Let's show them how to really party!

Tänään oli taas aika keskiviikkotreenien. Viime treenit olivat menneet Egon kanssa niiiiiiiin pipariksi kuin treenit vain voivat mennä, ettei odotukset olleet tälläkään kertaa kovin korkeat. Odotukset alkoivat nousta siinä vaiheessa kun tajusin, että koira oli rauhallinen, ei haukkumista, vinkumista, nuuskuttelua. Ei mitään. Vain tiukka tuijotus minuun, mitäs sitten.

Ja Egohan meni. Rata oli aika simppeli, vähän takaakiertoa tuolla, päällejuoksua tässä ja slaidausta siellä niin ja irtoamista vähän joka puolella. Ja Ego meni. Teki, juoksi ja viiletti. Vielä jokunen aika sitten koira paineistui aivan hirveästi jostain päällejuoksusta, joku minun edessä juokseminen (puhumattakaan, että se minun edessä juokseminen oli slaidausta ja välistä vetoa ja EGO TEKI kuin olisi aina toiminut niin) oli ehdoton nono puhumattakaan mistään muustakaan irtoamisesta... Kontakteillekin irtoaminen alkoi hahmottua pikku pojalle viimeistään vikalla radalla. Mie oon vähän hukassa tämmöisen otuksen kanssa, joka ei itse ihan omin nokkineen mene sinne kontaktille, vaan jää kattomaan, mihis se mamma jo juoksee. Siis mikä tuo tommonen käyttäytyminen on? Lähes 10 vuotta olen joutunut painimaan ongelman kanssa, miten saan spanielin ohjattua paikkaan x, ilman että se rynnistää suunnilleen näköeteisyydellä olevalle kontaktille. No kun olin pari kertaa muistanut käydä kuonosta kiinni pitäen näyttämässä, missä lankku menee ja siinä on lupa juosta tääääääysiä niin johan alkoi homma luistaa.

Lyhyesti: kunhan saan nettipankkitunnukseni ja olettaen, ettei kellekään käy muutamassa viikossa mitään, me vihdoin ja viimein starttaamme ihan oikeissa kisoissa. Seuramme järjestämissä kisoissa tarkemmin. Tällä kerralla vain hyppärille, jotta saadaan tuntumaa kisatunnelmaan. Tuosta raitaeläimestä kun en mene takuuseen, miten hirveää siitä on, kun setä tulee mittatikun kanssa hiplailemaan. Aloitetaan siis maltilla.

Tämän päivän treeneissä oli myös ihana kuulla ennen samoissa valmennuksissa käyneeltä henkilöltä lohduttavat sanat, kun selitin hälle, et välillä tuntuu, ettei me edistytä mihinkään.
Meni jotenkin tähän tyyliin "No jos sait koulutettua Paavostakin niin erilaisen spanielin, niin etköhän sinä pyrristäkin saa kelpo menijän treenaamalla ahkerasti." On vaan niin kiva kuulla, kuinka Paavon taitoja ja menoa arvostavat muutkin kuin vain minä.

Tunteeni kuohuivat, hetkessä ymmärsin sen, ilman sua koskaan en voi olla onnellinen

Minun täydellistäkin täydellisempi punvalkoiseni, tuttujen kesken Paavo Perkele vaan, täyttää tänään hurjat 7 vuotta! En ihan oikeasti löydä sanoja kuvaamaan miten korvaamaton tuo otus minulle on ja mitä enemmän päiviä yhdessä vietämme sitä tärkeämmäksi minulle minun varjostani tulee.

Lisänimi Perkele ei ole mistään tuulesta temmattu lisänimi, mutta kyllä tuosta otuksesta on kuoriutunut melkoinen mamman poika ja sylikoira, joka on valtaamassa ensimmäisenä parhaat paikat sängyltä, kun kuulee sanan “nukkumaan”. Toista Paavoa minulla tuskin koskaan tämän aidon kappaleen jälkeen tulee olemaan, mutta en pitäisi ihan mahdottomana ideana, vaikka kotonani joskus tepsuttelisi Paavo Juniori. Jos junioreita nyt koskaan edes tulee…

Muiden suusta on tullutkin sitten kuultua Paavosta yhtä jos toista

“Nuo koikkerit ovatkin aina niin helppoja ja nopeita” agilitykisoissa videolla kuuluva taustaääni

“Me varmaan nähdäänkin parin viikon päästä SM-kisoissa” Juha Orenius pari vuotta takaperin hänen valmennuksessaan. Ei SM-kisoihin meillä ei koskaan ole ollut asiaa.

“En ole koskaan nähnyt noin suurta työmoottoria spanielilla” monikin agilitytuttuni ja pari kouluttajaa tokossakin

“Älkää näistä kahdesta ottako paineita, ne on jo ihan huippuja tässä lajissa” agikouluttaja uudelle agiryhmällemme.

“No onhan siinä edes jotain welshimäisyyttä, johon itse aikoinani totuin” agilitykouluttajani totesi, kun Paavo sinkoili kentän toisesta päästä puomille -monesti

“Se on vaan niin magee, että minäkin haluan kokeilla” springerileirillä tokokouluttaja, joka leikkikin lähes koko treenimme ajan Paavon kanssa.

“en ole koskaan nähnyt koiraa, joka luottaa noin sokeasti omistajaansa” mh-luonnekuvaajan kommentti Paavosta.

“Liikkuu kuin leijona”

Ja ne monet muut kommentit ja adoptiotarjoukset, Paavon jälkikasvusta kyselyt ja kehut. Mitä muuta pitää sanoa? Tilasin koiran, jolla on asennetta ja luonnetta. Vauhtia ja työmoottori. Sain spanielin, isolla ässällä, kuinka monesti olenkaan kironnut Paavon metsästysvietin. Sain koiran, joka luottaa minuun ja kun opin luottamaan Paavoon, vain taivas on ollut rajana. Sain koiran, joka rakastaa leikkimistä, jolla elämä on pelkkää leikkiä omine sovelluksineen. Minulla on maailman paras punavalkoinen, jonka kanssa ollaan opittu yhdessä elävästä elämästä ja ennen kaikkea Paavon tärkein oppi minulle on ollut, ettei kaikkea, tai oikeastaan yhtään mitään, kannata ottaa kovin vakavasti. Kaikkea voi aina soveltaa mieleisekseen. Toivottavasti minulla on tämän harmaantuvan vanhukseni kanssa vielä monta antoisaa vuotta edessä

pilvilinnoja rakentelen just niin kuin säkin kai

Muuta en osaa teille sanoa.
Mun ja Egon kisaura sai stoppia, kun koira kärsi selittämättömästä korvatulehduksesta. Monen monituista antibioottia testattiin korvatippojen kera - > ei vaikutusta. Sittenpä koira nukutettiin ja tarkistettiin tärykalvot todella tarkasti -> ei mitään. Noh kun viimeinenkin kuuri oli ohi, eikä havaittavia vaikutuksia näkynyt päätin lopettaa hetkeksi lääkerumban ja katsella, mitenkä korva lähtee itsekseen paranemaan. Ja tässä sitä ollaan, tervekorvaisen koiran omistajia.

Lisäksi Ego täytti Elokuun 9. päivä Huisit KOLME VUOTTA! Mun pienestä hienosta raidallisesta on tullut jo ihan iso poika. Synttäreiden kunniaksi Ego kuitenkin päätti huomauttaa omistajalle, ettei hiuksien repimistä kuitenkaan kannata unohtaa. Ego kun opetteli avaamaan jääkaapin ja pakastimen ovet. Raidallinen ei itse tästä jutusta juuri hyödy mitään, sillä Paavon vatsa on lähinnä turvonnut huisia vauhtia ja spanieli katsoo melko Vit... tuskaisesti kun annan vain kourallisen ruokaa itse ruoka-aikoina.
Noh monen lapsilukon testauksen jälkeen vihdoin ikeaan oli taas tullut toimiviksi havaittuja lukkoja ja vihdoin on ruoka pysynyt kaapissa ja roskiskin on jätetty rauhaa. Hetkeksi.

Tää loppukesä on lähinnä mennyt mökkeillessä ja Elviksenkin kanssa on tullut vietettyä ihan huisisti laatuaikaa. Vuoden alussahan tuo harmaa hapsinen poikanen täyttää huisit 10vuotta.

Elvis myös pääsi näyttämään metsäkoirantaitonsa, kun veljeni kävi yhtenä viikonloppuna kanalintuja härnäämässä. Hyvin oli poika toiminut, mitä nyt illan viimeisinä hetkinä oli kunto alkanut pettää. Enkä usko että kyseessä olisi iän tuoma rasite vaan äidin kanssa Elvis ei ehkä ihan niin paljoa liiku, että kunto olisi sama kuin jokunen vuosi sitten, kun harrastimme agilitya ja päivittäin tunnin hölkkälenkkejä tai pitkiä vapaana juostuja metsälenkkejä... Muutenhan herra on oikein loistavassa kunnossa, enkä vieläkään jaksa uskoa, että kohta on tosiaan kulunut 10vuotta, kun mie sain ensimmäisen ihkaoman koiran...

Paavon kanssa ollaan harrasteltu temppuiluja. Agilitya ollaan yritetty käydä ottamassa, mutta kun tuo vatsa... Se on säälittävä! Noh nyt alkaa olla taas paino kohdillaan joten joskos sitä alettais pikku hiljaa vähän rankempaa liikuntaa harrastaa. Sienikoiraksi meinasin Paavoa vielä kokeilla, nyt kun sellainen on mahdollista Kuopiossa.

Egon kanssa ollaan käyty ihan ohjatuissakin treeneissä ja voi että. Radat ovat oikeasti vaikeita ja voitte uskoa, että tunne on jotain sanoinkuvaamatonta, kun vedellään pienen treenin jälkeen pyrrin kanssa nollia... Tosin että aina ei mennä rataa niin kuin se hifistellen pitäisi, mutta nolla kuin nolla, vaikka se ohjaaja joutuukin juoksemaan pikkasen enemmän ja lujempaa, kuin mitä jos koira irtoaisi olisi mahdollista.

ole rauhassa vielä mä sua seuraan

Mistäs sitä alottaisi?

Kerrottakoot, että ollaan käyty Essin avustamana kerran viikkoon ottamassa ihan erillistä irtoamistreeniä ja kerrankin Ego on treenien jälkeen oikeesti väsynyt. Aivot raksuttaa koko ajan, kun nallen olinpaikka vaihtuu. Varsinkin kun nalle ei olekaan mammalla... Saiskohan kisoihin ottaa avustajan juoksee nallen kanssa vähän kauempana? Tai edes heiluttelemassa loppusuoralla?
Joka tapauksessa tämmöstä treeniä tarvitaan, simppeliä irtoamista. Ja Egostahan on ihan yksi ja sama, missä minä menen, NALLE on se juttu. En minä.
Ihan vaan kaikille epäilijöille tiedoksi, Paavokin saa juosta miniesteillä nämä irtoamisradat kerran tai kaksi, en vaan voi tehdä sitä Paavolle, että veisin pojan halliin ja jättäisin tekemättä mitään.

Sittenpä viime keskiviikkona meillä oli Karhusen Katja pitämässä treenit ja minä tykkäsin. Katjalla oli aika samanlainen koulutustyyli kuin minulla. Ensiksi tutustuttiin rataan, sitten käytiin yhdessä läpi ja jouduimme selittämään MIKSI olimme kyseiseen ohjauskuvioon päätyneet. Olen vuosien aikana huomannut, että aivan liian moni jättää kysymättä sen pienen sanan "miksi" itseltään ja tekee ihan päättömiä ratkaisuja.Lisäksi harjoituksen tarkoitus olikin valita tietyille pätkille, kaksi vaihtoehtoa ja kokeilla kumpaakin ja ehkäö jopa yllättyä vaihtoehtojen paremmuudesta. Lisäksi kun sattui virhe, minulle ei suinkaan suoraan kerrottu, mikä meni vikaan vaan jälleen jouduin itse pohtimaan ja sanomaan sen ääneen "kroppa harotti ihan jonnekin muualle..." "olin auttamatta myöhässä" "ei mitään käsitystä..."

Radan ensimmäisellä pätkällä en nähnyt kuin vain yhden ihan oikeasti toimivan vaihtoehdon. Kun sitten aloin selittää "ottaisin täältä ulkoa, koska sitten nuo seuraavat esteet olisivat ihan suorassa linjassa..." sain vastaukseksi Katjalta innostuneen huudon "sullon maksikoiria!"
Toinen vaihtoehto (mikä oli sinänsä ilmeisempi, mutta siinä koiraa joutui koko ajan vääntämään ja kääntämään ja itsekin vaihtelemaan puolta tai luottamaan enemmänkin tekniseen [mm. sylkkäriin] osaamiseen) olikin kakkosesteen jälkeen koiran pyöräyttäminen seuraaville esteille sisäkautta. Lyhyempi reittihän se oli, mutta paljon mutkikkaampi ja siinä joutui huomattavasti enemmän tekemään ja jarruttamaan (tai sitten piti olla tekniikka hyvin hallussa, joko merkkaus tai sylkkäri tai muuten vaan vikkelät jalat valssille, jotta koiran ei tarvinnut turhia jarrailla...)
Toinen pätkä oli slaidausta ja siitä sitten muutaman hypyn kanssa putki. Siinäpä saikin pohtia, mennäkkö kuvion ulkopuolelle slaidauksen ajan vai jäädäkkö sisäpuolelle. Mites koira saadaan putkeen?

Paavon kanssa valitsin ensimmäisellä pätkällä sen ilmeisimmän (minun mielestä) vaihtoehdon ja ylläripylläri hyvin meni. Toiseksi vaihtoehdoksi valikoin sisäkautta menemisen niin, että neloselle veivasin koiran sylkkärillä. Onnistui!
Saatiin kokeilla myös kolmatta vaihtoehtoa, eli merkkaus ja rynnimällä kolmosesteelle valssaamaan. Tehtävän haastavuus Paavon kanssa piili siinä, miten paljon koira kestää. Missä vaiheessa saan lähteä kakkosen merkistä juoksemaan jo kolmoselle. Ei löydetty aikarajaa, missä vaiheessa olisi rynninyt liian aikaisin kolmoselle. Tiedättehän sehän on Paavo.
Toisen pätkän jäin eka tekemään radan sisäpuolelle ja niinpä toisen pätkän kolmas esteen kierrätin Paavon ulkokautta (vastakäännöksellä). Halusin tehdä Paavolle pätkästä vähän haastavamman, joten päädyin jäämään seuraavaa estesarjaa ajatellen ulkopuolelle, jolloin Paavo joutui hakemaan esteen jälkeen putken ihan yksin. Onnistui, kunhan sain koiran linjattua ajoissa oikein...
Toisella kerralla tein alun ulkopuolelta, pyöräytin Paavon kolmannen esteen jälkeen sisältä, valssasin seuraavalla esteelle estesarjan sisäpuolelle ja saatoin Paavon putkelle. Helppoa, kivaa, hauskaa.

Viimeisellä kerralla tehtiin rata alusta loppuun asti ja ekan kierroksen kakkosesteen rytmistysvirheen jälkeen (vekistä tulikin takaakierto) virheittä maaliin. toisella kierroksella nolla.

Egon kanssa Katja tajusi, miksi tungin nallen hänen kouraansa, koska itse en saa palkata. Eka ulkokautta kiepautus systeemi toimi Egollakin, siinä kun miullakin oli selkeä suora linja ja mie liikuin koko ajan koiran kanssa, niin Egokin keskittyi etenemään. Sisäkautta kiepautus sitten näytti, miksi olisi kiva, jos koira vähän edes yrittäisi yksin liikkua. Merkkaaminen, juu ei. Sylkkäri, avustettuna. Harjoiteltiin molempia paljon ja alkoihan homma toimimaan, kunhan Ego vain tajusi, että nalle ei ollut minulla.
Toisellakin pätkällä homma suijui niin kauan, kuin minulla linjat pysyiväöt suorina ja sulavina ja koiran tarvitsi vain seurata.
Ihan nollaa ei koko rataa tehdessä saatu, taisi tulla kaksi kieltoa, mutta muuten. Kiva.

Nyt Keskiviikkona oli meidän vuoro järjestää möllit. Paavolla on takapää jumissa, joten Paavo sai vain kannustaa, kun minä ja Ego käytiin Egon ihka ekoissa mölleissä. Facebookpäivitykseni kertookin paljon

"Erehdyin äsken kysymään Egolta, miten hyvin meillä tulee meneemään huomiset (Egon ensimmäiset) kisat. Hetken tuo minua tuijotti, sen jälkeen haki pandan lelulaatikosta ja alkoi retuuttaa lelua kuolavana valuen ja lopulta heitti pandan seinään. Että näillä mennään huomenna."
Ja kisojen jälkeinen päivitys

Voihan mun pientäsuurta Egoani. Jossain tässä lähes kolmen vuoden aikana siitä on tullut hieno ja upea ja paras ja... ja meno näytti (tai ainakin tuntui) kisoissa siltä, kuin oltais ennenkin agilitya kokeiltu.. Elokuulle valkattu ekat viralliset, vielä kun muistais ilmoittautua.
Virheittä ei radalta selvitty, mutta Ego oli Egoksi itse rauhallisuus. Ei rähinää (kuin kerran), pieni kuolavana nyt kuuluu raidallisen kanssa asiaan, mutta muuten. Ego irtoili ainakin vähän myös hypyillekin, mutta erityisesti putkiin. Lisäksi radalla oli muuri ja pituus. Muuria ei ainakaan olla koskaan otettu radanpätkänä ja korkeintaan kerran aikaisemmin maksina. Kerran Ego sen ohitti, mutta koska minä vakuutin eläimen, että se on ihan oikeasti turvallinen, Ego loikkasi muurin ohi. Onneksi noi eläimet luottaa muhun. Pituuskin yritettiin ohittaa, mutta sekin suoritettiin toisella yrittämällä.

Toisaalta nämä erikoisesteet olivat molemmat putkien jälkeen ja tein kisoissa havainnon (tämän olen havainnut monta kertaa aikaisemminkin, mutta etenkin nyt, kun putkia oli radalla kuitenkin viisi), että joka kerta Ego putken jälkeen yritti väkisin selkäni taakse ja väärälle kädelle. En todellakaan tiedä miksi, mutta niin se vaan meni ja meneekin aika usein.

Mutta kohta on Egon ihan oikeat agikisat.
Ja koska Paavo ei päässyt agilityyn, otettiin vähän tokoa. Oli sekin parempi kuin ei mitään (:

Meidän on kuljettava auringon mukaan

Mistähän sitä alottaisin?
Aloitetaan nyt alkuun ainakin niistä kivoista asioista. Kuten kuvista tulette huomaamaan Kuopioon on muuttanut uusi pyrri. Ei sentään minulle, mutta Kuopioon kuitenkin. Ego sai leikkikaverin, vihdoin. Mainitsinkin jo aiemmin että käväistiin kesän alussa katselemassa Seijan luona Egon pikkusiskoja ja -veljiä ja nyt yksi on täällä. Maisa tarkemmin. Maisaa käytiin katselemassa viime viikolla hallilla. Hellettä oli sen verran, että meitin agitreenit oltiin peruttu (olisin ollut ainoa treenaaja), joten päädyttiin treffaamaan Hanna ja Maisa.

Tänään kuitenkin oli meilläkin treenit ja peruuntuneen työvuoroni takia pääsin minäkin koirineni mukaan. Paavo on edelleenkin ollut vähän vetelä (lisää pohdintoja tulossa alempana), joten otin minejä spanielin kanssa. Rata meni hyvin, Paavo kun on Paavo. Kädenheilautus tuonne, ajatus tänne, liike toisaalle, katse radan loppuun ja siinäpä se olikin. Oltiin maalissa.

Egon kanssa päätin ottaa makseja. Ei me veivattu kuin kahdeksaa estettä ja siinäkin riitti tekemistä. Ensimmäisillä esteillä japanilainen, onnistui hyvin varmisteltuna, neloseste viskileikkauksella ja sen jälkeen vaan esteillä tiukkia käännöksiä. Muuten meni oikeastaan hyvin, mitä nyt koira kyttäili lähdöissä, mutta jostain syystä Ego haki ja haki aina seiskaesteellä selkänitaakse ja väärälle kädelle. Aina. Se oli taas näitä, minä haluan - minä teen. Muuten koira oli super, irtosikin paikoitellen.
Ja kepit. Oi kepit. KEPIT. Sain JUOSTA pyrrin vierellä, jotta pysyin matkassa mukana. Olinko edes Y-L-P-E-Ä? Ego vaan oli.

Seuraavat treenit olisivat tulossa perjantaina.

Sitten Paavoon. Lähdin treenien päätteeksi jäähdyttelemään koiria ja huomasin Paavon aluksi ravailevan selkäköyryssä. Olin tehnyt mitä huolellisimmat lämmitteluy (kolme varttia) ja vielä ennen radalle menoa pyöritellyt koiraa ja parhaan tietämykseni mukaan yritin availla viimeisetkin lihakset. Koiralla ei ollut radalla menossa mitään vikaa, itseasiassa Paavolla näytti olevan todella hauskaa luukutella radalla vapaana punavalkoisenapallona. Mutta silti loppuverkkaa ennen köyristeltiin selkää. Liike normalisoitui verkan lopussa, mutta.
Kuten jo treeneissä olen pohdiskellut niin nyt taisi olla lopullinen niitti. -Me tuskin Paavon kanssa enää kisataan.- Treenataan kyllä, mutta jos miniesteillä luukuttelu saa tämmöistä aikaan niin entäpä sitten maksiesteet? Tiedän että meillä olisi Paavon kanssa paljon mahdollisia saavutuksia saavuttamatta, mutta koiran terveys ennen kaikkea. Eihän sitä tiedä, jos tällä kuntoutuksella ja hitaasti hyvää tulee - menetelmällä saataisin poika taas nuorenpojan tasoihin, mutta. Haluaisin sanoa, että katsellaan, mutta tämän hetkinen tilanne on se, ettei me katsella kisoja. Me katselemma selkää ja sen paranemista. Kun aika on oikea, katselemme tulevaan, mutta tällä hetkellä katselemme nykyhetkeä ja pysymme siinä.
Muutenhan Paavo on hieronnan jälkeen selkeästi parantunut. Roskikset on käyty yksinollessa tyhjentämässä, sänky möyrytään, syliin ängetään, viekkuunkin on päästävä nukkumaan ja kotiini palatessa Paavo on vastassa kokoistaan pehmolelua ylpeänä kantaen. Lenkeillä ajetaan ylös kaikki pullasorsat, yritetään väkisin päästä lampeen pulikoimaan ja kaikki tämä häntä heiluen! Tällaisen Paavon haluan pitää itselläni vielä useita vuosia.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme

Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.
Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi.
Vehnäkorppu valkoinen ehkä avun toisi.

Mistä tunnistat kun koirasi on kipeä?

Kenties kuivasta turkista?
Rimojen roiskimisesta?
Vauhdin hyytymisestä joka tilanteessa?
Liikkumisen ilon puuttumisesta?
Ehkä ei niin sosiaalinen?
Tassujen nuolemisesta?

No näistä voisi jo joku tunnistaa...

Vai ehkä viimeistään siinä vaiheessa, kun lenkeillä riuhdotaan kotiin päin`, jalat ovat kropan alla, koira ei tule vastaan kotona, lenkeillä jäädään nuolemaan takareisiä, kotona nuollaan jakuvasti kaikkia tassuja ja autoon ei hypätä ainakaan mielellään? Kyllä minäkin tajusin asian tässä vaiheessa.

Patjaksensa parahin matto levitellään,
peitteheksi toinenkin kääritähän hellään.
Laulu kaunis lauletaan univirreksensä,
itse käymme uinumaan hänen vierellensä.
Varasin hierojan taas Paavolle ja äsken koira hierottiin. Mitään hirvittävän pahoja jumeja ei löytynyt, mutta takaosasta löytyi silti jälleen jumeja. Lantio/ristiselkää hierottaessa Paavo erityisesti reagoi, mutta jälleen oikealta puolelta löytyi myös pari muuta jumia.
Hieroja suositteli lisäravintoa nivelille ja sitä toivottavasti saadaan pian (kyseiseltä hierojalta tilasin...) lisäksi olen yrittänyt tämän viikon ajan uittaa Paavoa niin paljon kuin mahdollista ja uintisuoritusten jälkeen piimää naamaan.

Paavon turkkihan on kuivunut tässä pikku hiljaa, vaikka kuinka olen öljyä tunkenut koirien ruokiin entiseen malliin. Sen jälkeen kun Paavo pamautti takaosansa ensimmäisen kerran, ei vauhdista ole ollut tietoakaan, rimoja on alettua roiskia radalla ja mitä näitä nyt on ollut. On varmaan ihan oikeutettua, että saan ihan pikkasen soimata itseäni, että olisihan nuo kivut pitänyt tajuta aikaisemmin. Joku kello jossakin olis saanut edes pienesti kilahtaa, mielellään toki yhtä ärsyttävällä äänellä kuin herätyskelloni aamulla. Mutta ei, se on ohimenevää... kunto on huono... uiminen kuivattaa... helle hidastaa... syitä löytyy vaikka millä.
Noh, nyt ovat jumit poissa. Tarkkaillaan tilannetta pari päivää ja jos homma alkaa näyttää hyvältä niin sitten ei tarvitse mennä lekurille, mutta... Tarkkailen _hyvin_ intensiivisesti tilannetta. Ilman tekosyitä ja selityksiä.
Vanhuus ei tule yksinään. Kai se on todettava.

Vahtikoira vartio uskollisna meitä,
kunnes koittaa aamunkoi, hän ei meitä heitä.
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme.
Nalle-raukan kuntohon aamuksi jo saamme.

Pidä varasi ettet päästä asioita kasvamaan liian suuriksi

Ego ja äippä Aune, tuo etäisyys oli ihan ok molemmista
Olen ihan kokonaan unohtanut mainita, että kävimmehän me myös Kotkassa jokunen aika sitten Seijan luona. Siellä meitä odottikin lähes kuusiviikkoiset pyrrinpennut (Egon pikkuveljiä ja -siskoja) ja muu poppoo. Kiitokset Seijalle toooodella hyvästä salaatista ja muusta ruuasta, niin ja meidän vastaanotosta (: Kivaa oli nähdä pitkästä aikaa, vaikka äiti ja poika eivät toistensa kohtaamisesta olleet ihan niin riemuissaan.
psst!Egon arvostelut löytyvät nyt näyttelypäivityksien yhteydestä!