Mullon kuva mun pääs, jota en voi muuttaa

Pienetkin asiat toisiinsa vaikuttaa-aa-aa
Vaik liian lähellä kaikki ei aukeekkaan
Loppu tuloksen nään, kun katon kauempaa
Pikku juttuja, ne luo ison kuvan
Yksityiskohtia, ison kuvan

Vuos lähenee loppuaan, meillä on ollut hiljaista ja mitä näitä nyt on.
Pitäis vissiin kirjoittaa, mitä ollaan saatu tänä vuonna aikaiseksi, mutta se lista jäisi lyhyeksi, tai vaihtoehtoisesti satuiluni eivät loppuisi millään.

Treenirintamalla tapahtui sen verran muutosta, että HUPUn treenien sijaan vaihdettiin PRO PERROlle treenaamaan. Edelleenkin olen Hu-pun toiminnassa mukana, edustan tai edustaisin Hupua, jos joskus vielä kisataan, mutta valitettavasti aika ei riittänyt kahdelle vakioryhmälle viikkoon.
Egon kanssa ollaan ehkä pikkaisen edistytty, ainakin mie olen ihan hirveesti oppinut tuosta koirasta ja päässäni on lukuisia vinkkejä ja huomioita, miten asioita agilityn saralla saisi menemään eteenpäin. Pitäisi vaan keksiä aikaa kaikille ideoille.

Palleron kanssa kokeitiin PK-jälkeä ja voi että kui hieno koiruus miulla on. Sen verran innoissan Paavokin tuntui jäljestyksestä olevan, että katsotaan joskos ensi vuonna saataisiin aikaiseksi pitkästä aikaa käytyä tarpomassa verijälkiä, ehkä koekin syksyksi. Ei huono suunnitelma.

Lisäksi syyslomaviikolla olin mukana lintumetsällä. Miulla olisi kansioissa luonnosa aiheesta, mutta sen verran katkeran sävytteinen, ehkä vähän enemmän haukkuva kuin pohdiskeleva luonnos jäi luonnokseksi. Meinaan, sitä kirjoittaessa, oli luokkakaverini, joka tietää kaikesta kaiken, vakavasti väittänyt minulle, että koira kuin koira osaa jäljestää ja koirasta kuin koirasta jaa metsästyskoiran.
Linnustuksesta sen verran, että olin pakahtua ylepydestä, kun katselin Paavon työskentelyä. Ikä on tuonnut hommaan malttia ja jotain tolkkuakin. Lintuihin ei valitettavasti ensimmäisellä kierroksella törmätty ja toiselle kierrokselle mentäessä otettiin yks pikku raitaeläin autosta mukaan. Muutamaan teereen törmättiin sattumalta (metsäpläntillä, missä nyt ei ainakaan mitään ole) ja saatiin siis nähdä, miten pojat reagoivat laukauksiin. Ego lähinnä katsoi minua ilmeellä "hääh?", kun taas Paavo kipitti laukausten jälkeen luokseni odottaen jatko-ohjeita. Olinko hieman ylpeä? No ihan pikkaisen.

Mutta muuten meitin elämä on nyt pyörinyt kouluni ympärillä ja tälläkin hetkellä ollaan työharjoittelussa Vuokatti Safarilla. Mökkimme sijaitsee keskellä ei mitään, joten himppasen hirvittää, mitenköhän on pyrrin remmikäyttäytymisen laita, kun koko kuussa Ego ei ole hihnan päässä ollut. Paavolle sen sijaan napsahti pitkä hihna perään hetj sen jälkeen, kun oli yrittänyt pupunjälkien perässä mennä heikoille jäille. Tiellä kävelyä emme ole harrastaneet juuri ollenkaan,vaan ollaan nautittu lumisessa metsässä tarpomisesta.
Ensi viikolla olisi tarkoitus palata takaisin Kuopioon ja voi, että odotan jo innolla Elviksen näksemistä. En ole varmaan koskaan ollut näin pitkään erosta vanhuksesta, joka muuten on silmin nähden jälleen lumien tultua maahan.

Tiedäthän, että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti

Vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen

Muistathan, että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä. Mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?

Paavo täytti 17.10 9vuotta. Harmaaseen ikään ollaan siis jo päästy, mutta samanlainen pikkupuuhastelu kotona sen kuin jatkuu. Pitäähän sitä pitää omistaja virkeänä.

Hyvää synttäriä kaikille 9-vuotiaille D-pennuille, myös Remulle, joka valitettavasti jouduttiin nukuttamaan ikiuneen juuri ennen syntypäiväänsä.

Yksinoikeudella

Great things never came from comfort zones

Eiliset treenit kiteytetään yhteen kysymykseen: Mitä tässä just tapahtui?

Mentiin ratatreeneihin, siinä oli pientä kikkailua ja ekalla kerralla harjoteltiin japanilaista (koska Ego oli päättänyt hakea estetä, harmi, että aluksi ei ohjaajan uudet ohjauskuviot osuneet yksiin pyrrin päättämille rataversioille...). Japsi onnistui, jatkettiin takakiero mylläkkää ja suoritettiin a. Nappiin meni ja tauolle.
Radalla ehdottomasti vaikein kohta oli kepit. Ei kepit itsessään, niissä minä jopa sain aina leijeröidä putken toisella puolella vaan keppien aloituksen vieressä oleva putkenpää. Tooodella monet koirat, jos eivät hakeneet putkea, hakivat kepit kuitenkin väärin, sen verran se putki hämäsi taitavampiakin koirakoita.
Treenattiin siis kepeille hakua ihan alkuun ja sittenpä Sanna huudahdaa "alotapa alusta". Ihan alustako. Kyllä.

Ja mitä tapahtui? No me tehtiin koko rata alusta loppuun, yhden takakierron korjauksella kolkyt estettä. Jos koirana ei olisi ollut Ego, niin olisin kiljunut riemusta ja kehunut koiraa äärimmäisen kovaäänisesti ja tehnyt parit kärrynpyörätkin (mitä en ole koskaan osannut tehdä) maalissa, mutta koska en halunnut kierostuttaa Egoa loppuun, niin jouduin tukahduttamaan riemunkiljaduksen ja tyytymään taputtelemaan koiraa ja kehumaan maltillisesti "hieno äijä". Sen verran annoin innostuksen näkyä, että heitin loput lihapullat Egolle melkoisella innolla.

Että sellaset reenit, sellasta meille.

Are you really happy or just really comfortable?

Vihdoin kun on alettu selättää flunssa, on ollut aika löytää arjen rytmi. Ollaan hölkkäilty, käyty häkeltymässä agikentällä, eksytty sienimetsään, mistä ei kotiintuomisia löydetty, mutta onneksi äidin pakastimesta löytyi tarpeet sienipastaan, pari jälkeä tarvottu ja muutenkin, nautittu. Agilitya ollaan nyt pari kertaa käyty pari kertaa juoksemassa itsenäisesti. Ensimmäisellä kerralla teemana oli kepit ja toisella kerralla kontaktit ja poispäinkäännökset.
Keppitreeneissä haukoin henkeä. Tehtiin joskus pro perrolla keppejä ja kyllä huomasi, kun apuna on henkilö, joka tietää missä palkata ja huutaa minulle, että älä prkl varmistele vaan mene niin johan oli pyrrin päässä alkanut palaset loksahtelemaan paikoilleen. Se mieletön fiilis, kun juokset putken toisella puolella, siis leijeröit, ja missään vaiheessa ei näyttänyt siltä, että Ego yrittäisi lopettaa kepit kesken. Se oli vaan niin mageeta, että pakko oli ottaa kepit vielä kerran, ja toisen ja... lopuksi tehtiin pörriäisen kanssa sama fiilistely rata mitä oltiin jo Paavon kanssa hupsuteltu. Paavosta ei varmaan tartte sanoa kuin, on se mahtava.

Kontaktitreenit ovat aika pala kakkua. Seuraava kysymysmerkki minulla vaan on se, että jos lähden Egon kanssa yhtä aikaa puomille niin minulla ei ole mitään mahdollisuuksia olla yhtä aikaa kontaktin päässä raidallisen kanssa, sen verran on tykittämistä harjoiteltu. Toisin sanoen, tartteisin jonkun huutamaan vierelle, älä varmistele vaan luota ja anna mennä. Kyllä Ego osaa. Se oikeesti osaa. Ja Paavohan osaa kontaktit, jos siellä on se nami. Muuten eläkeläinen suorittaa alastulot vähintäänkin kysenalaisesti.

Päästiin tällä viikolla pro perrolle ihan oikeisiin treeneihinkin. Valitsin tekniikkapuolen, siellä ei ollut mitään ylimääräisiä esteitä, vain putkia ja hyppyjä. Teemana oli tiukat käännökset.
Radalle mennessä annoin namikipot ja muut Harrille ja sanoin, että palkkaa missä haluat. Puhuttiin asiasta ja oli kiva huomata, että myös Harrinkin mielestä 14 esteen "radanpätkä" oli meille ihan helppo juttu.
Ei me ekalla kerralla virheittä selvitty. Ensimmäisen treenattava asia oli putken vieressä oleva takaakierrettävähyppy. Putkeenhan se raitaotus vipelsi, mutta vain koska ohjaaja ei osannut ajoissa avata suutaan ja huutaa oikeaa käskyä. Seuraavat kerrat melkein hyvin, vähän oli hakusessa että kierretäänkö se este vai saako sen posottaa suoraan yli.
Selvittiin, sitten alkoi juoksusuorien rallattelu. Ei muuten mitään, mutta aloitin tällä viikolla thaiboksauksenkin uudelleen ja voin sanoa, että jaloissa tuntui hyvinhyvin nopeasti hapotus, kun edellisenä päivänä oli potkuharjoituksia, koulussa oli päivällä Pisanmäissä möyrimistä ja nyt olisi pitänyt juosta vielä Egon edellä. Ensimmäinen juoksuposotus onnistui, koska siinä sain riittävästi etumatkaa, mutta loppusuora, etumatkaa ei juurikaan ja siihenpä tunget koiran eteen kaksi valssia. Minä juoksin ja tein valssit. Ei hirveen hienoja valsseja, mut pirulainen, vikalla kerralla nollalla maaliin ilman ongelmia.
Onni on kovan työn jälkeiset onnistumiset. Me aletaan taas handlata agility.

”Tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla: pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.”
Koulussa meillä oli sienestyspäivä, innostuin.
Loppuviikosta olin äiskän luona, kun äiti lähti Helssinkiin. Poikettiin poluita, tietty, poikettiin vähän syvemmälle metsään, otin kivoja kuvia, metsästettiin auringonlaskua ja sittenpä pohdittiin, missäs myös oikeen ollaan.
Mitä tehdä, kun olet hetken löytymättömissä? Ota spanielipoikien kanssa kuvia ja anna Egon mennä edellä. Koti löytyi helposti.

I believe in pink

I believe that laughing is the best calorie burner.
I believe in kissing, kissing a lot.
I believe in being strong when everything seems to be going wrong.

I believe that happy girls are the prettiest girls.
I believe that tomorrow is another day and
I believe in miracles

Tää ei oo mitään satujumppaa...

Muunmuassa näin ne mun arkipäivät nykyisen kuluu... Iski flunssa. Pari viikkoa tässä röhitty limaa pois, mutta kun ei vaan osaa pysähtyä ja levätä. Kaksi päivää on ihan maksimi ja sitten taas mennään.

Lunssa on tiennyt pojille sitä, ettei hihnalenkeillä paahdeta maantiekiitäjävauhtia (minun mielestäni, kaverini ovat vähän toista mieltä), olen parhaani mukaan yrittänyt hillitä, etten hölkkäämään ole lähtenyt, ainakaan pitkiä lenkkejä ja aktiviteetit ovat olleet motivointipalloissa, hyvin lyhyissä jäljissä ja parissa ärripurri "agitreenissä", jos sitä nyt treeniksi pystyi sanomaan...
Yritin tosiaan pari kertaa käydä itsenäisesti treenaamassa aksaa pikku poikien kanssa ja mieleeni muistui, miksi ihmeessä yritän mennä hallille silloin, kun siellä ei varmasti ole muita.

Ensimmäisellä kerralla satuimme paikalle parin muun treenaajan kanssa. Menin Egon kanssa kentälle ja Paavo aloitti säälittävän spanieliuikutuksen (Paavo on tässä viime aikoina opetellut sen uikkaamisen kentällä...) Hallin säännöt: koiran pitää odottaa vuoroaan hiljaa.
Hetken Paavo olikin hiljaa, mutta hetken... Totesin, että kait se on kiavetta häkki pitkästä aikaa häkkivarastosta ja laitteva poika sinne, häkki on ollut Paavolle aina paikka, missä nukutaan, ei huudeta.
Ai mutta kappas, missä prkleessä se häkki on!? Juu ei löytynyt ja tässä vähän sormet ristissä sinisilmäisenä toivon, että häkki on joko a) äipän varastossa, jonne olen sen viennyt aikana x tai b) joku toinen kevytmetallihäkin omistaja on vahingossa ottanut matkaan minun omansa sijaan. Niitä samanlaisia häkkejä oli kuitenkin hallin varastossa jokunen. Hetken manaillessa häkin puuttumista, ei hirveästi lohduttanut parin muun treenaajan hyvää hyvyyttään antamat asiantuntemat neuvot " pitäiskö sun laittaa koirat tonne toiseen huoneeseen". Joo no minäpä laitan, sidon ne pöydän jalkaan, ei ois pöytää kohta.
Koska Paavon uikutus oli selkeästi noteerattu, päätin hävitä paikalta. Jäivät siis reenit lyhyiksi, Paavolle olemattomiksi.

Seuraavalla kerralla oltiinkin Egon kanssa kentällä, Paavon ollessa hiljaa odottamassa vuoroaan. Noh Ego saattoi sanoa pari piikivenkatkuista kirosanaa painellessaan menemään keppikulmia, mutta jos Egon murahtelu ja haukahtelu eivät minua haittaa niin ei sen pitäisi haitata muitakaan. Eihän? Paitsi että haittasi. Kun vein Egoa odottamaan omaa vuoroaan kuului viereiseltä kentältä hyvin närkästynyt huuto, että koirani rähinä häiritsee heidän treenejään. Siis mitä... missä halvatussa lukee, ettei koira saa äänellä kentällä? Mieleni teki yhtyä Egon rähinään ja huudella kentälle pari hienovaraista "asiantuntevaa" neuvoa ja puolustaa koirani äänenkäyttöä radalla, mutta annoin olla. Melkein. Huudahdin vaan, että otan pari estettä toisella ja lähden pois. Koska olen aikuinen ja hyvin ihana ihminen, jota ei koskaan vituta mikään, niin päätin nyt parin esteen suorituksen aikana kertoa Paavolle, kuinka maailman paras agikoira se on. Eihän koira kehuista kulu, varsinkin kun ne kiljutaan oikein kovaan ääneen?. Olin valmis lähtemään kotiin.

Viimeisin, pari päivää sitten. Myönnän, olin ajatuksissani ja Paavo löysi ahtaalta käytävältä jonkun hurrrjan kivan hajun ja tukki koko käytävän sekunniksi, ehkä kahdeksi. No sen verran, että vastaan tuleva treenaaja joutui lähes pysähtymään, tuhahteli vain, että kaikennäköisiä sitä itsenään treenaa.
Tämä samainen treenaaja tuli takaisin halliin koirineen, kun Paavo oli saanut kentällä vinkupallonsa ja juoksenteli onnellisena ympäri kenttää (tämä on Paavolle täysin sallittua, kunhan koira nauttii) vingutellen Palloon ja syöksyen vastaan tuleviin putkiin. Ja mitä väärää tässä on? Sain kuulla, kuinka agilitya ei saisi treenata koiran, joka ei ole missään kontrollissa, kanssa. Ahaa, tota, joo. Kutsuin Paavon luokseni ja mieleni teki heittää vinkupallo tämän maailmanparantajan takaraivoon. Olisin varmaan heittänyt, jos pallo olisi ollut edes vähän painavampi tennispallo. Meni fiilis, ja lähdimme kotiin.

Tämä kolmas kerta todisti minulle, että parhaimpia treeniaikoja treenata on yö ja aikainen aamu. Ei muita ja koirani saavat huutaa ja juoksennella radalla ihan mitenkä päin vain, kenenkään siitä häiriintymättä.

Hieman uskoa agilityyn kuitenkin loi tämän päivän treenit. Ensimmäisen syyskauden treenit Pro Perrolla.
Aattelin, että mennään pari estettä kerralla, eihän tässä ole kuitenkaan piiiiiitkään aikaan tehty mitään pikku pätkää pidempään, ja vielä pidempi aika oli mennyt treeneistä muiden kanssa.
Ketut. Jos ohjaaja vaan olisi muistanut katsoa oikealla hetkellä persjätöissä koiraa niin meno olis ollut ihan mahtavaa. Pöhnäinen pää esti ajattelun, niin hyvässä kuin pahassa ja siksipä pysyin rauhallisena, unohdin kädet ja unohdin paljon muutakin. Mutta Ego oli magee, vähän meinas flippaa toisella kierroksella, mutta sekin oli ohimenevä "mitämitämitä" huutoa. Tästä on hyvä jatkaa, kyllä me joskus jotakin.

Egon agikuvat on ottanut Milena Nevanto.

Riittää et ymmärrät tän porukan

Pakko hehkuttaa, että kyllä suku on paras. Kuten tuossa aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, aloitin tosiaan vuoden opinnot Luonto-ohjaajaksi viime viikolla ja myö lähettiin hetj toisena päivänä vähän retkeilemään pariksi päiväksi. Hoitajaksi pojilleni tuli serkkuni, joka on nähnyt Paavon ja Egon joitakin kertoja, kun ollaan yhdessä käyty lenkkeilemässä.
Lisäksi vaelluskamppeeni (rinkka, ruokailuvälineet, rinkan ja makuupussin vedenpitävät suojat) olivat serkulta lainattu ja nyt kun flunssa alkaa ottaa otetta niin sainkin jos minkälaista tabua jälleen serkultani. Joskus on kiva saada apua, pyytämättä!

Mutta siis palatakseni noihin hoitopäiviin niin voitte uskoa, että näin sieluni silmin jos minkälaista kauhukuvaa, mitenkä nuo kaksi tai etenkin tuo yksi raitaeläin oikein jallittavat serkkuraukkaani. Sain kuulla, että Sari oli ollut suorastaan hämillään miten helppoa kaikki oli ollut, koska olin kertonut kaikki Egon mahdolliset oikut ja temput, mutta... totuus oli taas taruakin ihmeellisempää.
Egohan syytettiin aina viime vuosiin asti jääkaappien availusta, olen varma, että Ego sen on Paavolle opettanut, mutta Ego ei siis enään availe jääkaappia, se on Paavo. Ja niin se tämänkin hoitakertomuksen pikku pahis oli ollut minun lutuinen halinalleni Paavo Peekele.
Muuten kaikki oli sujunut hyvin, Paavo ei kuulemma ollut vetänyt hihnassa, paitsi silloin kun oli nähnyt järvellä sorsia. Unohdin mainita Sarille Paavon leikkihalun kaikkien mahdollisten metsäneläinten kanssa, ja voitta uskoa, tai oikeastaan sitä ei ehkä voi kokematta uskoa, mutta kun reilu 20kiloa spanielia on päättänyt pahaa aavistamattoman lenkittäjän kanssa mennään paikasta A paikkaan B niin siinä on pitelemistä. Ja niinhän serkkuni kertoikin löytäneensä itsensä melkein järvestä kiitos pienen lutuisen Aavoni.
Muuten homma oli mennyt kuulemma oikein hyvin, mitä nyt yöllä vessassa käydessä Paavo oli vallannut tyynyt sängystä eikä ollut meinannut lähteä sängystä pois ja serkkuni tullessa kotiini oli Paavo tyhjentelemässä roskiksia...

Niin että kun mietitte kumman noista pojistani haluatte mielummin adoptoida niin miettikääpä oikein tarkkaan. Ego oli kuulemma ollut oikein kunnolla.