ihastelemaan koiran menoa ja muisti itseasiassa kääntyä menosuuntaan. Radalla ihan oikeasti oli yksi kohta, jossa olisi voinut jopa käydä niistolla kääntämässä koiran takaisin päin, mutta koska Ego oli jo esteellä jäin minä vain sormet, varpaat ja jopa polvet ristissä toivomaan, ettei koira valitsisi ympärillä olevista esteistä mitään vaan tajuaisi kääntyä paikoilleen jääneen ohjaajan huomaan, koska ohjaaminenhan olisi ollut ihan liian helppo ratkaisu. Jotain jännitysmomentteja täytyy kuitenkin olla. Ihan kuin meidän radoilla niitä ei nyt muuten olisi...
Ja Ego oli kaikin puolin ihan superkoira. Jopa kepit mentiin tai ainakin haettiin loistavasti. Ihan ei ekalla kerralla kestänyt Ego sitä, että kouluttajamme oli keppien päässä lelun kanssa, mutta kun idea valkeni : ensin KAIKKI kepit sitten lelu niin johan alkoi asenne löytyä.
Maltti vaan pitäisi löytää jostain niin alkaa olla jo vähän turhankin hienoa menoa.


Paavon kanssa ollaan temppuiltu kotona, pienessä miehessä on alkanut taas ylimääräistä energiaa löytyvän. Kyllä, jopa Paavo on alkanut riehua riehumisen ilosta kotona.
Pakkasten tullessa ja auringon taas ollessa maisemissa sekä kameran taas pimentyessä itsestään, olen innostunut metsälenkeistä ihan uudella tasolla. En vaan ymmärrä, kun ihmiset vinkuvat jostain päälle kymmenen asteen pakkasissa. Itse olen ollut näillä keleillä ihan liekeissä koirieni kanssa. Tosin joo täällä päin Suomea ei juurikaan nuo tuulenvoimakkuudet häiritse millään tavalla...

Metsälenkeillä ollaan tosiaan tarvottu Paavon perässä. Polut ovat ihan yliarvostettuja, eikä minulla ole puoletkaan ajasta mitään käsitystä missä olemme, mutta jotenkin minusta tuntuu, että pieni spanielieni jäljestää ympyrää, koska polulta lähtö ja saapumispaikka eivät monellakaan metrillä heitä.
Lenkeillä Paavo on tosiaan liinan päässä saanut mennä ihan missä lystää. Minä tarvon kiltisti perässä ja Ego saa huidella vapaana metsän suurinta keppiä etsien. Ja voi että sitä pienen koiran suurta intoa, kun pääsee käyttämään ihan oikeasti nenäänsä. Paavohan voisi jatkaa jäljestämistä vielä kauemminkin eikä Egonkaan säntäilyssä ole ollut suurempiä taantumuksen merkkejä, mutta pari tuntia metsässä plus kävelyt kotiin ja takaisin saavat minunkin varpaani jo huutaman lämmintä vilttiä ja sormet kaipaavat kuumaa teekuppia. Talvi, mikä ihan tekosyy <3

The most certain way to succeed is always to try just one more time

Tämän vuoden osalta agility on nyt korkattu ja pieni tauko teki ihan hyvää. No kepit nyt oli unohdettu ihan täysin, mutta muuten en ollut huudon lisäksi tunnistaa koiraani radalla.

Ego-eläin kun päätti, ettei mamma olekaan siellä radalla ykkösjuttu. Pieni raitaeläin oli ihan fiiliksissä radalta löytyvistä putkista ja auta armias, kun koira tajusi, että suoran jälkeen pääsee putkeen. Mari oli meitä taas kouluttamassa ja Egon vauhdista kertonee se, että Marin mielestä koira oli aiempiakin kertoja nopeampi. Johtunee siitä, ettei Ego kyttäillyt hetkekäkään mun tekemisiä vaan eteni. Tahtoi mennä, mutta Ego kuunteli. Se ohjautui. Radalla oli vastaputkea pariin otteeseen ja leijeröinti ja muuta mukavaa. Siinä vaiheessa kun koiraa piti hidastaa ja itseasiassa vähän vääntää jotain pikkuhifistelykäännöksiä niin niistä emme tässä postauksessa puhu. Minä haluan nyt fiilistellä vielä siinä vauhdin huumassa.

Vastaputkella tarkoitan nyt semmoista tilannetta, että koiralla on (tai meillä ainakin oli nyt tällä kertaa aina) suora näkyvyys vääräänpäähän putkea. Siihen vielä lisättiin, että itsekin oli magneettina siellä väärällä puolella ja koira piti saada sinne kauaksi. Pakko kehua, mutta Ego oli ainoa, jolla homma onnistui aina heti ensi kerrasta lähtien. Pikkasen vastaista kättä ja koira tiesi heti kumman pään valitsisi. Siis VASTAINENKÄSI. Viime vuoden vikoissa treeneissä (siis viime kerralla) pohdiskelin, pitäisikö minun nyt tehdä asiat itselleni hankalaksi ja opetella parit ohjauskuviot uusiksi ja käyttääkin sitä koiranpuoleista kättä, Ego kun tuntui vain paineistuvan vastaisesta kädestä ja tuli pyörimään ympärilleni. Se mitään paineistu. Kunhan pelleilee ja räyhää keskenään.
Ja sitten leijeröinti. Kyllä koirani jonka kanssa ollaan painittu jo pelkästä eteenpäin irtoamisesta puhumattakaan sivuttain etäisyyden otosta... ollaan me jossain välissä jotain oikein tehty, koska homma toimi. Suosittelen kaikille putkihullujen koirien omistajille joskus testata putkipalkkamenetelmää. Meillä se näköjään toimii ainakin toistaiseksi.

Treenien jälkeen pari naista tulivat ihastelemaan Egoa. He olivat ensimmäistä kertaa agilityn alkeiskurssilla ja olivat ihastuneet Egon innokkuuteen ikihyviksi "se kun kerkeää pyörimään matkan aikana niin nopeasti ja useasti..." nyt pyörähdykset onneksi tapahtuivat aina kun palasimme hiomaan jotain kohtaan. "Eikä sillä ole vieläkään akku loppu." Juu ei Egolla, se kyllä jaksaisi, harmi vaan että väsymyksen näkisi sitten keskittymisen puutteena radalla, vaikka yli iso suusta roikkuva kieli, hullun kiilto katseessa ja kuolavana poskella antaisivat muuta ymmärtää.

Mutta se miksi haluan nyt fiilistellä tässä tunteessa, on se, että melkein jo eilen kirjoitin postauksen otsikolla "Motivaatio, missä olet!?" tänään sain kyllä ihan uutta puhtia asioiden harjoittelemiseen, vaikka hallinavaimen palautinkin.

En mä oo juurikaan muuttunut, ehkä kasvanut vaan vähän, mut vaan vähän

Mistä on pienet Elvikset tehty?
Suuresta egosta, pohjattomasta vatsasta,
söpöistä kiharoista, kovasta äänestä
ja tietysti keinuvasta lanteesta.
Lisäksi ripauksesta itsepäisyyttä ja hypysellisestä sokeria.
Niistä on pienet Elvikset tehty.

Kuvan (c) Tiina Janka Muistan kun reilu kymmenen vuotta takaperin vanhempani astelivat huoneeseeni, osoittivar ystäväperheemme Eppu-koiraa (Jangas Blame The Dog) ja kysyivät, tuommoisenko minä nyt oikeasti haluan. Ja minähän halusin. Epun kasvattaja olikin juuri käyttänyt nartunsa, Katin, astumatkalla Ruotsissa ja meille luvattiin urospentu, jos niitä vain syntyisi ja vieläpä riittävän monta.
Tasan kymmenen vuotta sitten maailmaan syntyi Jangas C-pentue. Ja uroksiahan sieltä sitten vain tulikin, peräti neljä kappaletta ja me jäimme vain odottamaan, kuka pojankoltijaisista tulisi meille.
Kävimme jopa itsekin, vielä tuolloin, Turussa asuvan kasvattajan luona pentuja katsomassa ja minä olisin kyllä voinut jäädä pentulaatikkoon asumaan.
Lopulta pentutestien jälkeen saimme tietää, että koko perheen suosikki pentulaatikkonimeltään Tupla, tulisi perheeseemme minun ihka omaksi koiraksi. Elvis- nimihän oli perheellemme selvä jo ennen kuin edes tiesimme tulevan koiramme rotua, tai tulisiko meille edes koko koiraa. Rodun valitseminen kun ei ollut mikään silmät kiinni koirakirjaa selatessa ja sormi jollekin sivulle - valinta. Tarkkaa hommaa ja voin sanoa, että walesi on todellakin koko perheen koira, jonka kanssa voi harrastaa lähes mitä vain ja jonka kanssa on ollut helppoa päästä lajiin kuin lajiin sisälle.

Elvis vain on Elvis. Vaikka Elvis on ollut sanan jokaisessa merkityksessä helppo, on herrassa ollut aina omat oikkunsa. Muunmuassa trimmaus ilman dramaattista uikuttamista ja teatraalisia pakoyrityksiä on alkanut luonnistua vasta ihan viime vuosina. Vaikka Elvis on kaikkien kaveri, on myös asioita, joiden kaveri Elvis ei ole. Ei kavereiden- kriteerit vain Elvis yksin tietää.

Nykyisin Elvis viettelee eläkepäiviään äidin luona. Ei kuitenkaan niin kaukana, etteikö me nuorempien otuksia kanssa moikattaisiin harmaantuvaa vanhusta ainakin kerran viikkoon. Ja aina Elvis on tyytyväinen, kunhan hänet huomataan ja eityisen tärkeää on saada kehuja, kun Elvis vastaantullessa kantaa ylpeänä omaa pehmopandaansa. Rapsutusten aikana päällä puskeminen kuuluu Elviksen tavaramerekkeihin ja nykyisin myös ölinä ja kainaloon painautuminen kertovat koiran tyytyväisyydestä.
On Elvis välillä päässyt myös agiradalle ja vaikkei vauhtia hurjasti olekaan (mutta ei Eevistä silti kyllä kymmenenvuotiaaksi uskoisi) niin intoa ja paloa lajiin löytyy yhä. Ei sen väliä pitikö mennä hyppy vai aa vai putki vai se kulmasta löytynyt pöytä - kunhan vain näkee sen koiran hurrrrjan suuren ylpeyden itsestään.
Olipa Ellu päässyt tänävuonna päässyt lintumetsällekin, mitä nyt veljeni naureskeli, että alkupäivän innostuksen jälkeen Elvis olisi mielummin nukkunut pehmeässä sammalkasassa kuin jatkanut tarpomista. Ehkäpä ensi syksyksi laitan Elviksen ja äidin kuntokuurille ennen tositoimia (:

Synttärisankari odottamassa synttärikakkuaan

Lyhyesti voin sanoa, että nämä 10 vuotta ovat olleet rakkautta vain.

Onneksi olkoon kaikille C-pentueen pojille! Ja kiitokset Tiinalle tästä(kin) ihanasta persoonasta. Valintasi osui oikeaan, kukaan muu ei voisi olla enempää Elvis, kuin Elvis. Toivottavasti saamme nauttia vielä monet maksalaatikkokakut Elviksen kunniaksi!

Voidaan sinkoo sinne tänne, tai viel vaik pidemmälle

Kun flunssasta parannuttiin tuli pääkallokelit, pari kompurointia ja sittenpä sanoikin nilkka poks. Ei ole hirveästi raaskinut tuonne hallin suunnalle kävellä, mutta tällä viikolla ollaan uhmattua jäisiä teitä ja käytykin itseasiassa pari kertaa hallilla.
Keppejä ollaan hiottu ja ekalla kerralla pyrri olikin vähän hukassa ja pomppi ohjureita mitenkä päin lystäsi ja ilme oli ihan WTF. No kun muistuteltiin homma, niin johan alkoi vauhti löytyä. Otettiin kokopitkillä kepeillä ja sen jälkeen kuudella, jotta saatiin vähän lisää fiilistä menoon ja raidallinen oli vaan hieno.
Lisäksi reenattiin irtoamista. Kentällä oli kiva kulmasta kulmaan tehty putki-hyppy-rallittelu ja kun Ego tajusi, että kulmista löytyy putket, ei minun juurikaan tarvinnut liikkua.
Oikeastaan olen Egon kanssa huomannut, että Egolle haasteellisinta on se minun liike. Mehän harjoitellaan kaikki tekniikkakikat ensiksi niin, että olen paikallani, niin että koira huomaa minun muun kroppani liikeradan. Mutta kun hommaan tulee liikkuminen Ego kyttää minua niin, ettei huomaa estettä, jolle sitä ohjaan. Tämän asian huomasin keskiviikon ryhmätreeneissä.
Ratamme teemana oli poispäinkääntymiset. Muuten rata meni vallan mainiosti, mitä nyt Ego ei ilman ohjureita vieläkään tykitä keppejä väärältä puolelta ohjatessa, mutta meni ne kuitenkin joten kuten, kun kerran halusin kokeilla. Kontaktit olivat priimaa, mitä nyt Ego oli keksinyt, että kun targettia ei ole maassa niin samantien kun ohjaajalta kuuluu huuto "Ota" pitää välittömästi pysähtyä. Ihan sama missä sitä juoskee ja kuinka lujaa. Pitänee seuraavaksi alkaa vahvistaa kontakteja ilman targettia. Ois kauheen kiva, jos se pysähtyminen tapahtuisi edelleenkin 2-on-2-offina. Ja jops käskyä ei kuulunut niin Ego teki UPEAT juoksukontaktit.
Mutta niihin poispäinkääntymiseen. Kun harjoittelin toisella kentällä siivekkeen ympäri kierrätystä Egohan meni, koska minä en liikkunut. Treenasimme hommaa niin kuin kotona. Kun sitten lisäsin ihan yhden pienen askeleen hommaan, alkoi vaan armoton väyhääminen "mitämitämitämitäminneminneminne..." Voitte uskoa, ettei se homma millään tavalla onnistunut radallakaan. Ohjaajamme Matti sitten päätti näyttää minulle nämä perusjutut, mitä voidaan kotona treenata ja Ego oli aivan kuin eri koira vieraan kanssa. Ego keskittyi ja teki täydelliset kiepautukset, kun Matti näytti mallia. Kun minun vuoroni tuli Ego singahteli iloisesti sinne tänne ja tuonne ja oli pelkkää sähköä koko koira. Voisikohan joku vieras opettaa Egolle maltin kanssa kaiken tekniikan ja minä sitten yritän vain toteuttaa homman myöhemmin asenteen kanssa?

Paavon kanssa kävin juoksemassa samaisen kulmasta kulmaan putki-hyppy-viritelmän, mutta muuten pojalla on ollut agilityssa nyt taas takajalan jumituksen takia kielto radalle. Kun pakkasmittari näytti kylmempää kuin -20 huomasin lenkkeillessä, ettei Paavo taas astele jalallaan ihan normaalisti. Ja kyseessähän on se viimekin talvena reistaillut jalka. Edelleenkään koira ei onnu, mutta ei se sitä kovinkaan joustavasti liikuttanut. Yritin varata aikaa eläinlääkärille kuvautettavaksi, mutta jonkin sortin spealisti oli tuolloin lomalla, joten uusinta yritys ensivuoden puolella.

Että sellaista. Toivottavasti ensi vuonna Paavon jalkamysteeri saa jonkinnäköisiä vastauksia, jotta kunnon hoitaminen voidaan aloittaa.