Kuljet valoa päin, eikä sua estä kukaan

Sillä sulla on energiaa

E niin kuin Ei pysty pysähtyy
E niin kuin Ehtymättömät energiavarat
E niin kuin Eittämättä paras

G niin kuin Go figure
G niin kuin Go..
G niin kuin Going nowhere -ja silti kiire kaikkialle.

O niin kuin...
OnniOnOmistaaOma EGO

Ego täytti 9.8 NELJÄ vuotta. Neljä pitkää, rakastettavaa, raivostuttavaa, halittavaa, hillitöntä ja joka päivä jotain uusia kujeita keksittyjä vuosia.
Egossa ei ole oikeastaan mitään vikaa, mitä nyt ovien avaaminen on hankaloittanut ja mutkistanut vähän arkea. Ja Egonhan on kirjaimellisesti tungettava kuononsa kaikkialle. Ei siinä, niinhän minun spanielitkin tekevät, ne tekevät sen vain "hieman" hienovaraisemmin. Egon mielestä jossittelu on turhaa ja tää raitaeläin on toiminnan mies. Siinä vaiheessa kun ei omat rahkeet enää riitäkään, on onneksi mamma, joka tietäää kaikesta kaiken ja handlaa ihan kaikki tilanteet ja kohtaamiset ja rapsuttelee ja halii ja hellii ja ottaa peiton alle nukkumaan, kun möröt pelottelevat pikkuisia Egoja.
Ego on vähän tuommoinen väärinymmärrätty luokan pelle, joka sählää ja soheltaa vain saadakseen huomiota ja kehuja.
Mutta ennen kaikkea Egosta on tullut mitä rakastetuin halinalle, varpaiden lämmittäjä, harmaiden hiuksien tuoja treenikentillä(kin) ja mahdottoman tärkeä raitaotus elämässäni. Kiitos siis Seijalle, että uskalsit luovuttaa yhden räyhän hengen lepposalle sawonmualle, jossa olikin yksi pyrrinkokoinen aukko täytettävänä.
Toivottavasti raitaeläin, sohvan parhaan paikan viejä, on menossa mukana vielä monen monta hassun hauskaa vuotta.

Vedin tän mukanas elämän unelmiini

Meillä oli kisat.

Ensimmäinen startti enteili pahaa, se oli jotain ihan täyttä fiascoa ja sitäpä ei muistella sen enempää.

Toinen rata. Hyppysuora, jonka päässä putki. Putkeen ei tietenkään saanut mennä ja edellisellä radalla viihdytimme yleisöä, kun Ego päätti juosta samaa putkea yhä uudestaa ja uudestaan ja uudestaan... Edes talven kouluttajamme ei hirveästi uskonut mahdollisuuksimme ohittaa putkea kunnialla, mutta murskasi minun suunnitelmani, että häviänpä sitten samantien radalta. Matin mukaan, piti ottaa treenistä loppurata...
Noh hyppysuoralla Ego hyppäsi renkaan välistä, en jäänyt korjaamaan vaan jatkoin matkaan. Hitot se koira mitään putkee edes huomannut vaan juoksi just sinne minne ohjattiin. Pöytä vähän kummastutti pientä raitaeläintä, mutta pienen neuvottelun jälkeen Ego hyppäsi pöydälle, mutta ei ihan niin rauhallisesti hengaillut pöydällä kuin treeneissä... Ja siitä loppu. Siis joku rengas ja pöytä meni vähän jotain sinne päin, mutta muuten. Ego oli aikkasen näppärä.

Kolmannella radalla ohjaaja koomas ja oli auttamatta myöhässä parissa kohdassa. Joku este jäi heti alkuun välistä, mutta Egolla alkoi olla asenne kohdillaan. Ehkä pikkasen vielä haluaisin enemmän keskittymistä itse rataan, koska irtoamisestahan ei puhuttu missään vaiheessa, mutta muuten. Ei tämäkään nyt mikään hassumpi suoritus meille ollut.

Ja nyt kolme viikkoa kisojen jälkeen pääsi pitkästä aikaa treeneihin. Ratana minien SM-joukkuerata. Ja hitsit. Liekö sade vähän viilentänyt pyrrin päätä vai alkaako ne palapelin palaset loksahdella viimein paikoilleen, mutta Ego oli magee! Jos ei lasketa paria kontaktia... Muuta en osaa sanoa Ego nyt vaan on hieno.

Spanielipojat ovat sitten säikäytelleet omistajiaan tässä kesän mittaan oiken mukavasti.
Paavo sai takajalkaansa jostakin (todennäköisesti paskaisesta metsälammesta? Olisiko sitten kuitenkin karvaan jäänyt muhimaan roskia ja mutaa pesuista huolimatta) tooodella laajan ihottuman, tästä syystä Paavon takajalka ajettiin kaljuksi ja aloitettiin rasvaus. En siis viitsinyt Paavoa kesään näyttelyihin ilmoitella, kun en tiennyt kuinka nopeasti karva takaisin kasvaa, näköjään nopeasti.
Elviksellä taas takapää on reistaillut ja eläinlääkäri varattiin nyt kesäksi rokotustenkin takia, mutta samalla lekuri saa tehdä vanhuustärkin Elmarille. Toivottavasti se yksi itkuinen päivä oli vain jotain pieni ohimenevä vanhuus ajan kramppausta. Mene ja tiedä.

But now is not the time to cry now's the time to find out why

Tässä on lopputulos, kun kävimme Paavon kanssa piiitkästä aikaa kunnon hölkällä ja uimassa tietenkin


Toukokuun eka päivitys. Hupsista.

Kisat ois tulossa. Ollaan treenattu. Saatu tehtyä jopa hienoja KUUDEN esteen pätkiä. Ihan silleen pikkasen olen sittenkin joutunut tavoitteita realisoimaan, kun toi mun raitaeläin on päättänyt räyhätä kolme viimeistä viikkoa kentällä kuin kurkkua leikattais... Mutta edelleenkin, sitten kun se menee, niin sitten se menee ja ongelmia ei ole. Voi huokaus.

Meidän ryhmä on muutenkin aika huippu. En tiedä miksi me ollaan semmoisessa ryhmässä Egon kanssa, mutta ei se mua kiinnosta. Todennäköisesti me tullaan edistymään ainakin tässä ryhmässä, koska vaikka pyrri rähjää niin sitten me vaan pätkikään rataa, ja pätkitään vielä lisää. Viikko sitten mentiin ensimmäistä estettä ja merkkausta vaan hetken aikaan, kun muuhun ei pystytty. Ja sitten kun pyrri tasoittuu niin sitten tehdään pidempiä pätkiä. Hienoja pitkiä pätkiä.
Erona niihin onnistuneisiin parinkymmenen esteen hienoihin ratoihin on ainakin se, että nyt ollaan tehty ratoja, joissa koukerot alkaa jo toisella esteellä. Ego ei ole päässyt siihen vapauden tunteeseen juoksemalla paria ekaa estettä vaan alusta asti on pitänyt kääntyillä ja vääntyillä ja vetää sinä aikana vähän lisää kierroksia. Mutta heti kun pyrri saa vapauden juosta, se tasoittuu. Heti.
En siis lähde kisoihin täysin epätoivon vallassa, mutta en lähde myöskään metsästämään kolmea nollavoittoa. Tarkoituksena olisi nyt katsoa, miten se koira toimii. Opetella vähän kisatilannetta, oppia lukemaan koiraa ja toivottavasti edes yksi radoista antaisi uskoa tulevaisuuteen. Rima ei ole siis korkealla, mutta on se silti alitettavissa, jos oikein menee planeetat väärille paikoille tuulen suunnan muuttuessa...

Ja siihen meidän ryhmään... no ryhmä koostuu parista kolmosluokkalaisesta, joista toinen mm. edustaa Hu-pun Sm-medijoukkueessa parin viikon päästä, pari kipaletta on kakkosissa kisaavia, viittä vaille kolmosiin meneviä koirakoita ja sitten minä ja Ego ja toinenkin ykkösluokkalainen. Että ei me kyllä ihan juoksusuoria treeneissä olla treenattu. Niin ja kouluttajat, Annika, joka teki talvella ryhmässämme koulutusohjaajaharhoituskertansa, sekä Elisa Hietalo. Googlatkaa Elisa jos ette muuten nimeä tunnista.

Paavo on päässyt kesän kunniaksi polskutella järvissä ja lammikoissa aina kun sellainen on osunut kohdalle ja on spanielin miellyttäminen vain helppoa.

Pitkä matka edes, mut turha siit on stressaa. Kuhan on kunnon kengät, mikäs täs on kulkiessa

Agilitylisenssi check
Turhat jossittelut, juu ei
Vapaatoiveet töihit check
Ja kappas, Toukokuussa kattellaan tekiskö tuomarisetä meillä kivoja ratoja.

Tämän päivän treeniradat olivat kivoja, vaikkakin jälleen Ego otti vähän osumaa, kun mie meen eteenpäin, mutta Ego kääntyikin vastaan... Saattoi ohjaajalla olla siinä kohtaa pientä turhautumista joo, mutta syytän tästä silti Egoa. Mitäs ei jatkanut matkaa.
Muuten siis hyvät treenit, mutta ykskaks Ego vaan päättikin, ettei tietty putkenpää kelvannut. Ja tämä siksi, että mamma oli toisen kierroksen ekalla kerralla lähtenyt toiseen suuntaan liian aikaisin. Voi huokaus tuota ranskalaista herkyyttä. Kaikkiin muihin putkiin ja päihin kyllä sitten irrottiin oikein mallikelpoisesti....
Mutta muuten tän päivän treenit. Kunhan tää tyttö juoksi niin ei ongelmaa. Treeniryhmäläisemmekin lohdutti, et eihän se mitään, vaikkei Ego irtoakaan, kyllähän minä nopeilla jaloilla juosta pystyn.
Voitte uskoa, että viimeinen veto tehtiin hammasta purren ja melkoisella tahdon voimalla ja pari pitkää henkeenvetoa piti tehdä, ennen kuin annoin Egolle lähtöluvan.

Yksi esteen ohitus aivan lopussa, minkä voi laittaa huoletta ohjaajaan "kohta tää on ohi" ohjaamiseen, mutta muuten. NOLLA. Kyllä, puhdasrata. Sisältäen kontaktia ja keppiä. Go Ego! Hyvä me. Kohta kisaamaan. Jebjeb. Fiilistelläämpä hetki tätä päivää.

Aito rakkaus ylättää sut vielä kerran, vähintäänkin kerran

Myö käytiin mökillä....

No niin jengi, otetaanpa ryhmäkuva....

Mutta sitä ennen...

No okei poseerataan hetki kivillä ja kallioilla...

Ja lopuksi, vihdoin ja viimein, meidän lauma esittäytyy. Ollaan me aika hienoja äijiä!

Never Lose sight of the fact that just being is fun

En tiedä johtuuko tämä auringosta, Flunssan pehmentämistä aivoista vai mistä, mutta parit viime treenit agilityssa ovat vaan menneet.

Viikko sitten treeneissä olin päättänyt, ettei me yritetäkään tehdä mitään vaikeea. Päätin tehdä hommat mun tavalla. Päätin treenata irtoamista kuolleilla leluilla. Ja Egohan irtosi. Ego irtosi niinkin hyvin, että pikku raitaeläin keksi juosta vielä kauempana puomin takana olevaan putkeen. Ongelmaksi olisi koitunut, miten olisin saanut raitaeläimen pois suoralta, sen verran fiiliksissä Ego juoksi.

Tehtiin me itse treenistä alkupätkää. Pätkään kuului takaakiertoa ja avointa keppikulmaa. Onnistui.

Tänään treeneissä koira oli jotenkin todella tyyni. Se oli jopa melkein hiljaa. Aivan hiljaahan Ego ei osaa olla, joten melkein hiljaa on aika iso juttu.
Rataantutustuessa katsoin alkua lähinnä hartioita kohautellen, kolmen esteen suora ja siitä käännös aalle. Aan viekussa oli putki. Olin varma, ettei Egoa voisi aa vähempää kiinnostaa, kerta siellä oli myös _putki_. Mitä vielä. Tiukka vekki kolmosella ja koira ei vilkuillutkaan putkeen. HYVÄ ME. Ja kontaktit. oi kontaktit. Minulla on koira, joka osaa kontaktit!
Tämän radan keppikulma oli meille vielä ylivoimainen, mutta ei se mitään. Kepit on meillä vielä hakusessa, mutta ei paniikkia. Ne osataan suoristettuna, sen Ego todisti tänään.
Keppien jälkeinen elämä, putki-hyppy-puomi. Putken suu oli puomin vieressä, joten nyt ei mitkään haltuunotot ja kärrynpyörät auttaneet. Ego tahtoi putkeen, Ego myös meni putkeen. Kyllä se jossain välissä kuunteli ja mentiin puomille. Ne kontaktit!

OttoII
Alku priimaa, putki-hyppy-puomi vielä neuvoteltiin pari kertaa, mutta sen jälkeen loppu. Tajusin vasta kotiintullessa, että Egoa ei kiinnostanut paineistua välistävedoista, Egoa ei kiinnostanut mikään, mitä tein, kunhan tein sen huolella, rauhassa ja määrätietoisesti. Ego meni, teki ja silläkin oli hauskaa. Ja loppusuoralla alkoi näkyä upeeta irtoomista.

Kolmannella kerralla tehtiin eri rataa ja voi että miten helpolla sitä pääsee, kun on opetellut aikoinaan kunnolla valssin. Muutaapa ei tarvittu. Jos valssi olisi kussut, olisi homma kussut. Jos ei olisi yrittänytkään valssia, olisi joutunut leikkaamaan kepeillä. Joskus vaan on hyvä, kun se ohjaajakin osaa jotain.
Ja sitten vähän takaakiertoa, juoksemista ja juoksemista ja aan jälkeen keilaamista. Koska Ego oli hieno, luki Ego hienosti keilaamista. Minulla syttyi joku lamppu päässä ja tajusin viimein, miksi kouluttajamme jaksaa aina puhua keilaamisesta. Toivottavasti tämä oppi jäi nyt pysyvästi selkärankaan.

Jos joku ei nyt tajunnut, meillä on ollut erinomaisia treenejä!

Ja mitä muihin koiriin tulee, Paavon kanssa me ollaan otettu vähän tokoa. Kyllä tokoa. On siinäkin aika velmu spanieli. Eeviksen kanssa ollaan tehty lyhyitäö juoksulenkkejä ja ei sitä menoa nauramatta katso. Eevis näyttää juuri niin onnelliselta spanielilta, ilmeen kysyessä "näetkö mamma? Näetkö, vielä minäkin laukkaan!"

käytöstavat kunniaan ja sitten toimintaan

Kuvan (c) Heidi Utriainen Olen aina ollut sitä mieltä, ettei Kuopio monista koiraharrastajistaan huolimatta ole mikään koirakaupunki. Yhtenä hyvänä esimerkkinä voin sanoa hallin rakentamisen vaikeuden, mutta näin arkipäiväkoiranharrastajan elämäkin tehdään välistä melkoisen hankalasti ja parhaillaanhan täällä käydään kiivasta keskustelua koiraveron ottamisesta takaisin. Tässä olisi aihe, johon voisin paneutua ihan huolella, mutta sanottakoot, että ei tuu onnistumaan. tai jos onnistuu minä kyllä haluan rahoilleni vastinetta. Noita koirankakkaroskiksia kun ei näillä huudeilla ole mitenkään liikaa, koiramaastoja talvisin on ihan naurettavan vähän (no jäillä, ja sielläkin sitten missä latuja ei ole, siis missä?) ja mitä näitä nyt on.
Aiheeni ei nyt kuitenkaan koske veroja ja elämän hankalaksi tekemistä vaan ihan tavallisia tallaajia, niin koirallisia kuin koirattomiakin.

Meillä oli tuossa jokunen hetki sitten pyrrikohtaaminen ja hallillehan tietenkin käveltiin kurakelista huolimatta. Ensimmäinen verenpainetta nostanut kohtaaminen sattui melkein heti kotioven sulkemisen jälkeen, kun kaksi nohevaa pikkupoikaa heittelevät kivillä EGOA. Voin sanoa, että pikkupojilta olisi henki pois tässä kohtaan, jos paikalla ei olisi ollut muita, mutta yritin parhaani mukaan murhata pojat katseella ja naamapunaisena huutamalla. Joo, en pidä "hyvin käyttäytyvistä" muksuista sitten ollenkaan.
Seuraavana olimmekin ylittämässä tietä ja tien ylitys on pitkä prosessi ,kaiken kaikkiaan kun siinä taitaa olla neljä vai kuusi kaistaa... joka tapauksessa valot kerkesivät vaihtua punaisiksi minun ollessa viimeisen kaistan kohdalla ja eräs arkipäivänsankari päätti huomauttaa minulle asiasta ajamalla muutaman millin päähän jaloistani samalla näyttäen punaista valoa. Siitä kulmasta kuski ei todellakaan huomannut missä koirani liikkuivat ja yleensä koirani ovat minun molemmin puolin. Tällä kerralla onnekseni molemmat koirat olivat juuri tuolla toisella puolella, joten selviän tällä kertaa vain jossittelulla, jos koirani olisikin ollut auton ja minun välissä... Tyydyin mulkaisemaan kuskia pahasti, jos olisi ollut aikaa olisin ehkä mennyt kuskillekin pitämään pienoiset saarnat, milloin saan ylittää tietä ja että ne valot _olivat_ vihreät, kun astuin suojatielle.
Viimeinen näytös olikin sitten lenkin loppupuolella kun setämies oli lenkittämässä leppoisen näköistä spanieliaan. Mitäpä vielä, annetaan koiralle vähän löysää hihnaa ja ykskas bongaankin clumbin Paavon kimpusta. Miehestä tilanteessa oli jotain huvittaa aina siihen asti, kunnes saatoin sylkeä pari kaunista sanaa koirasta ja poistuin paikalta pikaisesti, koska olin jo myöhässä.

Tapaaminen itsessään oli pikainen, yllä otettu kuva on tapaamiselta. Hieno ja edustava. En voi ymmärtää, miten Ego ei ole jo muotovalio...

Mutta sittenpä tullaankin viime keskiviikkoon ja aamulenkkiin. Jälleen yksi ihanan vastuullinen koiranomistaja päästää räyhäävän koiransa omieni iholle ja liukkaankelin ansiosta Ego sitten kompuroi ja ontui loppumatkan. ARVOSTAN.
Ja nämä koirien päällekäymiset ovat täällä päin, jos nyt ei jokapäiväistä niin ainakin, enemmänkin sääntö kuin poikkeus. En itsekään omista mitään kovin sosiaalista kukkahattukoiraa, mutta se on minulla sentään hallinnassa ja vapaanaollessa samantien kytkettävissä jos tarvis vaatii. Mikä siinä remmin lyhentämisessä ohitustilanteissa on niin vaikeaa? Tai jonkin sortin melkein kouluttaminen niin, ettei vieraan koiran kimppuun tarvitse hyökätä? Tai se kytkettynä pitäminen jos koiralla on tapimusta hyökkäillä muiden päälle (näitä tarinoita riittäisi ja yhdet housuni ovatkin eräästä yhteenotosta repaleiset, kun omistajalla ei ollut mitään kiirettä tulla paikalle, sillä mullahan oli homma hallussa...) tai ainakin vieminen jonnekin sellaiseen idioottivarmaan paikkaan, jossa ei ole muita koiria, varmasti ikinäkoskaanmilloinkaan?

Kiitos ja kumarrus.

Minun piti tähän myös kirjoitella vähän 2014 tavoitteista, mutta ne jääkööt toiseen kertaan, en nyt näköjään saa mitään fiksua ulos ajatuksistani. Huomenna taas reeneihin. Sitä päivitystä odotellessa.