Pitkä matka edes, mut turha siit on stressaa. Kuhan on kunnon kengät, mikäs täs on kulkiessa

Agilitylisenssi check
Turhat jossittelut, juu ei
Vapaatoiveet töihit check
Ja kappas, Toukokuussa kattellaan tekiskö tuomarisetä meillä kivoja ratoja.

Tämän päivän treeniradat olivat kivoja, vaikkakin jälleen Ego otti vähän osumaa, kun mie meen eteenpäin, mutta Ego kääntyikin vastaan... Saattoi ohjaajalla olla siinä kohtaa pientä turhautumista joo, mutta syytän tästä silti Egoa. Mitäs ei jatkanut matkaa.
Muuten siis hyvät treenit, mutta ykskaks Ego vaan päättikin, ettei tietty putkenpää kelvannut. Ja tämä siksi, että mamma oli toisen kierroksen ekalla kerralla lähtenyt toiseen suuntaan liian aikaisin. Voi huokaus tuota ranskalaista herkyyttä. Kaikkiin muihin putkiin ja päihin kyllä sitten irrottiin oikein mallikelpoisesti....
Mutta muuten tän päivän treenit. Kunhan tää tyttö juoksi niin ei ongelmaa. Treeniryhmäläisemmekin lohdutti, et eihän se mitään, vaikkei Ego irtoakaan, kyllähän minä nopeilla jaloilla juosta pystyn.
Voitte uskoa, että viimeinen veto tehtiin hammasta purren ja melkoisella tahdon voimalla ja pari pitkää henkeenvetoa piti tehdä, ennen kuin annoin Egolle lähtöluvan.

Yksi esteen ohitus aivan lopussa, minkä voi laittaa huoletta ohjaajaan "kohta tää on ohi" ohjaamiseen, mutta muuten. NOLLA. Kyllä, puhdasrata. Sisältäen kontaktia ja keppiä. Go Ego! Hyvä me. Kohta kisaamaan. Jebjeb. Fiilistelläämpä hetki tätä päivää.

Aito rakkaus ylättää sut vielä kerran, vähintäänkin kerran

Myö käytiin mökillä....

No niin jengi, otetaanpa ryhmäkuva....

Mutta sitä ennen...

No okei poseerataan hetki kivillä ja kallioilla...

Ja lopuksi, vihdoin ja viimein, meidän lauma esittäytyy. Ollaan me aika hienoja äijiä!

Never Lose sight of the fact that just being is fun

En tiedä johtuuko tämä auringosta, Flunssan pehmentämistä aivoista vai mistä, mutta parit viime treenit agilityssa ovat vaan menneet.

Viikko sitten treeneissä olin päättänyt, ettei me yritetäkään tehdä mitään vaikeea. Päätin tehdä hommat mun tavalla. Päätin treenata irtoamista kuolleilla leluilla. Ja Egohan irtosi. Ego irtosi niinkin hyvin, että pikku raitaeläin keksi juosta vielä kauempana puomin takana olevaan putkeen. Ongelmaksi olisi koitunut, miten olisin saanut raitaeläimen pois suoralta, sen verran fiiliksissä Ego juoksi.

Tehtiin me itse treenistä alkupätkää. Pätkään kuului takaakiertoa ja avointa keppikulmaa. Onnistui.

Tänään treeneissä koira oli jotenkin todella tyyni. Se oli jopa melkein hiljaa. Aivan hiljaahan Ego ei osaa olla, joten melkein hiljaa on aika iso juttu.
Rataantutustuessa katsoin alkua lähinnä hartioita kohautellen, kolmen esteen suora ja siitä käännös aalle. Aan viekussa oli putki. Olin varma, ettei Egoa voisi aa vähempää kiinnostaa, kerta siellä oli myös _putki_. Mitä vielä. Tiukka vekki kolmosella ja koira ei vilkuillutkaan putkeen. HYVÄ ME. Ja kontaktit. oi kontaktit. Minulla on koira, joka osaa kontaktit!
Tämän radan keppikulma oli meille vielä ylivoimainen, mutta ei se mitään. Kepit on meillä vielä hakusessa, mutta ei paniikkia. Ne osataan suoristettuna, sen Ego todisti tänään.
Keppien jälkeinen elämä, putki-hyppy-puomi. Putken suu oli puomin vieressä, joten nyt ei mitkään haltuunotot ja kärrynpyörät auttaneet. Ego tahtoi putkeen, Ego myös meni putkeen. Kyllä se jossain välissä kuunteli ja mentiin puomille. Ne kontaktit!

OttoII
Alku priimaa, putki-hyppy-puomi vielä neuvoteltiin pari kertaa, mutta sen jälkeen loppu. Tajusin vasta kotiintullessa, että Egoa ei kiinnostanut paineistua välistävedoista, Egoa ei kiinnostanut mikään, mitä tein, kunhan tein sen huolella, rauhassa ja määrätietoisesti. Ego meni, teki ja silläkin oli hauskaa. Ja loppusuoralla alkoi näkyä upeeta irtoomista.

Kolmannella kerralla tehtiin eri rataa ja voi että miten helpolla sitä pääsee, kun on opetellut aikoinaan kunnolla valssin. Muutaapa ei tarvittu. Jos valssi olisi kussut, olisi homma kussut. Jos ei olisi yrittänytkään valssia, olisi joutunut leikkaamaan kepeillä. Joskus vaan on hyvä, kun se ohjaajakin osaa jotain.
Ja sitten vähän takaakiertoa, juoksemista ja juoksemista ja aan jälkeen keilaamista. Koska Ego oli hieno, luki Ego hienosti keilaamista. Minulla syttyi joku lamppu päässä ja tajusin viimein, miksi kouluttajamme jaksaa aina puhua keilaamisesta. Toivottavasti tämä oppi jäi nyt pysyvästi selkärankaan.

Jos joku ei nyt tajunnut, meillä on ollut erinomaisia treenejä!

Ja mitä muihin koiriin tulee, Paavon kanssa me ollaan otettu vähän tokoa. Kyllä tokoa. On siinäkin aika velmu spanieli. Eeviksen kanssa ollaan tehty lyhyitäö juoksulenkkejä ja ei sitä menoa nauramatta katso. Eevis näyttää juuri niin onnelliselta spanielilta, ilmeen kysyessä "näetkö mamma? Näetkö, vielä minäkin laukkaan!"

käytöstavat kunniaan ja sitten toimintaan

Kuvan (c) Heidi Utriainen Olen aina ollut sitä mieltä, ettei Kuopio monista koiraharrastajistaan huolimatta ole mikään koirakaupunki. Yhtenä hyvänä esimerkkinä voin sanoa hallin rakentamisen vaikeuden, mutta näin arkipäiväkoiranharrastajan elämäkin tehdään välistä melkoisen hankalasti ja parhaillaanhan täällä käydään kiivasta keskustelua koiraveron ottamisesta takaisin. Tässä olisi aihe, johon voisin paneutua ihan huolella, mutta sanottakoot, että ei tuu onnistumaan. tai jos onnistuu minä kyllä haluan rahoilleni vastinetta. Noita koirankakkaroskiksia kun ei näillä huudeilla ole mitenkään liikaa, koiramaastoja talvisin on ihan naurettavan vähän (no jäillä, ja sielläkin sitten missä latuja ei ole, siis missä?) ja mitä näitä nyt on.
Aiheeni ei nyt kuitenkaan koske veroja ja elämän hankalaksi tekemistä vaan ihan tavallisia tallaajia, niin koirallisia kuin koirattomiakin.

Meillä oli tuossa jokunen hetki sitten pyrrikohtaaminen ja hallillehan tietenkin käveltiin kurakelista huolimatta. Ensimmäinen verenpainetta nostanut kohtaaminen sattui melkein heti kotioven sulkemisen jälkeen, kun kaksi nohevaa pikkupoikaa heittelevät kivillä EGOA. Voin sanoa, että pikkupojilta olisi henki pois tässä kohtaan, jos paikalla ei olisi ollut muita, mutta yritin parhaani mukaan murhata pojat katseella ja naamapunaisena huutamalla. Joo, en pidä "hyvin käyttäytyvistä" muksuista sitten ollenkaan.
Seuraavana olimmekin ylittämässä tietä ja tien ylitys on pitkä prosessi ,kaiken kaikkiaan kun siinä taitaa olla neljä vai kuusi kaistaa... joka tapauksessa valot kerkesivät vaihtua punaisiksi minun ollessa viimeisen kaistan kohdalla ja eräs arkipäivänsankari päätti huomauttaa minulle asiasta ajamalla muutaman millin päähän jaloistani samalla näyttäen punaista valoa. Siitä kulmasta kuski ei todellakaan huomannut missä koirani liikkuivat ja yleensä koirani ovat minun molemmin puolin. Tällä kerralla onnekseni molemmat koirat olivat juuri tuolla toisella puolella, joten selviän tällä kertaa vain jossittelulla, jos koirani olisikin ollut auton ja minun välissä... Tyydyin mulkaisemaan kuskia pahasti, jos olisi ollut aikaa olisin ehkä mennyt kuskillekin pitämään pienoiset saarnat, milloin saan ylittää tietä ja että ne valot _olivat_ vihreät, kun astuin suojatielle.
Viimeinen näytös olikin sitten lenkin loppupuolella kun setämies oli lenkittämässä leppoisen näköistä spanieliaan. Mitäpä vielä, annetaan koiralle vähän löysää hihnaa ja ykskas bongaankin clumbin Paavon kimpusta. Miehestä tilanteessa oli jotain huvittaa aina siihen asti, kunnes saatoin sylkeä pari kaunista sanaa koirasta ja poistuin paikalta pikaisesti, koska olin jo myöhässä.

Tapaaminen itsessään oli pikainen, yllä otettu kuva on tapaamiselta. Hieno ja edustava. En voi ymmärtää, miten Ego ei ole jo muotovalio...

Mutta sittenpä tullaankin viime keskiviikkoon ja aamulenkkiin. Jälleen yksi ihanan vastuullinen koiranomistaja päästää räyhäävän koiransa omieni iholle ja liukkaankelin ansiosta Ego sitten kompuroi ja ontui loppumatkan. ARVOSTAN.
Ja nämä koirien päällekäymiset ovat täällä päin, jos nyt ei jokapäiväistä niin ainakin, enemmänkin sääntö kuin poikkeus. En itsekään omista mitään kovin sosiaalista kukkahattukoiraa, mutta se on minulla sentään hallinnassa ja vapaanaollessa samantien kytkettävissä jos tarvis vaatii. Mikä siinä remmin lyhentämisessä ohitustilanteissa on niin vaikeaa? Tai jonkin sortin melkein kouluttaminen niin, ettei vieraan koiran kimppuun tarvitse hyökätä? Tai se kytkettynä pitäminen jos koiralla on tapimusta hyökkäillä muiden päälle (näitä tarinoita riittäisi ja yhdet housuni ovatkin eräästä yhteenotosta repaleiset, kun omistajalla ei ollut mitään kiirettä tulla paikalle, sillä mullahan oli homma hallussa...) tai ainakin vieminen jonnekin sellaiseen idioottivarmaan paikkaan, jossa ei ole muita koiria, varmasti ikinäkoskaanmilloinkaan?

Kiitos ja kumarrus.

Minun piti tähän myös kirjoitella vähän 2014 tavoitteista, mutta ne jääkööt toiseen kertaan, en nyt näköjään saa mitään fiksua ulos ajatuksistani. Huomenna taas reeneihin. Sitä päivitystä odotellessa.

Jos gorilla oppii viittomakieltä, miksei sinulle voisi opettaa alkeellista fysiikkaa?

Tunnista kuvasta koira

Okei, voin myöntää, että se ehkä näyttää jo melkein kympiltä

Tää on aika perus, kun yritän ottaa kuvia jostain muusta kuin Egosta, se vaan jotenkin tunkeutuu näihin kuviin Mutta sitten kuvien jälkeen uutisiin, niihin huisiiiiin uutisiin, joita on ihan tosi paljon.

Omistajalla on pitänyt tässä viimeaikoina vähän kiirettä, viime viikolla oli muunmuassa sellainen kiva pieni työrupeama, että kun torstaina aamulla avasin silmäni, pääsinkin sänkyyn seuraavan kerran sunnuntaina aamulla... Ja silloinkin herätyskello soi muutaman tunnin päästä.
Töiden piikkiin on siis mennyt, ettei olla pariin viikkoon käyty agihallilla missään muodossa. Silloin kun on vapaata, ei vaan pysty ei kykene. Metsät vetävät enemmän puoleensa kuin hallit ja sisätilat...
Toisaalta Paavolla oli myös todella paha vatsatautikin ja ajattelin, että jos se milläin tavalla on tarttuvaa (Ellukin oli jossain välissä pipinä) niin enpä lähde tartuttamaan sitä muihin koiriin hallille.
Paavo tosiaan lopetti pariksi päiväksi syömisen, oksensi muutaman kerran ja vatsa oli muutenkin _todella_ kuralla. Hyvää oli, että koira joi. Jouduin pariin otteeseen huolestuneesti tökkimäänkin Paavoa, kun koira ei sohvalla nukkuessaan reagoinut mihinkään. Nihkeä silmän räpäytys kertoi minulle, että koira on hengissä. Nyt, viikko vatsataudista, Paavo on taas Paavo. Eihän Paavo vieläkään liikaa häiriköi riehumisellaan, mut hei se on Paavo. Mitä te luulitte? Että se riehuisi? Ei mun varjoni.

Egon kanssa me ollaan sitten halittu, neuvoteltu kumpi nukkuu öisin peiton alla (ja sängyssäni on kuitenkin kaksi peittoa...), katsottu Olympialaisia ja etsitty takatassuja (opeteltu siis uutta temppu hoxhox).
Eilen päästiin treenaamaan. Meillä oli helpohko ratatreeni, koska viikonloppuna on seuramme kisat. En ilmoittanut Egoa kisoihin koska treenamattomuus. Pikkasen, siis ihan vaan pikkasen, harmitti treenien jälkeen, miksen Egoa kisoihin ilmoittanut. Sehän jopa osasi...
...paitsi ekalla radalla. Kepeillä piti korjata kerran, kun liian lujasta vauhdista Ego ei kyennytkään rytmittää pujottelua ja yksi väli kovasta yrityksestä huolimatta jäi suorittamatta. Ja niin alkoi kartturin kädet saada osumaa. Kun koira sitten kontaktilta lähtiessä hyökkäsi käteeni ennen putkeen menoa lähdin radalta ja olin aika viittä vaille valmis soittamaan kyydin kotiin. Tähän kun lisättiin Egon hyökiminen joka ikisen koiran kimppuun niin heh, kyllä hävetti, normi tilassa ei se ihan oikeasti...
En soittanut ja hyvä niin. Tehtiin Egon kanssa ihan perus aivonystyröitä vaativia tehtäviä. Enimmäkseen leikkiä, kummassa kädessä nami. Tämä sai koiran silmin nähden rauhoittumaan. Ei vauhtia, ei kiihkoilua, vain haistelua (tai enemmän tai vähemmän hyvä arvaus) kummassa kädessä nami haisee ja sitä kättä läppäistään. Helppoa ja rauhoittavaa.

Otto II
Okei, se ei irronnut, koska namit kartturilla, PAITSI KEPEILLE. Siis kepeille. Täysiä, ilman epäilystä, oikea väli, alusta loppuun WAAAT. Ja siihen hetkeen taisikin jäädä kartturi. Se olisi ollut nolla, ehkä. Riippuen mitenkä tuomari tykkäävät parista pyrripyörähdyksestä, mutta muuten. Virheittä 23 esteen rata, joka sisälsi kontakteja ja kepit. Ja kaikki tämä "täysin" egomaisen rauhallisen koiran kanssa. Hymyilinkö, no ehkä vähän. Enemmänkin.
Seuraavaa rataa ottaessa treenasimme myös kontaktin ottamista. Tiedättekö sen, mitä pentujen(kin) kanssa tehdään. Namit nyrkkeihin ja koiran pitäisi käden/käsien sijaan tuijottaa silmiin. Kunten sanottua, pennutkin tämän jo osaavat ja Egolle tämmöset olivat ihan pala kakkua.
Seuraavalle radalle mennessä Ego kerkesi kerätä vähän kierroksia siinä vaiheessa kun kouluttajamme selitti minulle parit ohjauskuviokorjaukset. Siispä namit nyrkkiin, koira otti katsekontaktin, unohti meuhkaamisen ja pääsin radalle jälleen maltilla *hahhahhehahahha* menevän koiran kanssa. Ja taas samanlainen setti sillä erotuksella, että nyt Ego ei taaskaan kyennyt keppien hakemisen jälkeen kepittää kaikkia välejä, mutta se ei myöskään kierrostunut korjaamisesta.
Se on aika magee, olenkin tainnut asian joskus mainita.

Well this boat may sink but I’m not gonna rock it

Cos the sea doesn’t know my name

Sillä välin kun minä olin taistelemassa hiihtohissien kanssa Vuokatissa, olivat pojat päässeet äidin ja siskoni kanssa mökkeilemään viime viikonloppuna

Hei me lenkkeillään. Lenkkeiltiin niinkin ahkerasti, että eräälle pienelle spanielipojalle oli eilen tarttunut purkka turkkiin ja sitäpä alettiin sitten leikellä pois. Tarvikkeina p****at puolioharit, jotka ovat toimineen kunnolla ehkä kerran ostohetken jälkeen. Sen jälkeen niihin menee lähinnä hermot ja tänään sitten viimeisimpänä temppuna jumiin jääminen oli kaiken huippu. Tavallisina saksina toimi joskus ala-asteelta saamani askartelusakset, joten voitte uskoa, miten ylpeä olin lopputuloksesta, kun kahden tunnin ahertamisen jälkeen, olin leikellyt Paavolle yhden hienoimmista trimmeistä, mitä sillon koskaan ollut (juu vähän innostuin sen purkan leikkaamisen jälkeen...).Vielä kun ajelen kaulan koneella niin johan on hienoa herraa. Harmi et Jyväskylän näyttelyilmo kerkes justiin mennä. Siellä olis saattanut olla jopa tuomari, joka olisi taas saanut kirjoittaa Paavon arvosteluun "lovely". No mut onpahan mulla nyt ainakin nätti poika, joka oli sangen onnellisen näköinen saamastaan huomiosta parin tunnin ajan.

Ego taas kävi keskiviikkona agilityssa. Ensimmäinen veto oli aivan mieletön. Siis niin magee et itseänikin hirvitti. Sitten meni kuppi nurin ja siinä se sitten olikin. Tälleen lyhyesti kerrottuna. Ensi keskiviikkona ajattelin ottaa Paavonkin matkaan, joskos ensimmäisen yrityksen teen Egolla, lopetan hyvän sään aikana ja seuraavan kyhäilmän käyn huiskimassa Paavolla. Toisaalta kisoihinhan on aikaa enää kolme viikkoa, joten luulen, että tahti hallilla kiihtyy vähän useampaan kertaan kuin kerran viikkoon.
Mutta siis keskiviikon treenit sisäsivät juoksemista, juoksemista, juoksemista, pari keppikulmaa, juoksemista... Ja Egohan juoksi sen ensimmäisen kerran. Kun kepeille asti päästiin ja niitä päätin varmuuden vuoksi hetken aikaa hinkata, alkoi koira höyrystyä vähän liikaa ja sen jälkeen ei enää maltettu. Esteitä ei enää ollut, oli vain mamma ja mammalle räksyttäminen.
Mutta haluan silti uskoa, että tuosta koirasta tulee vielä ihan kelpo kisakaveri(kin), sen verran hienoja näyttöjä tuolta raitaotukselta on tullut, kunhan vain maltti ja järki ovat pysyneet matkassa mukana.

Ääripisteet lähestyvät toisiaan

Missä on minun "mamma älä jätä minua" edessäni pyörivä raidallinen pyrriotus?
Keskiviikkona agilitytreeneissä treenattiin takakiertoja (minun toive) ja rengasta sekä keinua. Tai siis nuokin esteet löytyivät pitkästä aikaa radalta. Kokonaista ja ehjää rataa emme saaneet edelleenkään tehtyä, kun pyrrieläin vähän kierrostui, mutta nyt vouhkaaminen ei ollut "mihinmihinmihinmihin", vaan lähinnä tapeltiin kumpi tietää paremmin mihin mennään.
En voinut edes olla harmissani Egon kierroksista, koska raitaeläin ihan itse yritti sitten kokeilla lähellä olevat esteet, mikä olisi oikea ja matka jatkuisi. Ennen Ego olisi vain jäänyt jalkoihini pyörimään sokeana kaikille esteille.
Vähänhän se nakertaa kun radan teko on melkein kirjaimellisesti ranteet auki tekemistä, kun pienenpienet hampaat käyvät aina mammalle huomauttamassa, että odottaminen ei sovi, nyt kuuluu mennä ja lujaaaaaa.


Mutta siis Ego siis sinkoili sinne tänne ja vähän pidemmälle, teki todella nättejä kääntymisiä kyllä joo siinä vaiheessa, kun ohjaaja ei jäänyt kauhuissaan ihastelemaan koiran menoa ja muisti itseasiassa kääntyä menosuuntaan. Radalla ihan oikeasti oli yksi kohta, jossa olisi voinut jopa käydä niistolla kääntämässä koiran takaisin päin, mutta koska Ego oli jo esteellä jäin minä vain sormet, varpaat ja jopa polvet ristissä toivomaan, ettei koira valitsisi ympärillä olevista esteistä mitään vaan tajuaisi kääntyä paikoilleen jääneen ohjaajan huomaan, koska ohjaaminenhan olisi ollut ihan liian helppo ratkaisu. Jotain jännitysmomentteja täytyy kuitenkin olla. Ihan kuin meidän radoilla niitä ei nyt muuten olisi...
Ja Ego oli kaikin puolin ihan superkoira. Jopa kepit mentiin tai ainakin haettiin loistavasti. Ihan ei ekalla kerralla kestänyt Ego sitä, että kouluttajamme oli keppien päässä lelun kanssa, mutta kun idea valkeni : ensin KAIKKI kepit sitten lelu niin johan alkoi asenne löytyä.
Maltti vaan pitäisi löytää jostain niin alkaa olla jo vähän turhankin hienoa menoa.


Paavon kanssa ollaan temppuiltu kotona, pienessä miehessä on alkanut taas ylimääräistä energiaa löytyvän. Kyllä, jopa Paavo on alkanut riehua riehumisen ilosta kotona.
Pakkasten tullessa ja auringon taas ollessa maisemissa sekä kameran taas pimentyessä itsestään, olen innostunut metsälenkeistä ihan uudella tasolla. En vaan ymmärrä, kun ihmiset vinkuvat jostain päälle kymmenen asteen pakkasissa. Itse olen ollut näillä keleillä ihan liekeissä koirieni kanssa. Tosin joo täällä päin Suomea ei juurikaan nuo tuulenvoimakkuudet häiritse millään tavalla...

Metsälenkeillä ollaan tosiaan tarvottu Paavon perässä. Polut ovat ihan yliarvostettuja, eikä minulla ole puoletkaan ajasta mitään käsitystä missä olemme, mutta jotenkin minusta tuntuu, että pieni spanielieni jäljestää ympyrää, koska polulta lähtö ja saapumispaikka eivät monellakaan metrillä heitä.
Lenkeillä Paavo on tosiaan liinan päässä saanut mennä ihan missä lystää. Minä tarvon kiltisti perässä ja Ego saa huidella vapaana metsän suurinta keppiä etsien. Ja voi että sitä pienen koiran suurta intoa, kun pääsee käyttämään ihan oikeasti nenäänsä. Paavohan voisi jatkaa jäljestämistä vielä kauemminkin eikä Egonkaan säntäilyssä ole ollut suurempiä taantumuksen merkkejä, mutta pari tuntia metsässä plus kävelyt kotiin ja takaisin saavat minunkin varpaani jo huutaman lämmintä vilttiä ja sormet kaipaavat kuumaa teekuppia. Talvi, mikä ihan tekosyy <3